Paula Klemola

Jouko Räty Paula kahdessa Karjalassa (Kalevalaisten Naisten Liitto 1999) kertoo Paula Klemolan ja hänen sukunsa tarinan: kotikylä Kuujärvi Itä-Karjalan lyydiläisalueella eli Aunuksen itäpuolella; jatkosodassa kylä suomalaisten hallussa; vetäytymisvaiheessa siirtyminen Suomeen, perheen perustaminen Kuujärven valistuspäällikön Heikki Klemolan kanssa; lopulta Ilomantsissa kirjakauppias ja Runonlaulajan Pirtin hengen ja toiminnan luoja sekä aitokarjalainen esiintyjä; eläkkeellä hyväntekeväisyyttä Venäjän Karjalan hyväksi

Kirja on ollut tähtäimessäni ilmestymisestä lähtien koska halusin perehtyä lyydiläisyyteen ja siihen, millaiseksi hän koki jatkosodan ja sen jälkeisen ajan; pelko että valvontakomissio ja punainen Valpo olisi jonain yönä noutanut hänet oli koko ajan olemassa

Lopulta kirja on huikea tarina vaikka alussa lukeminen kangertelee koska suvun esittelyssä ei tahdo pysyä mukana

Neuvostovakoilun romahdus 1933

Martti Backman VAKOOJAT, Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933 (Gummerus 2017) kertoo Suomen suurimmasta, ilmitulleesta vakoiluskandaalista ja siihen osallistuneiden kohtaloista. Tapaus nousee esille monessa historiakirjassa, mutta sen koko laajuus oli minulle sittenkin täysi yllätys

Reservin luutnantti Pentikäinen oli yleisesikunnan valokuvaaja, joka päivystysvuorollaan toimitti puolustusvoimien salaista materiaalia kuvattavaksi Neuvostoliiton sotilasasiamiehille, myöhemmin kansainvälisesti johdetulle kommunistiselle vakoiluorganisaatiolle. Aineisto käsitti liikekannallepanon toteuttamisohjeet, Kannaksen liinnoituslaitteita, rannikkotykistöasemien pohjapiirroksia, yhteistyötä Viron kanssa sekä filmimateriaalia

Pentikäinen itse onnistui pakenemaan Neuvostoliittoon ennen kuin paljastui. Hänen paikallisorganisaationsa Helsingissä on sangen värikäs, kivikovista kotoisista kommunisteista Michiganista muuttaneeseen matemaatikkoon, joka oli kuitenkin vakoojana amatööri

Kansainvälistä organisaatiota pyörittivät kuitenkin naiset, Hella Wuolijoen sisar Salme Pekkala (o.s. Murrik) Pariisissa ja latvialainen Marija-Emma Schul Helsingissä. Jälkimmäinen on kirjan toinen päähenkilö, joka esiintyi Suomessa kanadalaisella passilla. Vakoojakoulutuksensa hän oli saanut Neuvostoliitossa. Verkoston paljastuminen johti pidätyksiin myös muualla maailmassa

Vapauduttuaan Hämeenlinnan naisvankilasta Etsivä Keskuspoliisi EK luovutti Marija-Emma Schulin saksalaisille, minkä jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa. Pentikäinen teki uraa muun muassa Espanjan sisällissodassa ja piirsi karttoja NL:n hyökkäysvalmisteluissa talvisotaa varten. Mutta jatkosodan alussa tie päättyi Stalinin vankileirille, vaikka oli naimisissa O.W. Kuusisen Riikka-tyttären kanssa. - Ellei hän sitten vaihtanut henkilöllisyyttä ja jatkanut vakoojan rooleissa. Huhuthan kertoivat hänen palanneen Helsinkiin valvontakomission jäsenenä

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955

Juha Pohjonen Valvontakomission uhrit, Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955 (HAI 2011) kertoo Suomen armeijassa taistelleiden inkeriläisten ja karjalaisten mutta myös virolaisten luovutusten taustat. Luovutettuihin kuului myös muiden maiden kansalaisia.

On mielenkiintoista, kuinka monta vuotta sodan jälkeen sotavangit saattoivat piileskellä Suomessa, paikallisten asukkaiden tuen turvin tietenkin. He paljastuivat yleensä vasta ilmiantojen vuoksi.

On oikeastaan järkyttävää lukea, kuinka heikko Suomen kansainvälinen asema oli sodan jälkeen.

Teheranin konferenssissa marras- ja joulukuun vaihteessa 1943 Churchill ja Roosevelt antoivat Stalinille lähestulkoon vapaat kädet Suomen suhteen. Iso-Britannia oli liittoutuneiden valvontakomissiossa pelkkä statisti. Siksi Neuvostoliitto saattoi tulkita rauhansopimusten 1944 ja 1947 luovutuspykäliä mielivaltaisesti: luovutetuilla ei ollut oikeuksia, olivatpa he mitä kansallisuutta tahansa kuten hollantilaisia.

Pekka Kauppala Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940 -1955 (Gummerus 2011) keskittyy kuvaamaa luovutettujen kohtaloja tarkemmin. Kun olin lukenut sen ehkä noin kolme vuotta sitten, Pohjosen kirja ei tuntunut kertaukselta.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Kerenskistä Kekkoseen

Esa Arra "Kerenskistä Kekkoseen, Henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista" (Gummerus 1972) on puoleensa vetävää luettavaa 23:sta kuuluisuudesta, joista vain yhtä en tunnistanut ennalta, mutta siinäkin jutussa oli hauska matkakohtaus Churchillin persoonasta.

Kirjan jälkeen on ainakin muutaman päivän sivistyneempi olo. Osa kuuluisuuksienkin ihmiskohtaloista on tavattoman traagisia, kuten valvontakomission aikaisen Suomen hylkiöksi julistaman ulkoministerimme Hjalmar J. Procopén, mutta kirjoittaja osaa kuvata ne lämminhenkisesti.

Kirjoittajahan oli lapsuuteni radioääniä, mutta oli varsinaisesti kirjeenvaihtajana tai toimittajana Tukholmassa, Lontoossa ja ennen kaikkea New Yorkissa. Haastattelut ovat etupäässä Tukholman ja New Yorkin ajoilta.

Katkelmia sodan ja politiikan poluilta

Päämajan jatkosodan aikainen tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus ”Tuntematon Mannerheim, Katkelmia sodan ja politiikan poluilta” (Weilin & Göös 1967) ja ”Kolme kriisiä” (WG 1971), joista jälkimmäinen lienee varsinaiset muistelmat, olivat varsin nopeata joulun aluspäivien luettavaa. Luin ne rinnakkain siten kuin kerrotut tapahtumat etenevät ajallisesti.

Ennen jatkosotaa Lehmus oli sosialidemokraattisen puolueen järjestöpäällikkö, Tannerin oikeita käsiä siis. 1940 hän oli perustamassa Suomen Aseveljien liittoa, mistä on Mannerheim-kirjassa kuvaus, mutta joka lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta 1945. 1950-luvulla hän oli suojeluskuntien pesänselvittäjä, puolustusministeriön kansliapäällikkö ja puolustusministeri Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Kirjojen suurin anti on niiden sisältämä eurooppalainen ja osin maailmanlaajuinen perspektiivi jatkosodan tilanteisiin. Mannerheim oli jo marraskuussa 1941 pessimistinen, että sota tullaan häviämään, koska Neuvostoliiton valtiorakennelma ei ollut luhistunutkaan ja koska Saksa joutui sotimaan NL:a suosivissa talviolosuhteissa.  Suomen joukot olivat jo kuitenkin lähestulkoon vallanneet puolustettavissa olevat kolmen kannaksen strategian mukaiset asemansa Itä-Karjalassa.

Irrottautuminen sodasta, ilman että Saksa miehittäisi Suomen, on kirjoissa kuvattu pääkriisi.

Ensimmäinen kriisi on luonnollisesti jatkosotaan ajautuminen; minultakin asiaa ulkomaalaisille selittäessäni on useasti unohtunut se, että Ruotsi oli myöntänyt saksalaisjoukoille kauttakulkuoikeuden jo heinäkuun alussa 1940 (Suomi vasta syyskuun lopulla) ja Suomi Neuvostoliitolle elokuussa 1940 vastoin Moskovan 1940 rauhansopimusta; välirauhanaikaisten NL:n suorittamien ilmatilamme ja aluevesiemme loukkauksien lukuisuudesta minulla ei aikaisemmin ollut tietoakaan.

Pikantti yksityiskohta on Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-juhlissa, josta salaa äänitetty Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu on kirjassa purettu tekstiksi siihen asti, kunnes Lehmus määräsi lopettaa äänityksen; ääninauhahan löytyi pari vuotta sitten.

Myös Ruotsin trapetsitaiteilu puolueettomuudestaan on kirjoissa vahvasti esillä; Ruotsin etu oli sekä talvi- että jatkosodassa saada Suomi torjumaan Neuvostoliiton joukot, mutta tekemään mahdollisimman nopea rauha, jotta se olisi välttynyt Saksan miehitykseltä.

Lehmuksen kolmas kirja Talonpoika suurten šakkilaudalla, Talvisodan dokumentteja (WG 1969) sisältää muun muassa Tannerin salaiseksi julistetun puheen Sos.-Dem puoluevaltuuston kokouksessa 7.4.1940, todellinen tilitys talvisodanaikaiselta ulkoministeriltä!