Kenraali Erfurthin päiväkirja 1941

Pekka Visuri Saksan kenraali Suomen päämajassa 1941, Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa (Docendo 2017) on kaikin puolin erinomainen kirja jatkosotaa edeltäneistä ja sen alkuvaiheen tapahtumista

Kirjoittajan yleiskatsaus on sulavaa ja nopealukuista tekstiä, jollainen olisi pitänyt lukea jo vuosikymmeniä sitten

Ajattelin lainatessani vain silmäileväni Erfurthin päiväkirjamerkinnät, mutta myös ne on kirjoitettu tyylillä ja antavat erityisesti Mannerheimista kuvan, johon en ole muualla törmännyt 

Erityisesti Suomen liikkumatila sodan alkamisen jälkeen selkenee merkinnöistä. Aseveljeydellä on yhteinen päämäärä, joka rajoittaa keinot. Vain Rukajärven retki on Erfurthin mukaan suomalaisten oma valinta - ja päämäärän kannalta voimien tuhlausta

Päiväkirjan mukaan Mannerheim on jo elokuun 1941 lopulla epäileväinen Saksan voiton suhteen, mikä vain vahvistuu vuoden 1941 lopussa. 30.8.1941 Mannerheim kysyi: "Mitä saksalaiset aikovat tehdä Pietarille?", mihin Erfurth vastasi: "Saksan sodanjohdon päämääränä on tuhota se kokonaan maan tasalle." Siihen Mannerheim vastasi vakaalla äänellä: "Sitten venäläiset rakentavat uuden Pietarin kaupungin."

Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

Pääministerinä vaikeina vuosina

Edwin Linkomies Vaikea aika, Suomen pääministerinä sotavuosina 1943-44 (Otava 1970) on kaikin puolin hämmästyttävä kirja ja kirjoitettu sotasyyllisena Sörnäisten vankilassa parissa kuukaudessa vuosien 1947 ja 1948 vaihteessa käytännössä ilman lähteitä

Kirja sisältää minulle aikaisemmin tuntemattomia yksityiskohtia poliittisen eliitin ja hallituksen työskentelystä sekä eduskunnan mielipideilmaston kehittymisestä: muun muassa Tanner oli valmis hyväksymään Neuvostoliiton antautumisvaatimuksen kesäkuun lopussa 1944 ennen Tali-Ihantalan ja Vuosalmen suurtaisteluja

Kirjahan on kuuluisa Linkomiehen kollegoistaan tekemistä henkilöarvioinneista.

Oikeastaan ainoa seikka, jossa Linkomies tunnustaa erehtyneensä, on suositeltuaan Mannerheimille KHO:n presidentti U.J. Castrénia pääministeriksi

Mannerheim, Wahlroos ja Kuningas

Esko Seppänen Mistä Suomi vaikenee? (Into 2016) kuvaa aluksi värikkäästi NATO-lähentymistämme hakien perspektiiviä Mannerheimista ja Vapaussodasta lähtien; taustalla oleva Saksan ja Venäjän keskinäinen voimatasapaino jää yllättävän heikolle kommentoinnille.

Kirjan parasta antia on seikkaperäinen EU-asioiden kartoitus: jännitteet liittovaltion ja valtioliiton kannattajien välillä; EU-instituutioiden ja tuomioistuinten keskinäinen vallanjako; Suomen poliitikkojen aikaansaannokset ja aikaansaamattomuudet. Seppäsen peruskysymyksenä voi pitää kysymystä demokratian hukkumisesta EU-byrokratian rattaissa. EU:n nykytilan kommentointi ei kuitenkaan ulotu brittien erohaikailujen kritiikkiin.

Loppuosassa Seppänen päivittää vanhan listansa Suomen suurituloisimmista viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Henkilötarinat rikkaimpien kuten Wahlroosin ja Kuninkaan rikastumisista ja koilailuista ovat jälleen mehukasta luettavaa, pääministeri Sipilää ja verotusta unohtamatta. 

Kannattaa tutustua

Katkelmia sodan ja politiikan poluilta

Päämajan jatkosodan aikainen tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus ”Tuntematon Mannerheim, Katkelmia sodan ja politiikan poluilta” (Weilin & Göös 1967) ja ”Kolme kriisiä” (WG 1971), joista jälkimmäinen lienee varsinaiset muistelmat, olivat varsin nopeata joulun aluspäivien luettavaa. Luin ne rinnakkain siten kuin kerrotut tapahtumat etenevät ajallisesti.

Ennen jatkosotaa Lehmus oli sosialidemokraattisen puolueen järjestöpäällikkö, Tannerin oikeita käsiä siis. 1940 hän oli perustamassa Suomen Aseveljien liittoa, mistä on Mannerheim-kirjassa kuvaus, mutta joka lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta 1945. 1950-luvulla hän oli suojeluskuntien pesänselvittäjä, puolustusministeriön kansliapäällikkö ja puolustusministeri Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Kirjojen suurin anti on niiden sisältämä eurooppalainen ja osin maailmanlaajuinen perspektiivi jatkosodan tilanteisiin. Mannerheim oli jo marraskuussa 1941 pessimistinen, että sota tullaan häviämään, koska Neuvostoliiton valtiorakennelma ei ollut luhistunutkaan ja koska Saksa joutui sotimaan NL:a suosivissa talviolosuhteissa.  Suomen joukot olivat jo kuitenkin lähestulkoon vallanneet puolustettavissa olevat kolmen kannaksen strategian mukaiset asemansa Itä-Karjalassa.

Irrottautuminen sodasta, ilman että Saksa miehittäisi Suomen, on kirjoissa kuvattu pääkriisi.

Ensimmäinen kriisi on luonnollisesti jatkosotaan ajautuminen; minultakin asiaa ulkomaalaisille selittäessäni on useasti unohtunut se, että Ruotsi oli myöntänyt saksalaisjoukoille kauttakulkuoikeuden jo heinäkuun alussa 1940 (Suomi vasta syyskuun lopulla) ja Suomi Neuvostoliitolle elokuussa 1940 vastoin Moskovan 1940 rauhansopimusta; välirauhanaikaisten NL:n suorittamien ilmatilamme ja aluevesiemme loukkauksien lukuisuudesta minulla ei aikaisemmin ollut tietoakaan.

Pikantti yksityiskohta on Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-juhlissa, josta salaa äänitetty Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu on kirjassa purettu tekstiksi siihen asti, kunnes Lehmus määräsi lopettaa äänityksen; ääninauhahan löytyi pari vuotta sitten.

Myös Ruotsin trapetsitaiteilu puolueettomuudestaan on kirjoissa vahvasti esillä; Ruotsin etu oli sekä talvi- että jatkosodassa saada Suomi torjumaan Neuvostoliiton joukot, mutta tekemään mahdollisimman nopea rauha, jotta se olisi välttynyt Saksan miehitykseltä.

Lehmuksen kolmas kirja Talonpoika suurten šakkilaudalla, Talvisodan dokumentteja (WG 1969) sisältää muun muassa Tannerin salaiseksi julistetun puheen Sos.-Dem puoluevaltuuston kokouksessa 7.4.1940, todellinen tilitys talvisodanaikaiselta ulkoministeriltä!