Puolan prinsessa

Leila Tuure ”Puolan Prinsessa” (Sunkirja 2009) on historiallinen tyttöromaani Katariina Jagellonican ja 11 vuotta nuoremman Juhana-herttuan naimiskaupoista Vilnassa, naimisesta, kaksi kuukautta vieneestä matkasta Turkuun ja Turun linnan hovielämästä joulusta 1562 seuraavaan juhannukseen, jolloin kuningas Erik XIV:n sotajoukko saapuu valtaamaan Turun linnaa ja vangitsemaan Juhanan.

Romaani valottaa jonkin verran myös ajankohtansa suurvaltasuhteita: miksi Katariinan veli, Puolan kuningas Sigismund II teki kaupat Katariinasta Juhanan eikä tsaari Iivana Julman kanssa Erik XIV:n tavoitellessa Ruotsin ja Venäjän liittoa. Seuraavana vuonna Puola onkin jo Tanskan kanssa sodassa Erik XIV:ää vastaan, koska Juhana lainasi Katariinan myötäjäisrahat takaisin Puolalle vakuutena seitsemän linnaa Liivinmaalla (lisätty 29.12.14). Odotin kirjan kertovan näistä asioista seikkaperäisemmin samoin kuin Katariinan äidin Sforza-suvusta. Maineikas Jagiellojen suku jää lähes pelkälle maininnalle; romaanissa tarvitsee vähän faktoja.

Haasteelliset naapurisuhteet 1990 – 2010

Esko Salminen ”Suomettumisen uusin aalto, Suomen haastavat naapurisuhteet 1990 - 2010” (Minerva 2011) perustuu Suomen ja ulkomaisten lehtien sisältöanalyyseihin. Vertailuksi suhteessamme Venäjään tekijä tarjoaa lukua Viron ihme: Miehityksen ja unohduksen alta ”vapautumisen malliksi”.

Salminen lainaa virolaisten historioitsijoiden Lauri Vahtren ja Mart Laarin kritiikkiä mm. Erkki Liikasta ja Tarja Halosta kohtaan ss. 284- 285; edellinen kannatti monien samoin ajattelevien tavoin Neuvostoliiton arvostelun kieltämistä lailla ja jälkimmäinen toimi itäblokin miehitysrajojen tunnustamista vaativassa komiteassa; Laar: ”olkaa rauhassa, mutta älkää esiintykö enää arvojohtajina. Mikään ei ole pahempaa kuin tekopyhyys.”

Kirja on oiva lähialueidemme tapahtumien kertaus viimeisen 25 vuoden ajalta, mutta myös erittäin ajankohtainen, koska siinä jo dokumentoidaan viimeaikaisten Krimin ja Ukrainan tapahtumien alkutahdit.

Esko Salminen on edesmennyt professori Tampereen yliopistossa, tiedotusopin laitoksen kolmas pyörä.

Olemisen sietämätön vaikeus

Laura Kolbe “Yläluokka – olemisen sietämätön vaikeus” (Kirjapaja 2014) jää ohueksi eliitin kuvaukseksi, ehkä syystä että kirjoittaja kuvailee pinnallisesti lähestulkoon kaikkia mieleen tulevia nykyajan yläluokkaisia ilmiöitä, jotka yleensä ovat jo varsin tunnettuja.  

Siinä mielessä professori Kolbe on perinteisen yläluokkainen, että hän ei kirjoita rälssitetyn työn eliitistä, suurteollisuuden pääluottamusmiehistä eikä paperikoneenhoitajista, jotka saavuttavat professoria selvästi korkeammat elinkaaritulot pelkällä oppisopimus- tai ammatikoulupohjalla. Samantasoisen pohjakoulutuksen saanut menestynyt yrittäjä kuuluu kuitenkin Kolben yläluokkaisiin.

Kirja on pettymys. Ehkä Sysmän kartanoelämän tai kirjoittajan tunteman muun eliittisen ilmiön, kuten Helsingin kaupungin byrokratian ja päätöksenteon poliittis-kaupallisten kytkentöjen syväluotaus olisivat jättäneet mieleen jotakin uutta pohdittavaa.

Kahden armeijan eversti

Pasi Tuunainen “Marttinen, Kahden armeijan soturi” (Otava 2012): Olin pitänyt kirjaa usein aikaisemminkin kädessäni, mutta järkälemäisestä koosta johtuen se oli jäänyt lainaamatta.

Alpo K. Marttinen on luonnollisesti tuttu punaisen Valpon etsintäkuuluttamana asekätkennän johdossa toimineena upseerina, joka joutui pakenemaan ensin Ruotsiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Harvemmin hänet mainitaan talvisodan Suomussalmen-Raatteen ja Kuhmon taistelujen suunnittelijana, Siilasvuon esikuntapäällikkönä, tai Suomen pelastajana Viipurin valtauksen jälkeen kesäkuun lopussa 1944, kun hän Pohjanmaan ruotsinkielisten rykmentin komentajana löi Stalinin ”demokratiaa” tuoneet neuvostojoukot Tienhaaran puolustustaistelussa.

Ilman sitä ne olisivat päässeet Lappeenrantaan ja Salpa-linjalle, jota ei lopulta tarvittu koko jatkosodassa, ja ilman sitä Talin-Ihantalan, Äyräpään-Vuosalmen,  Nietjärven ja Ilomantsin ratkaisutaisteluja ei olisi tarvinnut koskaan käydäkään. Marttinen kutsuukin kirjassa Tienhaaraa ”Suomen Thermopylaiksi”.

Kirjan pääasia ovat kuitenkin Marttisen elämä USA:ssa ja toiminta sen armeijassa sekä hänen yhteiskunnallinen vaikuttaminen eläkeläisenä sekä USA:ssa että julkisuus Suomessa. Näistä en juurikaan ollut tietoinen, paitsi hämärä muistikuva oli että Kekkosen ajan ulko- ja puolustuspolitiikka eivät säästyneet Amerikan everstin polemiikilta. Marttinen kannatti Suomen vahvaa puolustuskykyä ja ehdotonta puolueettomuutta. Hän vastusti USA:ssa Vietnamin sotaa julkisesti jo paljon ennen kuin USA siihen sekaantui toden teolla. Myös yksityishenkilö Marttinen on mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan lukemista häiritsee hieman se, että aina ei kerrota ajankohtaa, jolloin asia on tapahtunut; lukijan edellytetään muistavan sen edeltävistä luvuista, jotka ehkä on tullut luettua viikko tai pari aikaisemmin. Tästäkin huolimatta kirja on nautinnollisimpia henkilöhistorioita, joita olen lukenut.

Aatteellinen heimotyö

Toivo Nygård ”Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen, Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa” (Otava 1978) on professorin akateeminen väitöskirja, mutta silti sujuvalukuinen, vaikka sisältää luonnollisesti valtaisan määrän mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Suur-Suomi –sanontaa käytti ensimmäisenä Carl Edvard Aspelund vuonna 1848 innoituksenaan M.A. Castrenin tutkimukset. Heimotyö alkoi jo autonomian aikana ja oli yliopiston opettajien innoittamaa, mutta toimeenpanijoina etupäässä ylioppilaat; Suur-Suomen ajajat ovat luonnollisesti toinen valtateema.

Suomeen saapuneiden pakolaisten määrä Vienasta, Aunuksesta ja Inkeristä 1920-luvun alkupuolella on loppujen lopuksi ollut hämmästyttävän suuri, ja heidän auttamisensa on ollut yksi keskeinen osa heimotyötä. Valtaisa on myös niiden järjestöjen määrä, jotka heimotyötä ovat tehneet, siis edistäneet heimoromanttisia pyrintöjä Suomessa ja auttaneet heimokansoja kulttuurinsa ja sivistyksensä vahvistamisessa.

Kirjan lopussa on yhteenveto heimotyön saavutuksista: ei mitään konkreettista sen paremmin Länsipohjassa, Ruijassa, Vienassa, Aunuksessa kuin Inkerissäkään, vaikka hämmästyttävän paljon aktivistit ovat saaneet julki artikkeleita asiastaan myös kansainvälisissä lehdissä.

Opin kirjasta paljon, vaikka suurinta osaa yksityiskohdista on mahdoton muistaa; nimet ovat osittain tuttuja muista yhteyksistä, osittain uusia. Kirjallisuusluettelon mukaan aihepiiristä on julkaistu hämmästyttävän monia tutkimuksia.

Rakkaudesta Suomeen ja Venäjään

Timo Vihavainen “Itäraja häviää, Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa” (Otava 2010) on kirjoitettu ”Rakkaudesta Suomeen ja Venäjään” (motto). Luin sen uteliaisuudesta, kirjoittajahan on tunnettu Venäjän tutkimuksen professori ja eturivin Venäjän asiantuntijoiden priimaa.

Kirjassa viehättää kokonaisuuden ohella monet lentävät yksityiskohdat, jotka itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa muistiin, samoin erinäisten yhteiskunnallisten ja jopa tieteellisten houreilmiöiden kommentointi viimeisen viiden vuosikymmenen varrelta.

Helteiden sijaan myös pakkasilla kirja on ehdoton lukukokemus, jonka verran Kataisen ja Häkämiehenkin pitäisi omata Venäjä-Suomi-perspektiiviä!

Karjalasta

Roope Hollmén “Juuret Karjalassa” (facto 2008) on yleisesitys Karjalasta, pääasiassa historiasta, mutta myös uskonnoista ja tavoista. Sopii kaikille asiasta kiinnostuneille ja sujuvalukuisena kertaukseksi helteisinä iltapäivinä ja iltoina tai pelkästään vatruskan teon tarkistamiseksi.

Yli tuulen ja sään

Aina ei kirja tule luetuksi kerralla, vaan vasta aikojen kuluttua; Joni Skiftesvik "Yli tuulen ja sään" (WSOY 1997) löytyi hyllystä kesken kolean kesäkuun.


Tarina on tyypillinen Skiftesvikin veijarikertomus: luotsin ura Amerikan Yhdysvaltain kautta Neuvosto-Karjalan "Onnelaan", pako sieltä Suomeen ennen sotia, joiden jälkeen uuden elämän opettelua Perämeren Putaalla, mutta lopulta asekätkennän näkijänä pako meren yli Ruotsiin.


Kesäkirpputoreilta kannattaa katsastaa, löytyykö muitakin Skiftesvikin kirjoja.

Kadonnut ja uudesti syntynyt Helsinki

Valtaisa kulttuuriteko on Helsingin Sanomien kustantamat ja julkaisemat Helsingin rakennuksista ja asukkaista eri aikakausina kertovat kirjat: Antti Manninen ”Kenen kadulla asut?” (2009), Antti Manninen ”Puretut talot, 100 tarinaa Helsingistä” (2004) ja Eeva Järvenpää – Sirpa Räihä ”Vanhinta Helsinkiä, Kertomuksia Kluuvin ja Kruununhaan kortteleista” (2007).

Suurimman osan kirjoituksista olin tietysti lukenut lehden sivuilta, mutta eihän niiden yksityiskohdat pysy muistissa. Siksi kirjoitukset tavattoman mielenkiintoisina olivat toipilaana sopivan lyhyitä luettaviksi. Kirjat sopivat lahjoiksi Helsinkiin ja kantakaupunkiin hiljakkoin muuttaneille.

Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.

Vehnää ja tykkejä

Antti Tuuri “Suuri asejuna Pietarista” (Kustannus HD 2006) ja Antti Tuuri ”Suuri viljajuna Siperiasta” (Kustannus HD 2009) kertovat punakapinan aikaisista tapahtumista talvella 1918 ja pietarilaisista Rahjan veljeksistä.

Pietarin suomalainen punakaarti toimittaa Leninin luvalla junalastillisen aseita ja ammuksia Suomen punakaartilaisille, mukana kivääreiden lisäksi konekiväärejä ja kymmenen tykkiä. Junaa johtavat veljekset Jukka ja Eino Rahja, Kämärän asemalla tapahtuneen Jukan haavoittumisen jälkeen vain Eino. Muutoin asemat ovatkin punakaartilaisten hallinnassa ja junasta jaetaan aseita suurimmilla väliasemilla, vaikka päätavoite onkin Tampere, jonne myös päästään.

Viljaa ostetaan taas Leninin luvalla vallan neljän tuhannen kilometrin takaa, Omskin seudulta asti, jonne bolševikit ovat vasta vakiinnuttamassa valtaansa. Ruokaa on Uralin itäpuolella toripöydät notkuen, mutta Uralin länsipuolella nähdään jo nälkää. Vanhaa venäläistä tapaa noudattaen junan johtaja Jaakko Rahja jakelee avainhenkilöille vodkaa, limppua ja tupakkaa - ja Suomen Pankin holvista takavarikoituja Kerenskin ruplia, jotka olivat vielä käypää rahaa Uralin itäpuolella - ja 40 junavaunullista vehnää saadaan lopulta lastattua.

Helsinkiin päästään monien vaiheiden jälkeen, vaikka junaa joudutaan lyhentämään Uralin ylittämiseksi. Kaksi muuta viljajunaa oli liikkeellä myöhemmin. Niistä toinen joutui jäämään Pietariin, koska raja suljettiin punakapinan kukistumisen jälkeen, ja toinen varastettiin jo ennen Pietaria.

Molemmat kirjat tarjoavat riemukkaan lukupäivän.

FDR - Poliittisen kampanjoinnin mestari

Willkie oli minulle täysin tuntematon nimi, kun lainasin Susan Dunn'in kirjan ”1940 : FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940. Hän oli Rooseveltin vastaehdokas, entinen yritysjohtaja, joka yllättäen voitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden ilman esivaalikampanjointia.

Hän oli puolueensa kansainvälistä suuntaa edustava ja siinä mielessä varustautumista puolustava ehdokas Rooseveltin tavoin, mutta vastusti erityisesti valtion harjoittamaa yritystoiminnan sääntelyä ja yleensä julkisen sektorin nopeata laajentumista Rooseveltin aikana, vaikka hän puolusti tehtyjä sosiaalipoliittisia uudistuksia. Hän ajoi myös rotujen tasa-arvoa.

Ennen kaikkea Willkie vastusti Rooseveltin kolmatta kautta, josta presidentit olivat kieltäytyneet 150 vuoden ajan, koska katsoi sen johtavan demokratian kaventumiseen myös Yhdysvalloissa.

Presidentin vaalin jälkeen Willkie ja Roosevelt olivat itse asiassa taistelupari. Willkie kirjoitti rakastajattarensa kanssa kirjan One World, joka pohjautui hänen maailmanympärimatkaansa ja jossa hän propagoi kaikkien kansojen yhteistä itsenäisyysjulistusta, Yhdistyneiden kansakuntien neuvostoa, koska kaikki maailman osat ovat riippuvaisia toinen toisistaan; kirjaa myytiin miljoona kappaletta kahdessa kuukaudessa vuonna 1943. Wendell L. Willkie – idealisti, ihmisystävä ja yksinäinen susi - kuoli sydänkohtaukseen 52 vuotiaana 1944.

FDR on luonnollisesti 1940-kirjan päähenkilö, ja kolmas kausi on ollut toimittajien kysymyksissä esillä jo koko toisen presidenttikauden, mutta Roosevelt antaa koko ajan oraakkelinomaisia lausuntoja, vieläpä itse puoluekokouksen aattona.

Koko kirja 1940 on mielestäni oiva poliittisen kampanjoinnin oppikirja: mitä amatöörimaisia virheitä epäpoliitikko Willkie tekee ja kuinka loistava Roosevelt on omissa manöövereissaan ennen ehdokkuutta, ehdokkaana ja valinnan jälkeen 1941. Kirja päättyy Pearl Harbor’iin.
Hämmästyttävää on myös se, kuinka samanlaisia ovat poliittiset argumentoinnit olleet 1939 ja 1940 kuin tällä vuosikymmenellä.

Rooseveltin puheenkirjoittajista yksi oli näytelmäkirjailija Robert E. Sherwood, jonka Broadway-näytelmä There Shall Be No Night vuodelta 1940 on talvisodan inspiroima kertoen miehistä, jotka taistelevat barbarismia vastaan, eivät kunnian vuoksi, vaan nöyrästi säilyttääkseen vapauden perinteensä ja sivilisaationsa. Näytelmää ei ilmeisesti ole suomennettu.

Lindbergh ja Kennedy

Tuskin olisin vastannut oikein kysymykseen, mitä merkittävää Atlantin ylittäjä Charles Lindbergh teki yksinlentonsa jälkeen. Ehkä olisin muistanut hänen lapsensa kidnappauksen, mutta en sitä, että Lindbergh oli USA:n eristäytymispolitiikan ja toisen maailmansodan ulkopuolella pysyttäytymistä ajavan kansalaisliikkeen keulahahmoja - ja Hitlerin Saksan mielistelijöitä; ks. Susan Dunn 1940, jonka alaotsikon Lindbergh on nimenomaan amerikkalaisten lentosankari ja joka siksi oli osa vuoden 1940 presidentinvaalikamppailua.

Lindberghin mielestä amerikkalaisten piti hyväksyä se, että Eurooppa muuttuisi Saksan kontrolloimaksi, ja tyytyä rauhanomaiseen ratkaisuun. Hän oli vieraillut Saksassa ja oli vakuuttunut Saksan teknologisesta edistyneisyydestä ja vitaalisuudesta USA:han ja Iso-Britanniaan verrattuna.

Hän oli myös perehtynyt ranskalais-amerikkalaisen Alexis Carrellin rotuoppeihin ja kannatti rodun puhtauden varjelemista, vaikkei suoranaisesti tukenutkaan juutalaisten tuhoamista. Lindbergh ja hänen vaimonsa olivat poliittisesti naiiveja ja eivät olleet perehtyneet sen paremmin ulkopoliittisiin kysymyksiin kuin historiaankaan. Heille natsien rikokset olivat vain "tulevaisuuden aallon" mukana tullutta vaahtoa. Lindbergh oli kuitenkin Neuvosto-Venäjän vastainen.

Joseph Kennedy saa kirjassa Lindberghia vähäisemmän sivumäärän, mutta hän oli kuitenkin USA:n Lontoon suurlähettiläs, joka kuului Hitlerin mielistelijöihin ja joka ajoi omaa State Departmentista poikkeavaa ulkopoliittista linjaansa. Kennedy oli välittänyt Lindberghin muistion Saksan sotavoimien vahvuudesta ja iskukyvystä Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlainille ja röyhisteli, että sen avulla hän sai aikaan Münchenin sopimuksen 1938. Kennedy, yhteisymmärryksessä erään Chamberlainin neuvonantajan kanssa, yritti myös elokuun 1939 lopussa painostaa Rooseveltia, että Puola pakotettaisiin hyväksymään Hitlerin uhkavaatimus ja luovuttamaan Danzigin satama Saksalle.

Kennedy vastusti 1940 myös 50 amerikkalaisen hävittäjälaivan siirtämistä osaksi Kuninkaallista Laivastoa pitäen sitä sotaan osallistumisena ja kirosi kuultavasti kaikkia englantilaisia Churchillistä alkaen. Hänen poikansa John Fitzerald Kennedy, tuleva presidentti, ei hyväksynyt isänsä alistuneisuutta kirjasessaan Why England Slept, jossa hän kesällä 1940 vetosi kaikkia asettautumaan varustautumisohjelman taakse ja valmistautumaan jopa sodan varalle. Selvä oli, että Joseph Kennedy tulisi saamaan potkut, mutta vasta kannatettuaan radiopuheessa Rooseveltia presidentiksi.

Vaali myrskyn keskellä

Susan Dunn “1940: FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” (Yale University Press 2013) kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940, loistava kirja osoittaen kuinka vähän olen tuntenut amerikkalaisten ajattelua toisen maailmansodan alla ja sen alussa ennen kuin USA oli virallisesti pakotettu liittymään siihen mukaan.

Eristäytymispolitiikan laaja kannatus molemmissa pääpuolueissa, mutta erityisesti republikaanisten senaattoreiden ja edustajainhuoneen jäsenten joukossa, on kirjan johtoteemoja kuten Rooseveltin leimaaminen sotasepäksi. Sotaan liittymistä ja Iso-Britannian tukemista vastustavien kansalaisjärjestöjen kirjo ulottuu äärioikeistolaisista äärivasemmistolaisiin.

Saksan salaiset rahoituskanavat tietysti tukivat kaikkia pyrintöjä, jotka auttoivat johdattamaan yleistä mielipidettä sotaan liittymistä vastustaville myönteiseksi, jopa siinä määrin, että kongressiedustajat eivät tienneet, mistä heidän matkarahansa olivat lopulta lähtöisin, kun he matkustivat puoluekonferensseihin.

Yksi kohta liittyy talvisotaan: s. 67 kerrotaan kuinka presidentti Roosevelt otti vastaan kommunistien ja sosialistien soluttaman American Youth Congressin kokouksen Valkoisen talon etelänurmikolla 10.2.1940; ylioppilasaktivistit buuasivat presidentille, kun viitattuaan Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen Roosevelt vaati heitä ”vastustamaan kaikkia diktatuureja, kommunistisia yhtä lailla kuin fasistisia”. Samassa kokouksessa Ted Rooseveltin pojanpoika Archibald Roosevelt yritti lukea kokoukselle päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin, mutta sitä ei sallittu vaan hänet painittiin maahan.

Sotapäiväkirja Budapestista 1956

Sakari Selin “Kapina joka kukistettiin, Sotapäiväkirja Budapestista 1956” (Ajatus 2006) lupaa kirjan kuvaavan melkein päivittäin yksityiskohtaisesti Unkarin tapahtumia ”suomalaisen journalistin” näkökulmasta, koska kirjoittaja työskenteli tuolloin Unkarin radion suomenkielisellä osastolla. Enemmistö aineistosta on kuitenkin kommunistien Vapaa Sana –lehden (sittemmin Kansan Uutiset) uutisia, jotka taas omalle lukijakunnalle suunnattuina ovat pestyjä, tai kirjoitettu jälkikäteen.

Todella autenttista kirjassa on hämmästyttävän vähän: Stalinin patsaan kaataminen 23.10.56 ja sen pään vetäminen Blaha Lujza tér –aukiolle, radiotalolle pyrkiminen ja mielenosoittajien murtautuminen puoluelehtien taloon. Muu on pääasiassa Unkarin kommunistipuolueen virallista uutisaineistoa, erityisesti ajalta, jolloin János Kádárin ”Terijoen” hallitus oli jo puhdistustyössään.

Kirjassa ei mainita turvallisuuspoliisin tulenavausta mielenosoittajia kohti Debrecenissä iltapäivällä ennen Budapestin tapahtumia 23.10.56 eikä Kádárin hallituksen organisoimia, itseään tukeviksi tarkoitettuja mielenosoituksia 6-7.12.56, jotka päättyivät tappeluihin ja lopulta neuvostojoukkojen ja turvallisuuspoliisin tulenavaukseen mielenosoittajia vastaan; ks. Luoto ss. 146-147.

Mutta kirjoittaja tietää vielä 2006 laaditussa jälkikirjoituksessa (s. 176), että ”Aseellinen yritys laillisen hallituksen kaatamiseen oli pienen piirin suunnittelema kapina yhdessä ulkomailla asuvien apuriensa kanssa ja tuen turvin”; ”suomalaisen journalistin” ei tarvitse mitenkään dokumentoida taustoja, joihin hänen näkemyksensä perustuvat.

Amerikan löytäjä

Rosemarie Tsubaki "Pehr Kalm, Suomalainen Amerikan löytäjä" (suom. Anto Leikola, Terra Cognita 2011) on kirjoittajan väitöskirja Pehr Kalmin Pohjois-Amerikan matkoista 1747 - 1751.

Kalm teki matkan Ruotsin tiedeakatemian toimeksiannosta tehtävänään etsiä uusia kasveja, joita voitaisiin viljellä Ruotsissa.

Hän oli Anders Celsiuksen ja Carl Linnén oppilas Uppsalassa ja Suomen ensimmäinen talousopin (luonnontieteen soveltaminen talouteen) professori Turun akatemiassa 1747 - 1779 eli nykyisessä Helsingin yliopistossa. Kalm syntyi Ruotsissa, koska hänen perheensä pakeni sinne ison vihan aikana, ja ruotsalaisena maailma hänet tuntee, mutta hän palasi Suomeen ja kävi koulunsa Suomessa.

Kalm teki matkoja Uudesta Ruotsista, Philadelphiasta, käsin New York Cityyn, Upstate New Yorkiin, Niagaralle, Montrealiin ja Quebéciin Uuden Ranskan puolelle. Ranska itse asiassa kustansi hänen matkakulunsa vastineena Ruotsin rahoittaman ranskalaisen retkikunnan työstä Tornionjokilaaksossa.

Kalm ei ehtinyt julkaista kaikkia matkoilta tekemiään päiväkirjamerkintöjä, mutta julkaisemillaan hän nousi maailmanmaineeseen. Kalmin matkojen tieteellinen anti oli paljon laajempi kuin pelkästään kasvitieteellinen, siis luonnonhistoriallinen, ja lisäksi yhteiskunnallisten olojen kuvauksen, mutta onpa kirjassa kuvauksia myös rohdoslääkinnästä kuten intiaanien käyttämä lobelia kupan hoidossa.

Saksalainen Tsubaki väitteli Genovan yliopistossa 2003-2004, suhteellisen hiljakkoin;  alkuperäisotsikossa  ei ole "Suomalainen Amerikan löytäjä". Kirja on mielenkiintoista ja nopeaa luettavaa kokonaisuutena, muttei tietystikään kaikilta yksityiskohdiltaan.

Kohtalona Kostamus

Jyrki Koulumies “Kohtalona Kostamus, Risto Kangas-Ikkalan muistelmat” (Siltala 2012) on keskeisiltä osiltaan 1970-luvun taloushistoriaa, jolloin monivuotiset rakennusprojektit Svetogorskiin (Ensoon) ja Kostamukseen neuvoteltiin. Rakentaminen jatkui vielä lähes seuraavan vuosikymmenenkin Finn-Stroin toimesta, jonka toimitusjohtajana Kangas-Ikkala toimi alusta melkein sen elinkaaren loppuun saakka.

Kaupankäynnin kiemurat Neuvostoliiton byrokratioiden ja niitä johtavien henkilöiden kanssa ovat tietysti yhtä keskeisessä osassa kuin suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen suhmurointi neuvottelujen seassa, keskiössä tietysti Kekkonen ja Kosygin kalakavereineen.

Finn-Stroi oli suomalaisten suurten rakennusliikkeiden omistama, joten omistajien välistävedot ja välistävetoyritykset, kuten epäonnistunut yritys tarjota Kostamus-projekti ilman Finn-Stroita kolmena erillisenä työyhteenliittymänä, ovat osa jännitystarinaa.

Lopputulos on kuitenkin se, että projektit etenivät vain asiantuntijoiden voimin; poliitikoille jäi pisteiden keruu sopimusten solmimisen kalkkiviivoilla, 1980-luvun alkuvuosina ei enää sekään.

Kirja on mielenkiintoisen imevästi kirjoitettu, että nuhanenäkin jaksaa lukea sen päivässä.

Unkarin kansannousu 1956

Reima T. A. Luoto “Unkari 1956 – Unkarin kansannousun tausta, tapahtumat ja seuraukset” ( Fenix 2006) on kirjoitettu erittäin lukijaystävällisesti ja sopivan suppeasti; mielenkiintoni tapahtumien kertaukseen oli niin suuri, että en malttanut ottaa edes unia kesken kirjan.

Unkarin kommunisteille onnistui toisen maailman sodan jälkeen se, mikä ei onnistunut Suomessa: vaaleissa kuudesosan kannatuksella, mutta avainministeriöt miehittämällä maahan saatiin 1949 stalinistisen terrorin tukema bolševikkien diktatuuri, taustatukena maassa olevat Neuvostoliiton sotajoukot.

Stalinin kuolemaa maaliskuussa 1953 seurasi suojasää, joka kulminoitui 1956 Hruštševin (tai Hruštšovin) tuomittua ”Ihmiskunnan insinöörin” aikaisen terrorin. Puolan Poznanissa punalippuja kantaneet työläiset vaativat kesäkuussa 1956 leipää, mutta kun Moskova ei siihen suostunut, mielenosoitukset muuttuivat kommunismin vastaisiksi: vaadittiin vapaita vaaleja. Turvallisuuspoliisi ja armeija avasivat tulen mielenosoittajia kohti, minkä johdosta satakunta kuoli ja useat sadat haavoittuivat. Kapinamieliala levisi koko kansakuntaan. Varsovassa kommunistit myöntyivät nostamaan lokakuun 19. päivänä valtaan Gomulkan, kommunistin, joka oli tuomittu anti-stalinistina ja ”titolaisena” vankilaan. Moskova ei uskaltanut jyrätä panssareillaan Varsovaan, koska pelkäsi koko itäblokin leimahtavan ilmiliekkeihin, mutta Unkarissakin neuvostojoukot asetettiin hälytystilaan.

Kirjan mukaan Suomessakin seurattiin lehdistössä enemmän ”puolalaisten kapinaa”, ja tietysti samaan aikaan kärjistyvää Suezin kriisiä, ja vain pikku-uutisin Unkarissa esiintyneitä vaatimuksia olojen kehittämiseksi.

Unkarin tilanne tulikin nopeasti etenevänä yllätyksenä. Erityisesti yliopisto-opiskelijat seurasivat Poznanin tapahtumia, järjestivät kokouksia Szegedissä ja Budapestissa laatien lokakuun 22. päivänä ”16 kohdan” vaatimuslistan, jonka he halusivat luettavan radiossa, mitä ei tapahtunut eikä myöskään vetoomusta julkaista lehdissä kutsu seuraavan päivän mielenosoituksiin.

Budapestissä ei tietty koko lokakuun 23. päivän illan aikana että jo klo 16 aikoihin turvallisuuspoliisin joukot olivat Debrecenissä avanneet tulen 20 000 – 30 000 mielenosoittajaa kohti. Mielenosoituksen alussa opiskelijatyttö alkoi lukea vaatimuslistaa ulkolähetysauton mikrofoniin, jota ei kuitenkaan kytketty valtakunnan verkkoon. Radiotaloon menneen opiskelijadelegaation kohtalosta ei ollut mitään tietoa radiotalon edustalla, jonka ympäristötalojen katoilla oli turvallisuuspoliisin joukkoja.

Paikalle komennettiin myös sotilasosasto. Kun sitä johtanut majuri kuuli tosiasiat, hän kielsi joukkojaan avaamasta tulta ja laskeutui panssarivaunusta mennäkseen radiotaloon, mutta ja samalla kajahti ensimmäinen laukaus Budapestissä, ja majuri suistui hengettömänä maahan kädessään Unkarin lippu - reiällinen ilman Rákosin vaakunaa.

Tapahtumat vyöryivät luonnollisesti nopeasti aivan uusiin mittasuhteisiin; kansa konfiskoi yöllä aseita muun muassa Csepelin asetehtaalta; neuvostojoukot lähtivät liikkeelle, mutta siitä, kenen käskystä, ei ole varmaa tietoa; puolue perääntyi sen verran, että nimitti inhimillisemmän kommunistin Imre Nagyn pääministeriksi seuraavana päivänä, mutta puolue jäi vanhaan komentoon; kaduilla neuvostojoukot alkoivat veljeillä kapinallisten kanssa, koska nämä olivatkin kommunisteja.

Moskova tarvitsi nukkehallituksen ja valitsi János Kádárin sen johtoon. Hämmästyttävän samanlaisia ovat Kremlin kielikuvat tänään Krimin ja Ukrainan tapahtumien yhteydessä kuin marraskuun 4:nen päivän aamuna 1956, jolloin Kádár julisti radiossa ukrainalaisesta Uzhgorodin kaupungista, että maahan on muodostettu uusi vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikien hallitus, koska lokakuun 23. päivänä alkanut joukkoliike oli kääntynyt fasistiseksi kapinaksi, jonka kukistaminen vaati neuvostojoukkoja.

Kádárin punainen terrori vuosina 1957 – 1961 ei enää ollut summittaista koko yhteiskuntaan kohdistunutta kuten Rákosin aikana 1949 – 1953, vaan kohdistui vain kansannousuun osallistuneisiin; kansantuomioistuimet olivat kuitenkin enemmän poliittisia kuin oikeudellisia.

Aikaisemmin en ollut lukenut yhtäkään kirjaa Unkarin kansannoususta 1956, mutta valintani osoittautui mitä mainioimmaksi.

Kiveen hakatut

Arto Teronen - Jouko Vuolle "Urheilun tunteita ja tarinoita, Kiveen hakatut" (Kirjapaja 2013) lienee tunnettujen radioäänten neljäs Kiveen hakatut -sarjan kirja urheilun merkkimiehistä ja naisista. Kahta nimeä en tunnistanut ennalta. Kolme tai neljä kertomusta jätin vain silmäilyn varaan. Mielenkiintoisia ne kuitenkin olivat, vaikka osan olin kuullut radiosta.

Sankarin tai idolin pieni mollaus on jokaisessa todentuntuisuuden lisäämiseksi. Yllättävän monelle tähdelle on alkoholi muodostunut ongelmaksi vähintäinkin menestysvuosien jälkeen, yhtä monella on ollut muu syvä persoonallisuushäiriö. Kaikkien muistoa kuitenkin joku vaalii.

Ikäisteni kannalta kirjan tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta sitä jäin pohtimaan, missä on lukijakunnan nuorimpien ikäraja. Nuorethan pitäisi saada kiinnostumaan kilpaurheilusta.

Perhe, yrittäjyys ja yritys

Karl-Erik Michelsen “Kone – Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla” (Otava 2013) ei ole alkuunkaan pitkäveteinen, vaikka olisikin lukenut hiljakkoin John Simonin Koneen ruhtinas (Otava 2009).

Yritys ja persoonallisuuksia täynnä oleva Herlinien suku ovat mitä mielenkiintoisimmat historiakirjoituksen kohteina. Lisäksi kirja on 50:nen viimeisen vuoden osalta oman aikani taloushistoriaa, jolloin jo aloin ymmärtää yritystenkin toimintaa.

Sotakorvaustoimituksiinkin kirja antaa aivan uuden yritystason perspektiivin verrattuna aikaisemmin lukemiini; poliitikkojen ja virkamiesten, kuten kauppapoliittisen osaston päällikön Nykoppin, muistelmien kuva on paljon ruusuisempi. 

Tärkeimmät yleiset tapahtumat tulevat samalla kerratuiksi kuten EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisen kiemurat Zavidovo-vuotoineen ja siihen liittyvä Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla tasavallan presidentiksi. Kekkonen oli monessa mukana Koneenkin hyväksi eli Pekka Herlin käytti siekailematta kontaktejaan hyväksi.

Kirjassa on sivuja sopivasti puolentoista viikon iltalukemisiksi.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Kärsiskös puhutella?

Arijoutsi "Kärsiskös puhutella? - 25 parasta juttua" (Otava 1955) oli loistavaa kertausta ajalta, jolloin jo luin Helsingin Sanomia (HS).
Arijoutsin pakinat eivät olleet aivan niin odotettuja kuin Kari Suomalaisen pilapiirrokset (nehän eivät olleet siihen aikaan joka päivä vaan hieman yllätyksellisesti kolme tai neljä kertaa viikossa) ja vaativat tietysti enemmän aikaa, mutta yhtä hersyvästi niitä lukiessa saattoi nauraa, poliitikoille erityisesti. - Ja HS:han oli siihen aikaan muutoinkin oikeistolainen lehti eikä ainoastaan Karin ja Arijoutsin kautta.
Myös societeesin tavat ovat Arijoutsin suurennuslasin kohteena, puhumattakaan monista rintamakokemuksista kaupunkielämään rinnastettuna.
Pakinakokoelmasta riitti neljä viisi illassa saamaan kerrassaan makoisat unet urheilun läpikyllästämällä viime viikolla.

Kerenskistä Kekkoseen

Esa Arra "Kerenskistä Kekkoseen, Henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista" (Gummerus 1972) on puoleensa vetävää luettavaa 23:sta kuuluisuudesta, joista vain yhtä en tunnistanut ennalta, mutta siinäkin jutussa oli hauska matkakohtaus Churchillin persoonasta.

Kirjan jälkeen on ainakin muutaman päivän sivistyneempi olo. Osa kuuluisuuksienkin ihmiskohtaloista on tavattoman traagisia, kuten valvontakomission aikaisen Suomen hylkiöksi julistaman ulkoministerimme Hjalmar J. Procopén, mutta kirjoittaja osaa kuvata ne lämminhenkisesti.

Kirjoittajahan oli lapsuuteni radioääniä, mutta oli varsinaisesti kirjeenvaihtajana tai toimittajana Tukholmassa, Lontoossa ja ennen kaikkea New Yorkissa. Haastattelut ovat etupäässä Tukholman ja New Yorkin ajoilta.

Haavoitettu ritari

Jussi Jalonen "Haavoitettu ritari - Jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Bernt Eino Edvard Polόnin elämä" on ilojen ja surujen täytteinen henkilöhistoria, kirjoittajan todellinen taidonnäyte sekä tyylillisesti että materiaalin lukijaystävällisen käsittelyn suhteen.

Miksi lainasin kirjan? Hänen isänsä tunnistin aikaisemmin lukemistani, mutta varsinainen syy oli se, että Eino Polόn oli talvisodassa virtolaispataljoonan komentaja Taipaleenjoella.

Kirjassa 166 sivusta huolimatta on enemmän luettavaa kuin kolmesataasivuisissa muistelmissa. Mutta yhden perheen näkökulmastakin kerrottuna se on oiva jääkäriliikkeen, vapaussodan, Lapuan liikkeen, talvisodan, SS-pataljoonan, jatkosodan ja jälleenrakennusvuosien kertaus.

Tyrannian lyhyt historia

Tom Ambrose ”Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? Tyranniuden lyhyt historia” (Multikustannus 2009) vertailee eri aikakausien despootteja, samanlaisuuksia ja erilaisuuksia: lapsuus, ideologia; luvattu suuri tulevaisuus oikeuttaa oman kansan valtaisiin kärsimyksiin ja vähemmistöjen tuhoamisiin.

Hämmästyttäväähän on, että despootit eivät näytä katoavan minnekään, vaan heitä pulpahtaa esiin jatkuvasti eri puolilla maailmaa, joka näyttää olevan voimaton raakalaisuuksien, hirmuhallintojen ja massasurmien edessä; despooteilla on aina tukiryhmänsä.

Aikalaisarviot, kuten Churchill Mussolinin fasismista 1927, ”voitokkaassa kamppailussanne leninismin eläimellistä himoa ja kiihkoa vastaan … teidän liikkeenne on tehnyt palveluksen koko maailmalle”, ovat näin jälkikäteen hauskoja yksityiskohtia; kuvatut Mussolinin tempaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin toveri Putinin.

Kirja antaa liian ruusuisen kuvan kommunismin saavutuksista ennen toista maailmansotaa verrattuna siihen, mitä luin jo 1950-luvun lopulla ja etteikö muka kulakkien tuhoamisesta olisi tiedetty

Ruotsin kuninkaista on päässyt mukaan valistuneena itsevaltiaana myssy- ja hattupuolueiden vapaudenajan päättänyt "kuningaspuolueen" vallankaappaaja Kustaa III, muttei Ruotsin suurvalta-aseman tuhoaja Kaarle XII.