Lindbergh ja Kennedy

Tuskin olisin vastannut oikein kysymykseen, mitä merkittävää Atlantin ylittäjä Charles Lindbergh teki yksinlentonsa jälkeen. Ehkä olisin muistanut hänen lapsensa kidnappauksen, mutta en sitä, että Lindbergh oli USA:n eristäytymispolitiikan ja toisen maailmansodan ulkopuolella pysyttäytymistä ajavan kansalaisliikkeen keulahahmoja - ja Hitlerin Saksan mielistelijöitä; ks. Susan Dunn 1940, jonka alaotsikon Lindbergh on nimenomaan amerikkalaisten lentosankari ja joka siksi oli osa vuoden 1940 presidentinvaalikamppailua.

Lindberghin mielestä amerikkalaisten piti hyväksyä se, että Eurooppa muuttuisi Saksan kontrolloimaksi, ja tyytyä rauhanomaiseen ratkaisuun. Hän oli vieraillut Saksassa ja oli vakuuttunut Saksan teknologisesta edistyneisyydestä ja vitaalisuudesta USA:han ja Iso-Britanniaan verrattuna.

Hän oli myös perehtynyt ranskalais-amerikkalaisen Alexis Carrellin rotuoppeihin ja kannatti rodun puhtauden varjelemista, vaikkei suoranaisesti tukenutkaan juutalaisten tuhoamista. Lindbergh ja hänen vaimonsa olivat poliittisesti naiiveja ja eivät olleet perehtyneet sen paremmin ulkopoliittisiin kysymyksiin kuin historiaankaan. Heille natsien rikokset olivat vain "tulevaisuuden aallon" mukana tullutta vaahtoa. Lindbergh oli kuitenkin Neuvosto-Venäjän vastainen.

Joseph Kennedy saa kirjassa Lindberghia vähäisemmän sivumäärän, mutta hän oli kuitenkin USA:n Lontoon suurlähettiläs, joka kuului Hitlerin mielistelijöihin ja joka ajoi omaa State Departmentista poikkeavaa ulkopoliittista linjaansa. Kennedy oli välittänyt Lindberghin muistion Saksan sotavoimien vahvuudesta ja iskukyvystä Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlainille ja röyhisteli, että sen avulla hän sai aikaan Münchenin sopimuksen 1938. Kennedy, yhteisymmärryksessä erään Chamberlainin neuvonantajan kanssa, yritti myös elokuun 1939 lopussa painostaa Rooseveltia, että Puola pakotettaisiin hyväksymään Hitlerin uhkavaatimus ja luovuttamaan Danzigin satama Saksalle.

Kennedy vastusti 1940 myös 50 amerikkalaisen hävittäjälaivan siirtämistä osaksi Kuninkaallista Laivastoa pitäen sitä sotaan osallistumisena ja kirosi kuultavasti kaikkia englantilaisia Churchillistä alkaen. Hänen poikansa John Fitzerald Kennedy, tuleva presidentti, ei hyväksynyt isänsä alistuneisuutta kirjasessaan Why England Slept, jossa hän kesällä 1940 vetosi kaikkia asettautumaan varustautumisohjelman taakse ja valmistautumaan jopa sodan varalle. Selvä oli, että Joseph Kennedy tulisi saamaan potkut, mutta vasta kannatettuaan radiopuheessa Rooseveltia presidentiksi.

Vaali myrskyn keskellä

Susan Dunn “1940: FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” (Yale University Press 2013) kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940, loistava kirja osoittaen kuinka vähän olen tuntenut amerikkalaisten ajattelua toisen maailmansodan alla ja sen alussa ennen kuin USA oli virallisesti pakotettu liittymään siihen mukaan.

Eristäytymispolitiikan laaja kannatus molemmissa pääpuolueissa, mutta erityisesti republikaanisten senaattoreiden ja edustajainhuoneen jäsenten joukossa, on kirjan johtoteemoja kuten Rooseveltin leimaaminen sotasepäksi. Sotaan liittymistä ja Iso-Britannian tukemista vastustavien kansalaisjärjestöjen kirjo ulottuu äärioikeistolaisista äärivasemmistolaisiin.

Saksan salaiset rahoituskanavat tietysti tukivat kaikkia pyrintöjä, jotka auttoivat johdattamaan yleistä mielipidettä sotaan liittymistä vastustaville myönteiseksi, jopa siinä määrin, että kongressiedustajat eivät tienneet, mistä heidän matkarahansa olivat lopulta lähtöisin, kun he matkustivat puoluekonferensseihin.

Yksi kohta liittyy talvisotaan: s. 67 kerrotaan kuinka presidentti Roosevelt otti vastaan kommunistien ja sosialistien soluttaman American Youth Congressin kokouksen Valkoisen talon etelänurmikolla 10.2.1940; ylioppilasaktivistit buuasivat presidentille, kun viitattuaan Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen Roosevelt vaati heitä ”vastustamaan kaikkia diktatuureja, kommunistisia yhtä lailla kuin fasistisia”. Samassa kokouksessa Ted Rooseveltin pojanpoika Archibald Roosevelt yritti lukea kokoukselle päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin, mutta sitä ei sallittu vaan hänet painittiin maahan.