Tiedustelun salainen sota

Robert Brantberg Käärmeenpesä, Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota (Gummerus 2007) on helppolukuinen, koukuttava kirja, vaikka itsenäisyyden ajan tiedustelusta olen lukenutkin monessa yhteydessä, mutta en kokonaisesitystä.

Tiedustelutoiminnan voitot ja tappiot sekä Stella Polaris -kiemurat tulevat selviksi aivan repliikkien tasolla. Tappioista suurin on luonnollisesti kevätkesän 1944 puuhat. Kenraali Airo on kieltänyt eversti Paasosta panemaan tiedusteluraportin etusivulle, että Neuvostoliitto tulee hyökkäämään. Siksi hän korjaa tiedustelun ammattiorganisaation johtajan everstiluutnantti Käkösen raportin etusivun Airon haluamaksi

Ulkoministerinä talvisodan aikana

Väinö Tanner ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana” (Tammi 1950) perustuu Tannerin pikakirjoituksella päivittäin kirjaamiin merkintöihin. Siksi siinä käydään läpi kaikki poliittiset tapahtumat talvisotaa edeltävistä Jartsev- ja syksyn 1939 Moskovan neuvotteluista talvisodan päättymiseen. 

Jälkiviisautta ja oman roolin kaunistelua siinä tietysti on kuten kaikissa jälkikäteen kirjoitetuissa, mutta ehkä vähemmän kuin yleensä muistelmissa. Se etenee tapahtuma tapahtumalta ja on siten etupäässä aikalaiskuvaus.

Olisinpa lukenut kirjan 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa. Siksi paljon se sisältää sellaisia yksityiskohtia, joita olisin tarvinnut aina kun olen keskustellut ulkomaalaisten kanssa Suomen asemasta. Esimerkiksi kysymys Englannin ja Ranskan lupaaman avun luonteesta on sellainen. Ikäluokkani ulkomaalainen tietää talvisodasta sen, mitä siitä on ollut hänen koulukirjoissaan. Usein olen törmännyt käsitykseen, että Ranskan ja Englannin lupaama apu taivutti Moskovan tekemään rauhan Suomen kanssa; muutoin Suomi olisi vallattu.

Tannerin muistelmista, jos mistään selviää puolestaan se, että epämääräisinä pysyneet ja yksityiskohdiltaan heittelevät avunlupaukset pitkittivät Suomen hallituksen kypsymistä rauhaan. Erityisesti sen jälkeen kun Suomen hallitus 29.2.1940 oli päättänyt myöntyä Hankoniemen vuokraamiseen NL:lle tukikohdaksi ja vastata myöntävästi neuvottelujen aloittamiseen, Ranska ja Englanti panivat seuraavana yönä kaikkensa peliin estääkseen Suomea käymästä rauhanneuvotteluja NL:n kanssa, koska Englannilla ja Ranskalla oli suunnitelma avata keväällä 1940 etelässä Bakun rintama NL:a vastaan öljyn saannin vuoksi. Länsivallat halusivat Suomen jatkavan taisteluaan ja avun varjolla turvata itselleen Pohjois-Ruotsin malmivarojen saannin.

Ruotsin tasapainoilu on kirjassa hyvin esillä. Jos Suomi olisi pyytänyt Ranskan (eversti Paasonen oli Ranskassa talvella 1940 asehankinnoissa ja neuvottelemassa avun yksityiskohdista) ja Englannin apua ja ne lähettäneet joukkoja Norjan ja Ruotsin kautta, olisiko Saksa NL:n silloisena liittolaisena tullut Ruotsin avuksi torjumaan vihollistensa tulon Skandinaviaan, jolloin Ruotsi olisi taistellut Suomea vastaan? Torjuakseen suursodan osapuoleksi joutumisen Ruotsin edun mukaista oli, että Suomi hyväksyisi koko ajan kovenevat rauhanehdot.

Kiintoisaa on myös se, kuinka hyvin Suomi piti Ranskaa ja Englantia täysin reaaliajassa tietoisina päätöksistään kuten välittäjänä toiminutta Ruotsiakin.

Vaiettu tarina

Flόra Bartha Paasonen, Vaiettu tarina (Docendo 2013) on Johanna Parikka Altenstedtin hiljakkoin ilmestynyt kirja jatkosodan aikaisen tiedustelupäällikön, eversti Paasosen perheestä rouvan kertomana.

Kirja sisältää useita herkkiä kohtia. Mutta ennen kaikkea se on tervetullut vastapaino erityisesti Hannu Raittilan Marsalkka (Siltala 2010) romaanille, jossa prosaistin mielikuvitus häiritsee tosiasioita. Everstihän hypähtää esiin hämmästyttävän monessa roolissa - jos perehtyy Suomen 1930- ja 1940-lukujen historiaan - syksyn 1939 Moskovan neuvottelijasta Mannerheimin muistelmien kirjoittajaan. 

Martti Turtolan historiatutkimusta Mannerheimin ristiriitainen upseeri : eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta (WSOY 2012) nyt ilmestyneet muistelmat täydentävät erityisesti siltä osin, oliko Paasosen pysyvä siirtyminen ulkomaille 1945 vapaaehtoinen päätös, kuten Turtola usein korostaa, vai sittenkin todellinen pakko perheen jäsenten ja oman hengen turvaamiseksi. Vertailun nojalla voi pohtia, mikä arvo on ylipäätänsä ulkopuolisen tutkijan jälkikäteisarvioinneilla.

Parikka Altenstedt on aikaisemmin julkaissut  kirjan Operaatio Stella Polaris: suuri suomalainen vakoilutarina (Docendo 2010), johon nähden Vaiettu tarina sisältää hieman kertausta, mutta luonnollisesti paljon muuta kuin vain pelkän Stella Polariksen ajan.

Molemmat Parikan kirjat ovat lukuelämyksiä erikseenkin.