Suomi puristuksessa

Pekka Visuri Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944-1947 (Docendo 2015) on yleisesitys ajasta, mutta sisälsi minulle paljon uutta erityisesti Pariisin rauhansopimuksen osalta, joka oli täysin koordinoitu muiden natsi-Saksan kanssa hyökkäyssotaan lähteneiden maiden rauhansopimusten kanssa; samaten prosessi, jolla rajoitetttin puolustusvoimiemme kokoa sodan jälkeen. Myös Teheranin, Jaltan ja Potsdamin konferenssien sisällöistä on laajat kuvaukset

Kirja on lukijaystävällinen, koska tekstiä ei ole rikottu liiallisin ala- ja loppuviittein, kuten monesti on tapana tämän alan teoksissa. Ehdoton lukunautinto syysiltoina

Stalinin salaiset

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Žuravljov Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo 2017) sisältää Neuvostoliiton korkeimman johdon käsittelemiä Suomea koskevia asiakirjoja vuosilta 1917 – 1964, siis Hruštšovin ajan loppuun asti

Varsin mitättömiäkin asioita Korkea Johtaja otti päätettäväkseen, mutta onhan asiakirjojen joukossa useita hämmästyttäviä paljastuksia, esimerkiksi Gromykon kirje 21.11.1949 Stalinille toimenpiteistä ennen vuoden 1950 presidentinvaaleja tai Kekkosen 1. presidenttikauden alussa Neuvostoliiton tavoite puhdistaa Suojelupoliisi takaisin kommunistivetoiseksi Punaiseksi Valpoksi. Myös aikalaismerkinnät Paasikiven tai Kekkosen päiväkirjoissa ovat joskus hauskoja kuten vedettäessä suurlähettiläs, ”täysi ryssä” Gay Sundström pois Moskovasta

Tekijät ovat lisäksi kirjoittaneet laajat yleiskatsaukset ja puitteet, jotta asiakirjat olisivat paremmin ymmärrettävissä. Kirjan läpikäynti vei lähes koko kesän, mutta tiheällä painetut dokumentit oli silti tutkittava läpikotaisin

Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa

Jukka Seppinen Kivi bolševikin kengässä, Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917-1970 (Minerva 2014) kannatti lukea, vaikka Seppisen kirjat ovatkin kuuluneet pääasiallisiin luettaviini tänä syksynä. Uutta riitti monissa kohdissa, kertauksesta puhumattakaan:

Stalin pysyttäytyy Rooseveltin ja Churchillin kanssa Teheranissa 1.12.1943 sovitussa, paitsi on kovakorvainen Churchillin vastustamien sotakorvausten osalta

suomettumisen vaiheet liittoutuneiden valvontakomission ajoista sen syöksykierteeseen SDP:n 1966 tekemän ulkopoliittisen kääntymyksen jälkeen

ideologinen keinotodellisuus muokkaa Suomen ja lähialueiden historiaa kuten ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”

tasavallan presidenttinä myöntyväisyysmies J.K. Paasikivi terästäytyy ja jättää kommunistit ja vasemmistososialistit (SKP/SKDL) pois hallituksesta 1948 eduskuntavaalien jälkeen

SKP/SKDL:n ja Neuvostoliiton tuella valtansa pönkittävä Kekkonenkaan ei valitse vuoden 1958 eduskuntavaalien voittajaa SKP/SKDL:ää hallitukseen, vaan nimittää Fagerholmin enemmistöhallituksen, koska Kekkonen ajaa Suomen talouden länsi-integraatiota eli OEEC-sopimusta; NL kuitenkin loihtii ”yöpakkaset” Kekkosta vastaan, minkä jälkeen Kekkonen joutuu nimittämään ministereiksi vain NL:n/KGB:n hyväksymiä; kansanrintamahallitukset palaavat 1966

Kekkonen tekee 1960-luvun alussa valtiovierailuja länsimaihin ja kykenee saamaan puolueettomuusmaininnan myös Suomen ja NL:n välisiin virallisiin julkistuksiin

NL/KGB hajottaa jokaisen puolueen, joka tavoittelee poliittista valta-asemaa ja Kekkosen hyväksyntää; SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja jälleenyhdistyminen ovat keskeinen teema

SKP/SKDL:n ja niiden peitejärjestöjen toiminta on laajan katsauksen kohteena, unohtamatta nuorison kansainvälisiä rauhanfestivaaleja, joihin on osallistunut Neuvostoliiton tuella hämmästyttävä määrä suomalaisia 1950-luvulla

NL/KGB ajaa vallankumousta Suomessa 1969-1977; Kekkonen havahtuu olevansa vain väline NL:n ja KGB:n todellisissa tavoitteissa ja joutuu nimittämään Karjalaisen kansanrintamahallituksen kesällä 1970

Historia on mielenkiintoista

Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

USA ja Suomi 1939 - 1944

Hannu Rautkallio Mannerheim vai Stalin, Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939-1944 (Otava 2014) sisältää häkellyttäviä yksityiskohtia Suomen ja USA:n keskinäisitä suhteista sotavuosina. Kirja perustuu julkitulleisiin amerikkalaisiin arkistolähteisiin.

Yhdysvaltain ulko- ja valtiovarainministeriöissä on valtaisa määrä Neuvostoliiton sympatisoijia ja vakoojia, jotka pitävät Suomen taisteluja turhina ja Neuvostoliiton aloittamaa sotaa oikeutettuna. Tasavallan presidentti Risto Rytillä on kuitenkin salaiset suorat yhteydet presidentti Rooseveltiin omia tiedustelukanaviaan pitkin.

Takinkääntäjä kansanedustaja Kekkonenkin, joka käytti jatkosodan alussa Pekka Peitsenä niin halveeraavaa kieltä vihollisesta että Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäkikin ärähti (ks. s. 43, Kauko Kare Tähän on tultu, 1967), neuvoo kirjeissään Rytiä 1944 alussa ottamaan yhteyttä Yhdysvaltoihin sodan lopettamiseksi tietämättä Rytin Yhdysvalloista saamista ohjeista.

Kun USA lopulta katkaisee diplomaattisuhteet Rytin solmittua ulkoministeri von Ribbentroppin kanssa liittosopimuksen, USA:n tiedustelu jatkaa Suomessa kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain lähetystön päällikköä ei ole enää häiritsemässä. Tiedustelu hyödyttää luonnollisesti molempia osapuolia: suomalaiset tiedustelumiehet paljastavat saksalaisten ja japanilaisten joukkojen sijoitukset amerikkalaisille.

Löyhäsuinen J.K. Paasikivi paljastaa mm. Moskovasta kauko-ohjatulle amerikkalaiselle toimittajalle Suomen salaisuuksia.

Loistava kirja, mutta ei tietenkään sujuvalukuinen, koska yksityiskohtia on tavattoman paljon ja mielenkiintoisia loppuviitteitäkin kannattaa lukea

Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).