Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa

Jukka Seppinen Kivi bolševikin kengässä, Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917-1970 (Minerva 2014) kannatti lukea, vaikka Seppisen kirjat ovatkin kuuluneet pääasiallisiin luettaviini tänä syksynä. Uutta riitti monissa kohdissa, kertauksesta puhumattakaan:

Stalin pysyttäytyy Rooseveltin ja Churchillin kanssa Teheranissa 1.12.1943 sovitussa, paitsi on kovakorvainen Churchillin vastustamien sotakorvausten osalta

suomettumisen vaiheet liittoutuneiden valvontakomission ajoista sen syöksykierteeseen SDP:n 1966 tekemän ulkopoliittisen kääntymyksen jälkeen

ideologinen keinotodellisuus muokkaa Suomen ja lähialueiden historiaa kuten ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”

tasavallan presidenttinä myöntyväisyysmies J.K. Paasikivi terästäytyy ja jättää kommunistit ja vasemmistososialistit (SKP/SKDL) pois hallituksesta 1948 eduskuntavaalien jälkeen

SKP/SKDL:n ja Neuvostoliiton tuella valtansa pönkittävä Kekkonenkaan ei valitse vuoden 1958 eduskuntavaalien voittajaa SKP/SKDL:ää hallitukseen, vaan nimittää Fagerholmin enemmistöhallituksen, koska Kekkonen ajaa Suomen talouden länsi-integraatiota eli OEEC-sopimusta; NL kuitenkin loihtii ”yöpakkaset” Kekkosta vastaan, minkä jälkeen Kekkonen joutuu nimittämään ministereiksi vain NL:n/KGB:n hyväksymiä; kansanrintamahallitukset palaavat 1966

Kekkonen tekee 1960-luvun alussa valtiovierailuja länsimaihin ja kykenee saamaan puolueettomuusmaininnan myös Suomen ja NL:n välisiin virallisiin julkistuksiin

NL/KGB hajottaa jokaisen puolueen, joka tavoittelee poliittista valta-asemaa ja Kekkosen hyväksyntää; SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja jälleenyhdistyminen ovat keskeinen teema

SKP/SKDL:n ja niiden peitejärjestöjen toiminta on laajan katsauksen kohteena, unohtamatta nuorison kansainvälisiä rauhanfestivaaleja, joihin on osallistunut Neuvostoliiton tuella hämmästyttävä määrä suomalaisia 1950-luvulla

NL/KGB ajaa vallankumousta Suomessa 1969-1977; Kekkonen havahtuu olevansa vain väline NL:n ja KGB:n todellisissa tavoitteissa ja joutuu nimittämään Karjalaisen kansanrintamahallituksen kesällä 1970

Historia on mielenkiintoista

Pörssiromahdus 1929

Phillip G. Payne Crash!, How the Economic Boom & Bust of the 1920s Worked (Johns Hopkins 2015) on lyhyt kirja hakien analogiaa 1920- ja 1930-luvuista 2008 jälkeen koetulle kansainväliselle finanssikriisille. 
Kirjan toinen teema on oikeastaan Franklin D. Rooseveltin New Deal, josta kirja toteaa ettei se lopettanut 1930-luvun lamakautta USA:sssa

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955

Juha Pohjonen Valvontakomission uhrit, Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955 (HAI 2011) kertoo Suomen armeijassa taistelleiden inkeriläisten ja karjalaisten mutta myös virolaisten luovutusten taustat. Luovutettuihin kuului myös muiden maiden kansalaisia.

On mielenkiintoista, kuinka monta vuotta sodan jälkeen sotavangit saattoivat piileskellä Suomessa, paikallisten asukkaiden tuen turvin tietenkin. He paljastuivat yleensä vasta ilmiantojen vuoksi.

On oikeastaan järkyttävää lukea, kuinka heikko Suomen kansainvälinen asema oli sodan jälkeen.

Teheranin konferenssissa marras- ja joulukuun vaihteessa 1943 Churchill ja Roosevelt antoivat Stalinille lähestulkoon vapaat kädet Suomen suhteen. Iso-Britannia oli liittoutuneiden valvontakomissiossa pelkkä statisti. Siksi Neuvostoliitto saattoi tulkita rauhansopimusten 1944 ja 1947 luovutuspykäliä mielivaltaisesti: luovutetuilla ei ollut oikeuksia, olivatpa he mitä kansallisuutta tahansa kuten hollantilaisia.

Pekka Kauppala Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940 -1955 (Gummerus 2011) keskittyy kuvaamaa luovutettujen kohtaloja tarkemmin. Kun olin lukenut sen ehkä noin kolme vuotta sitten, Pohjosen kirja ei tuntunut kertaukselta.

FDR - Poliittisen kampanjoinnin mestari

Willkie oli minulle täysin tuntematon nimi, kun lainasin Susan Dunn'in kirjan ”1940 : FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940. Hän oli Rooseveltin vastaehdokas, entinen yritysjohtaja, joka yllättäen voitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden ilman esivaalikampanjointia.

Hän oli puolueensa kansainvälistä suuntaa edustava ja siinä mielessä varustautumista puolustava ehdokas Rooseveltin tavoin, mutta vastusti erityisesti valtion harjoittamaa yritystoiminnan sääntelyä ja yleensä julkisen sektorin nopeata laajentumista Rooseveltin aikana, vaikka hän puolusti tehtyjä sosiaalipoliittisia uudistuksia. Hän ajoi myös rotujen tasa-arvoa.

Ennen kaikkea Willkie vastusti Rooseveltin kolmatta kautta, josta presidentit olivat kieltäytyneet 150 vuoden ajan, koska katsoi sen johtavan demokratian kaventumiseen myös Yhdysvalloissa.

Presidentin vaalin jälkeen Willkie ja Roosevelt olivat itse asiassa taistelupari. Willkie kirjoitti rakastajattarensa kanssa kirjan One World, joka pohjautui hänen maailmanympärimatkaansa ja jossa hän propagoi kaikkien kansojen yhteistä itsenäisyysjulistusta, Yhdistyneiden kansakuntien neuvostoa, koska kaikki maailman osat ovat riippuvaisia toinen toisistaan; kirjaa myytiin miljoona kappaletta kahdessa kuukaudessa vuonna 1943. Wendell L. Willkie – idealisti, ihmisystävä ja yksinäinen susi - kuoli sydänkohtaukseen 52 vuotiaana 1944.

FDR on luonnollisesti 1940-kirjan päähenkilö, ja kolmas kausi on ollut toimittajien kysymyksissä esillä jo koko toisen presidenttikauden, mutta Roosevelt antaa koko ajan oraakkelinomaisia lausuntoja, vieläpä itse puoluekokouksen aattona.

Koko kirja 1940 on mielestäni oiva poliittisen kampanjoinnin oppikirja: mitä amatöörimaisia virheitä epäpoliitikko Willkie tekee ja kuinka loistava Roosevelt on omissa manöövereissaan ennen ehdokkuutta, ehdokkaana ja valinnan jälkeen 1941. Kirja päättyy Pearl Harbor’iin.
Hämmästyttävää on myös se, kuinka samanlaisia ovat poliittiset argumentoinnit olleet 1939 ja 1940 kuin tällä vuosikymmenellä.

Rooseveltin puheenkirjoittajista yksi oli näytelmäkirjailija Robert E. Sherwood, jonka Broadway-näytelmä There Shall Be No Night vuodelta 1940 on talvisodan inspiroima kertoen miehistä, jotka taistelevat barbarismia vastaan, eivät kunnian vuoksi, vaan nöyrästi säilyttääkseen vapauden perinteensä ja sivilisaationsa. Näytelmää ei ilmeisesti ole suomennettu.

Vaali myrskyn keskellä

Susan Dunn “1940: FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” (Yale University Press 2013) kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940, loistava kirja osoittaen kuinka vähän olen tuntenut amerikkalaisten ajattelua toisen maailmansodan alla ja sen alussa ennen kuin USA oli virallisesti pakotettu liittymään siihen mukaan.

Eristäytymispolitiikan laaja kannatus molemmissa pääpuolueissa, mutta erityisesti republikaanisten senaattoreiden ja edustajainhuoneen jäsenten joukossa, on kirjan johtoteemoja kuten Rooseveltin leimaaminen sotasepäksi. Sotaan liittymistä ja Iso-Britannian tukemista vastustavien kansalaisjärjestöjen kirjo ulottuu äärioikeistolaisista äärivasemmistolaisiin.

Saksan salaiset rahoituskanavat tietysti tukivat kaikkia pyrintöjä, jotka auttoivat johdattamaan yleistä mielipidettä sotaan liittymistä vastustaville myönteiseksi, jopa siinä määrin, että kongressiedustajat eivät tienneet, mistä heidän matkarahansa olivat lopulta lähtöisin, kun he matkustivat puoluekonferensseihin.

Yksi kohta liittyy talvisotaan: s. 67 kerrotaan kuinka presidentti Roosevelt otti vastaan kommunistien ja sosialistien soluttaman American Youth Congressin kokouksen Valkoisen talon etelänurmikolla 10.2.1940; ylioppilasaktivistit buuasivat presidentille, kun viitattuaan Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen Roosevelt vaati heitä ”vastustamaan kaikkia diktatuureja, kommunistisia yhtä lailla kuin fasistisia”. Samassa kokouksessa Ted Rooseveltin pojanpoika Archibald Roosevelt yritti lukea kokoukselle päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin, mutta sitä ei sallittu vaan hänet painittiin maahan.