Kenraali Erfurthin päiväkirja 1941

Pekka Visuri Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941, Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa (Docendo 2017) on kaikin puolin erinomainen kirja jatkosotaa edeltäneistä ja sen alkuvaiheen tapahtumista

Kirjoittajan yleiskatsaus on sulavaa ja nopealukuista tekstiä, jollainen olisi pitänyt lukea jo vuosikymmeniä sitten

Ajattelin lainatessani vain silmäileväni Erfurthin päiväkirjamerkinnät, mutta myös ne on kirjoitettu tyylillä ja antavat erityisesti Mannerheimista kuvan, johon en ole muualla törmännyt 

Erityisesti Suomen liikkumatila sodan alkamisen jälkeen selkenee merkinnöistä. Aseveljeydellä on yhteinen päämäärä, joka rajoittaa keinot. Vain Rukajärven retki on Erfurthin mukaan suomalaisten oma valinta - ja päämäärän kannalta voimien tuhlausta

Päiväkirjan mukaan Mannerheim on jo elokuun 1941 lopulla epäileväinen Saksan voiton suhteen, mikä vain vahvistuu vuoden 1941 lopussa. 30.8.1941 Mannerheim kysyi: "Mitä saksalaiset aikovat tehdä Pietarille?", mihin Erfurth vastasi: "Saksan sodanjohdon päämääränä on tuhota se kokonaan maan tasalle." Siihen Mannerheim vastasi vakaalla äänellä: "Sitten venäläiset rakentavat uuden Pietarin kaupungin."

Katkelmia sodan ja politiikan poluilta

Päämajan jatkosodan aikainen tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus ”Tuntematon Mannerheim, Katkelmia sodan ja politiikan poluilta” (Weilin & Göös 1967) ja ”Kolme kriisiä” (WG 1971), joista jälkimmäinen lienee varsinaiset muistelmat, olivat varsin nopeata joulun aluspäivien luettavaa. Luin ne rinnakkain siten kuin kerrotut tapahtumat etenevät ajallisesti.

Ennen jatkosotaa Lehmus oli sosialidemokraattisen puolueen järjestöpäällikkö, Tannerin oikeita käsiä siis. 1940 hän oli perustamassa Suomen Aseveljien liittoa, mistä on Mannerheim-kirjassa kuvaus, mutta joka lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta 1945. 1950-luvulla hän oli suojeluskuntien pesänselvittäjä, puolustusministeriön kansliapäällikkö ja puolustusministeri Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Kirjojen suurin anti on niiden sisältämä eurooppalainen ja osin maailmanlaajuinen perspektiivi jatkosodan tilanteisiin. Mannerheim oli jo marraskuussa 1941 pessimistinen, että sota tullaan häviämään, koska Neuvostoliiton valtiorakennelma ei ollut luhistunutkaan ja koska Saksa joutui sotimaan NL:a suosivissa talviolosuhteissa.  Suomen joukot olivat jo kuitenkin lähestulkoon vallanneet puolustettavissa olevat kolmen kannaksen strategian mukaiset asemansa Itä-Karjalassa.

Irrottautuminen sodasta, ilman että Saksa miehittäisi Suomen, on kirjoissa kuvattu pääkriisi.

Ensimmäinen kriisi on luonnollisesti jatkosotaan ajautuminen; minultakin asiaa ulkomaalaisille selittäessäni on useasti unohtunut se, että Ruotsi oli myöntänyt saksalaisjoukoille kauttakulkuoikeuden jo heinäkuun alussa 1940 (Suomi vasta syyskuun lopulla) ja Suomi Neuvostoliitolle elokuussa 1940 vastoin Moskovan 1940 rauhansopimusta; välirauhanaikaisten NL:n suorittamien ilmatilamme ja aluevesiemme loukkauksien lukuisuudesta minulla ei aikaisemmin ollut tietoakaan.

Pikantti yksityiskohta on Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-juhlissa, josta salaa äänitetty Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu on kirjassa purettu tekstiksi siihen asti, kunnes Lehmus määräsi lopettaa äänityksen; ääninauhahan löytyi pari vuotta sitten.

Myös Ruotsin trapetsitaiteilu puolueettomuudestaan on kirjoissa vahvasti esillä; Ruotsin etu oli sekä talvi- että jatkosodassa saada Suomi torjumaan Neuvostoliiton joukot, mutta tekemään mahdollisimman nopea rauha, jotta se olisi välttynyt Saksan miehitykseltä.

Lehmuksen kolmas kirja Talonpoika suurten šakkilaudalla, Talvisodan dokumentteja (WG 1969) sisältää muun muassa Tannerin salaiseksi julistetun puheen Sos.-Dem puoluevaltuuston kokouksessa 7.4.1940, todellinen tilitys talvisodanaikaiselta ulkoministeriltä!