Neuvostovakoilun romahdus 1933

Martti Backman VAKOOJAT, Vilho Pentikäisen pako ja neuvostovakoilun romahdus 1933 (Gummerus 2017) kertoo Suomen suurimmasta, ilmitulleesta vakoiluskandaalista ja siihen osallistuneiden kohtaloista. Tapaus nousee esille monessa historiakirjassa, mutta sen koko laajuus oli minulle sittenkin täysi yllätys

Reservin luutnantti Pentikäinen oli yleisesikunnan valokuvaaja, joka päivystysvuorollaan toimitti puolustusvoimien salaista materiaalia kuvattavaksi Neuvostoliiton sotilasasiamiehille, myöhemmin kansainvälisesti johdetulle kommunistiselle vakoiluorganisaatiolle. Aineisto käsitti liikekannallepanon toteuttamisohjeet, Kannaksen liinnoituslaitteita, rannikkotykistöasemien pohjapiirroksia, yhteistyötä Viron kanssa sekä filmimateriaalia

Pentikäinen itse onnistui pakenemaan Neuvostoliittoon ennen kuin paljastui. Hänen paikallisorganisaationsa Helsingissä on sangen värikäs, kivikovista kotoisista kommunisteista Michiganista muuttaneeseen matemaatikkoon, joka oli kuitenkin vakoojana amatööri

Kansainvälistä organisaatiota pyörittivät kuitenkin naiset, Hella Wuolijoen sisar Salme Pekkala (o.s. Murrik) Pariisissa ja latvialainen Marija-Emma Schul Helsingissä. Jälkimmäinen on kirjan toinen päähenkilö, joka esiintyi Suomessa kanadalaisella passilla. Vakoojakoulutuksensa hän oli saanut Neuvostoliitossa. Verkoston paljastuminen johti pidätyksiin myös muualla maailmassa

Vapauduttuaan Hämeenlinnan naisvankilasta Etsivä Keskuspoliisi EK luovutti Marija-Emma Schulin saksalaisille, minkä jälkeen hänen vaiheistaan ei ole tietoa. Pentikäinen teki uraa muun muassa Espanjan sisällissodassa ja piirsi karttoja NL:n hyökkäysvalmisteluissa talvisotaa varten. Mutta jatkosodan alussa tie päättyi Stalinin vankileirille, vaikka oli naimisissa O.W. Kuusisen Riikka-tyttären kanssa. - Ellei hän sitten vaihtanut henkilöllisyyttä ja jatkanut vakoojan rooleissa. Huhuthan kertoivat hänen palanneen Helsinkiin valvontakomission jäsenenä

Suomen ja Viron sotilaallinen yhteistyö

Jari Leskinen Veljien valtiosalaisuus, Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918 - 1940 (WSOY 1999) valaisee monia seikkoja Suomen puolustusvalmisteluista 1920- ja 1930-luvuilla

Kirjan pääteema on tavoite sulkea Suomenlahti rannikkotykistön, miinoitusten ja sukellusveneverkkojen avulla siten, että Neuvostoliiton laivasto pussitettaisiin Kronstadtin laivastotukikohtaan

Ajatusta ajaa Viro, koska tsaarinajan peruja Tallinan edustalla on Naissaaressa ja Aegnan saaressa hyvät rannikkotykit. Suomen yleisesikunta on aluksi kielteinen, kunnes jääkäriupseeri K.M. Wallenius nimitetään yleisesikunnan päälliköksi 1925. Sen jälkeen alkoi tapahtua: Porkkalan Mäkiluotoon rakennetaan linnake, joiden tykkien avulla kyetään hallitsemaan Suomenlahtea yhdessä virolaisten kanssa. Kaiken kruunaa yhteinen salainen komentolinja Suomenlahteen laskettua kaapelia pitkin, jonka avulla molempien rannikoiden tykkitulta kykenee ohjaamaan yksi tulenjohtaja

Kaapeli auttoi jopa talvisodassa neuvostopommikoneiden Virosta lähdön tiedottamisessa Suomeen, koska NL oli silloin Virossa vielä varuskunnissaan. Jatkosodassa kaapeliyhteys auttoi Viron rannikon kuulohavaintopisteiden tietojen toimittamista Suomeen, kun pommituslennot lähtivät Leningradin kaakkoispuolelta

Kirja on erittäin mielenkiintoinen ja suositeltava, vaikka kaikkea en lukenutkaan 1930-luvun käytännön harjoittelusta

Stalinin salaiset

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Žuravljov Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo 2017) sisältää Neuvostoliiton korkeimman johdon käsittelemiä Suomea koskevia asiakirjoja vuosilta 1917 – 1964, siis Hruštšovin ajan loppuun asti

Varsin mitättömiäkin asioita Korkea Johtaja otti päätettäväkseen, mutta onhan asiakirjojen joukossa useita hämmästyttäviä paljastuksia, esimerkiksi Gromykon kirje 21.11.1949 Stalinille toimenpiteistä ennen vuoden 1950 presidentinvaaleja tai Kekkosen 1. presidenttikauden alussa Neuvostoliiton tavoite puhdistaa Suojelupoliisi takaisin kommunistivetoiseksi Punaiseksi Valpoksi. Myös aikalaismerkinnät Paasikiven tai Kekkosen päiväkirjoissa ovat joskus hauskoja kuten vedettäessä suurlähettiläs, ”täysi ryssä” Gay Sundström pois Moskovasta

Tekijät ovat lisäksi kirjoittaneet laajat yleiskatsaukset ja puitteet, jotta asiakirjat olisivat paremmin ymmärrettävissä. Kirjan läpikäynti vei lähes koko kesän, mutta tiheällä painetut dokumentit oli silti tutkittava läpikotaisin

Sotavankien matkat

Timo Malmi Äyräpään luutnantti, Sotavankien matka Neuvostoliittoon ja takaisin (Into 2016) rakentuu yksilökohtalojen ympärille palautettujen osalta, mutta kertoo myös kokonaisuuden. Propagandasyystä Neuvostoliitto palautti sotavangit terveemmästä päästä. Palautettujen joukossa oli myös loikkareita, jotka olivat toimineet poliittisina upseereina sotavankileireillä

Kolme neljännestä vangeiksi joutuneista jäi palaamatta. Mitä heille tapahtui ei käy selville muuten kuin rivien välistä: nälkä ja taudit tappoiva eniten, jotkut teloitettiin, joku jäi vapaaehtoisesti

Suomen hallitus yritti useasti 1940-luvun lopussa ja 1950-luvulla saada loputkin vangit palautetuiksi, mutta neuvostobyrokratia oli pyynnöille kuuro; NL tarvitsi orjatyötä - ja Suomen suurlähettiläs Cay Sundström oli enemmän Moskovan kuin Suomen asialla. Sotavankeja palasi pienissä erin tai yksittäin läpi koko 1950-luvun

Yksilökohtalot perustuvat sotavankien muistelmiin, joiden keräämisen käynnisti kapteeni Erkki Aukio, Äyräpään luutnantti. Kirja on sujuvaa ja mukaansa tempaavaa luettavaa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, vaikka kaikkia henkilökuvauksia ei jaksaisikaan lukea

Kirjoittaja toimi Tampereen yliopiston tiedotuspäällikkönä

Ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana

Jyrki Juusela Vankipataljoona, Er. P 21:n ja Er. Työkomppanian ryömäläiset ja kommunistit jatkosodan aikana 1941-1944 (Atena 2017) on erittäin sujuvalukuinen, seikkaperäinen selonteko nk. Pärmin pataljoonan vaiheista 

Pataljoonaan kuului rangaistusvankien lisäksi jatkosodan alla turvasäilöön otettuja vasemmistososialisteja ja kommunisteja

Pataljoona vietiin etulinjaan Itä-Karjalassa 

Kymmeniä loikkasi Neuvostoliiton puolelle heti ensimmäisissä taisteluissa. Loikkareita koulutettiin vakoojiksi ja lennätettiin desantteina Suomeen. Henkilötarinat ovat lennokkaita

Hämmästyttävän laajaan desanttitoimintaan Neuvostoliitto kykeni Suomessa tämänkin otoksen perusteella

Koiviston idänkortti

Juho Ovaska Mauno Koiviston idänkortti, sotamiehestä presidentiksi (Otava 2017) on perehtynyt uusiin lähteisiin ja täydentää Seppisen yksioikoista kuvausta: ”satamajätkä” on todellisuudessa satamakonttorin työhönottaja; muutettuaan Helsinkiin liittyy Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan ja Paasikivi-seuraan; asettuu SDP:n keskitien kulkijaksi, koska työtehtävät vaativat yhteistyötä sosialidemokraattien ja kommunistien kesken; kontaktit Tehtaankadulle syntyvät; Pyhäsalmella pidetty neljäliuskainen puhe julkaistaan Pravdassa

Kirjan kerronta puuroutuu yksityiskohtien ylenmääräiseen vatkaamiseen Koiviston virkaatekevän presidenttikauden osalta syksyllä 1981, presidentinvaalitaiston alettua ja kuumetessa, mutta palaa jo seuraavassa luvussa selkeäksi

Presidenttikauden alettua NL ei ole huolestunut Koivistosta, koska KGB:n ”operatiivinen resurssi”, presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on hänen lähipiirissään. 1980-luvun lopussa Koivistolla on ”perspektiiviharha” Neuvostoliitosta ja etupiirin pysyvyydestä itäisessä Keski-Euroopassa

Luulisin, että kirja on mukaansa tempaavaa luettavaa kaikille, joille Koivisto oli Tasavallan Presidentti ja joille hän edelleenkin on tasavallan presidentin esikuva

Tiedustelun salainen sota

Robert Brantberg Käärmeenpesä, Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota (Gummerus 2007) on helppolukuinen, koukuttava kirja, vaikka itsenäisyyden ajan tiedustelusta olen lukenutkin monessa yhteydessä, mutta en kokonaisesitystä.

Tiedustelutoiminnan voitot ja tappiot sekä Stella Polaris -kiemurat tulevat selviksi aivan repliikkien tasolla. Tappioista suurin on luonnollisesti kevätkesän 1944 puuhat. Kenraali Airo on kieltänyt eversti Paasosta panemaan tiedusteluraportin etusivulle, että Neuvostoliitto tulee hyökkäämään. Siksi hän korjaa tiedustelun ammattiorganisaation johtajan everstiluutnantti Käkösen raportin etusivun Airon haluamaksi

Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

Pohjoinen rintama

Bob Carruthers (toim.): Hitlerin pohjoinen rintama, Saksan armeijan operaatiot Norjassa ja Suomessa 1939-1945 (Minerva 2013) on monessa suhteessa mielenkiintoinen kirja.

Se kertoo ensinnäkin Tanskan ja Norjan valtauksen tapahtumat huhtikuussa 1940, jotka kuitataan useimmisssa lukemissani kirjoissa etupäässä vain maininnalla.

Lisäksi se antaa useimpia suomalaisia historiallisia teoksia tasapainoisemman käsityksen Suomea koskevien tapahtumien taustoista, sekä poliittisista että sotilaallisista, juuri Suomea koskevin osin.

Erityisen mielenkiintoinen jakso oli välirauhan 1940-1941 aikaiset Neuvostoliiton yritykset "Suomen kysymyksen ratkaisemiseksi" sekä Suomen ja Saksan suhteiden suunnanmuutos.

Varsinaisten taisteluoperaatioiden selostuksissa pysytään suurissa linjoissa. Ainoa lukijaa häiritsevä yksityiskohta on Petsamossa, Sallassa ja Uhtualla toimineiden Saksan armeijan yksiköiden numerointi. Niissä ei pysy millään mukana. Parempi keino olisi ollut käyttää aina komentajan nimiä. Silloin olisi muistanut missä ollaan.

Karjala

Petri Minkkinen Karjala Suomen ja Venäjän välisissä suhteissa (Karjalan Kuvalehti 2012) on tyhjentävä Karjalan historia esihistorialliselta  ajalta läpi Ruotsin ja Venäjän vallan Neuvostoliiton romahdukseen ja sen jälkeisiin vuosiin. Loppuosan anti on Karjalan palautuskeskustelu, edut ja haitat Suomelle, mutta teksti on jokseenkin ponnetonta.
Kirjan rikkaus on monissa yksityiskohdissa, kuten Neuvostoliiton USA:lta ja Iso-Britannialta saamassa avussa toisen maailmansodan aikana (ss. 146-7); Sotka-tankkikin oli amerikkalaisen Christie-tankin muunnos. Myös karttakuvat ovat poikkeuksellisen informatiivisia

Itärajan varjossa

Yrjö Kaukiainen ja Jouko Nurmiainen (toim.) Karjala itärajan varjossa, Viipurin läänin historia VI (Karjalan Kirjapaino 2010) sisältää Suomen itsenäistymisestä julkaisuvuoteen kattavan ajanjakson. Kirjoittajia on kaikkiaan kuusi

Maailman sotien aikaisen ja välisen ajan lisäksi kirja käsittelee evakkojen taivalta ja Karjalan instituutioiden asemaa tynkä-Suomessa. 

Myös luovutetun Karjalan historia Neuvostoliiton hallinnassa kerrotaan, mikä onkin kirjan mielenkiintoisimpia aiheita. Kirjasta ilmeneekin että parempi nimitys olisi "ryöstösodalla" kiristetty Karjala, koska alueen vesivoimalat olivat huomattava lisä Leningradin sähköhuoltoon, samoin alueen teollisuus koko Neuvostoliiton puunjalostusteollisuuteen

Teos on lukupakettina laaja, yli 500 kaksipalstaista sivua. Mutta kaikkia yksityiskohtiahan ei tarvitse lukea, ei vallankaan uudestaan jos niiden sisällöt ovat tuttuja

Helsingin Sanomain poliittinen linja

Keijo K. Kulha Sanasotaa ja sovittelua, Helsingin Sanomain poliittinen linja itsenäistymisestä talvisotaan (Helsingin Sanomat 1989) perustuu pääkirjoituksiin ja pääkirjoitusivujen artikkeleihin

HS oli hallitusvastuussa melkein yhtäjaksoisesti olleen Edistyspuolueen oikeiston äänenkannattaja sen merkittävimpien toimittajien, omistajan ja avustajien kuuluessa puoluejohtoon tai sen taustavaikuttajiin

Kirja on järkälemäinen, yli 400 kaksipalstaista sivua, ja siksi yksityiskohtainen Suomen poliittisen historian kuvaus kyseiseltä ajanjaksolta. Olisihan aineistoa voinut karsia reilusti ilman linjan kadottamista

Käsitellyt teemat ovat silti tavattoman kiinnostavia erityisesti Suomen ulkopolitiikan alkuaikoina: Kansain Liitto, Ahvenanmaa-kysymys tai reunavaltiopolitiikka:  mitä ne sisältivätkään. Huomaamatta tulevat esille myös Neuvostoliiton jatkuvasti tekemät rajaloukkaukset

Suomalaisena Neuvosto-Venäjällä

Olavi Veltheim Murskatut unelmat, Suomalaisena Neuvosto-Venäjällä (Gummerus 2007) kertoo kirjoittajan kokemuksista Neuvostoliitossa merenkulku- ja varustamoalan työntekijänä 1920-luvun lopussa sekä neuvostojärjestelmän ”vastaisena” pidätettynä ja vankina vapautumiseensa asti 1935

Vankila- ja vankileirikuvaukset ovat luonnollisesti samankaltaisia kuin monissa muissa myöhempiä vuosia koskevissa kirjoissa. Kirjoittajan mielenkiintoisen elämäkerran lisäksi kirja valaisee hyvin, kuinka järjestelmällistä työvoiman hankkiminen orjatyöleireille oli Neuvostoliitossa mielivaltaisten oikeudenkäyntien avulla kaikista ammattiryhmistä

Kirja on alun pitäen kirjoitettu vuosina 1935-1936, mutta käännetty hollanniksi 1939 ilmestyneestä laitoksesta, koska tekijä tuhosi suomenkielisen tekstinsä jatkosodan lopulla

Suomessa kirjoittaja työskenteli loviisalaisessa Nordströmin varustamossa, viimeksi johtajana

Kylmän sodan toisinto

Markku Salomaa: Kylmän toinen erä (Docendo 2015) sisältää jämäkkää tekstiä kylmästä sodasta (ensimmäinen erä) ja sen uusinnasta Putinin porukan toimesta: Krimin valloitus ja Itä-Ukrainan sota

Tekijä dokumentoi, kuinka ulkoministeriömme on jatkuvasti ollut täysin pihalla, mutta erityisesti sosialidemokraattien vallattua sen johtopaikat Sorsan ajettua Kekkosestakin vasemmalta ohi; niillä muun muassa omat kiintiöt sekä rekrytointeja karriääridiplomaattien ulkopuolelta; tuloksena raportit jotka sisältävät saman kuin sanomalehdet.

Toinen syy ulkoministeriömme amatöörimaiseen askarteluun on ollut se, että Suomi ainoana maana ei pannut toimeen KGB:n ja DDR:n Stasin kanssa yhteistoiminnassa olleiden virkakieltoa eli lustraatiota kommunistisen järjestelmän romahtamisen jälkeen. Helsingin yliopistonkin tutkimuksen taso nousisi, jos se lopettaisi taistolaisjohtoisen Aleksanteri-Instituutin

Kirjan mukaan puolustuskykymme on ajettu alas, halvin ratkaisu sen nostamiseksi olisi liittyä NATOon tai tehdä USA:n kanssa kahdenkeskinen turvaratkaisu

Salomaa on valtiotieteiden tohtori, sotahistorioitsija ja entinen (pää)toimittaja

Venäjä, Venäjä, Venäjä ...

Idänkaupan lyhyt oppimäärä

Jyrki Koulumies Kaikki ajoi Ladalla, Idänkaupan lyhyt oppimäärä (Siltala 2016) kattaa tuokiokuvia Neuvostoliiton kanssa käydystä kaupasta sotakorvauksista Neuvostoliiton talouden romahtamiseen ja neuvostotaloudesta yleisemminkin. Jutut ja kaskut ovat osaksi aikaisemmin tunnettuja, mutta kertaushan on aina hyväksi. Mitään uutta kirjasessa ei varsinaisesti ole

Kirjoittajalla on paikoin naiivi asenne neuvostotalouden olemukseen: hän kirjoittaa useasti heikosta työmoraalista, kun kyse on tehottomuutta suosivista taloudellisen käyttäytymisen kannusteista, josta siitäkin on useita hauskoja kuvauksia; lopun unelmointi, että clearing -kaupankäynnillä olisi voinut jatkossakin olla jotakin kestävää roolia

Kirjan lukee helposti päivässä: hieman toistoa siellä täällä auttaa lukemaan pari riviä kerralla

Patruunat ja heidän päätoimittajansa

Antti Blåfield Loistavat Erkot, Patruunat ja heidän päätoimittajansa (Otava 2014) kertoo Helsingin Sanomien omistajien ja toimituksen keskinäisistä suhteista ja myös toimituksen keskinäisistä kahinoista omistajien henkilökuvan valaisun lisäksi. Lehtitalon kehitys tulee myös kuvatuksi

Kirja on täynnä hauskoja tarinoita, osaksi juorujakin

Hämmästyttävintä oli lukea Aatos Erkon häilähtelevyydestä ja myötäilemisestä Neuvostoliiton edessä 1982 presidentin vaalien alla ja jälkeen. Lännen mieheksihän häntä kuvataan muutoin kuten EU-kansanäänestyksemme alla 1994

Taistelu Venäjästä 1918 - 1939

Aleksi Mainio Terroristien pesä, Suomi ja taistelu Venäjästä 1918 – 1939 (Siltala 2015) on tekijän akateemiseen väitöskirjaan pohjautuva yleisesitys Suomessa toimineista ulkomaisista tiedustelu- ja sabotööriryhmistä, joiden tarkoituksena oli horjuttaa bolševikkivaltaa - venäläiset emigranttiryhmät, Neuvostoliiton sisäiset bolševikkien vastaiset ryhmät, armenialaiset, ukrainalaiset ja tietysti Ison-Britannian Secret Intelligence Service

Kun kerran toimitaan Suomesta käsin, omat tiedusteluelimemme, Yleisesikunnan tilastotoimisto ja Etsivä keskuspoliisi, ovat vähintäänkin tietoisia kyseisten ryhmien toiminnasta, mutta useimmiten yhteistyössä, yrittäen hyötyä niiden palveluksista vastavuoroisesti.

Useimmissa tapauksissa KGB:n edeltäjä Tšeka soluttaa omat miehensä projekteihin ja vetää lopulta pisimmän korren, koska suomalaiset, britit ja täällä toimivien aktivistiryhmien johtajat ovat liian naiiveja, jälkimmäisistä osa kaksoisagentteja; päätekijät napataan kiinni ja likvidoidaan joko Moskovassa, matkalla sinne tai jossain Euroopassa

Asioita kyllä on sivuttu ja mainittu monissa muistelmissa ja historian tutkimuksissa, mutta tämä on perusteellinen tutkimus ja myös monessa tapauksessa  - jännäri

Loistava, Mainion vallan mainiosti kirjoittama teos; nykyhistorioitsijat osaavat kirjoittamisen taidon

Elämää neuvostojärjestelmässä

Lauri Vahtre Absurdin SUURVALTA, Elämää neuvostojärjestelmässä (WSOY 2010, vironkielinen 2007) kuvaa Neuvostoliiton älyttömyyksiä elämän kaikilla lohkoilla koululaitoksesta talouden keskussuunnitteluun ja kulttuuriin, omien kansalaisten terrorisoinnista puhumattakaan.

Ehkä nykypäivän normittajat Suomessa voisivat oppia kirjasta sitä, millaisia käyttäytymisen kannusteita normit luovat ja millasita tehottomuutta ne saavat aikaan.

Kirja ei ollut aivan niin hauska kuin olin odottanut, koska se on kirjoitettu viileän asiallisesti, mutta se on matkalla oivaa lukemistoa kun ei tarvitse vilkuilla välillä lähdeviittauksia

Omistaminen ja valta Venäjällä

Arto Luukkanen Kuka omistaa Venäjän? Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä ( WSOY 2009) sisältää selkeät, sujuvat katsaukset omistamiseen ennen 1917 bolševikkien vallankaappausta, Neuvostoliiton aikana, oligarkkien aikana 1992-1999 ja nykyisten sekurokraattien aikana.

Olisinpa lukenut kirjan aikaisemmin! Venäjä – kleptokratia 

USA ja Suomi 1939 - 1944

Hannu Rautkallio Mannerheim vai Stalin, Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939-1944 (Otava 2014) sisältää häkellyttäviä yksityiskohtia Suomen ja USA:n keskinäisitä suhteista sotavuosina. Kirja perustuu julkitulleisiin amerikkalaisiin arkistolähteisiin.

Yhdysvaltain ulko- ja valtiovarainministeriöissä on valtaisa määrä Neuvostoliiton sympatisoijia ja vakoojia, jotka pitävät Suomen taisteluja turhina ja Neuvostoliiton aloittamaa sotaa oikeutettuna. Tasavallan presidentti Risto Rytillä on kuitenkin salaiset suorat yhteydet presidentti Rooseveltiin omia tiedustelukanaviaan pitkin.

Takinkääntäjä kansanedustaja Kekkonenkin, joka käytti jatkosodan alussa Pekka Peitsenä niin halveeraavaa kieltä vihollisesta että Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäkikin ärähti (ks. s. 43, Kauko Kare Tähän on tultu, 1967), neuvoo kirjeissään Rytiä 1944 alussa ottamaan yhteyttä Yhdysvaltoihin sodan lopettamiseksi tietämättä Rytin Yhdysvalloista saamista ohjeista.

Kun USA lopulta katkaisee diplomaattisuhteet Rytin solmittua ulkoministeri von Ribbentroppin kanssa liittosopimuksen, USA:n tiedustelu jatkaa Suomessa kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain lähetystön päällikköä ei ole enää häiritsemässä. Tiedustelu hyödyttää luonnollisesti molempia osapuolia: suomalaiset tiedustelumiehet paljastavat saksalaisten ja japanilaisten joukkojen sijoitukset amerikkalaisille.

Löyhäsuinen J.K. Paasikivi paljastaa mm. Moskovasta kauko-ohjatulle amerikkalaiselle toimittajalle Suomen salaisuuksia.

Loistava kirja, mutta ei tietenkään sujuvalukuinen, koska yksityiskohtia on tavattoman paljon ja mielenkiintoisia loppuviitteitäkin kannattaa lukea