Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

Pohjoinen rintama

Bob Carruthers (toim.): Hitlerin pohjoinen rintama, Saksan armeijan operaatiot Norjassa ja Suomessa 1939-1945 (Minerva 2013) on monessa suhteessa mielenkiintoinen kirja.

Se kertoo ensinnäkin Tanskan ja Norjan valtauksen tapahtumat huhtikuussa 1940, jotka kuitataan useimmisssa lukemissani kirjoissa etupäässä vain maininnalla.

Lisäksi se antaa useimpia suomalaisia historiallisia teoksia tasapainoisemman käsityksen Suomea koskevien tapahtumien taustoista, sekä poliittisista että sotilaallisista, juuri Suomea koskevin osin.

Erityisen mielenkiintoinen jakso oli välirauhan 1940-1941 aikaiset Neuvostoliiton yritykset "Suomen kysymyksen ratkaisemiseksi" sekä Suomen ja Saksan suhteiden suunnanmuutos.

Varsinaisten taisteluoperaatioiden selostuksissa pysytään suurissa linjoissa. Ainoa lukijaa häiritsevä yksityiskohta on Petsamossa, Sallassa ja Uhtualla toimineiden Saksan armeijan yksiköiden numerointi. Niissä ei pysy millään mukana. Parempi keino olisi ollut käyttää aina komentajan nimiä. Silloin olisi muistanut missä ollaan.

Suomi ja Saksa 1933-1939

Osmo Hyytiä Suomi ja Hitlerin Saksa 1933-1939 (Minerva 2012) kuvaa yksityiskohtaisesti Suomen ja natsi-Saksan suhteiden vuokset ja luoteet Hitlerin valtaannoususta Talvisodan alkamiseen 

Lähdeaineistona ovat diplomaattiraportit ja sanomalehtien kannanotot Suomessa ja Saksassa sekä aikaisemmat tutkimukset. Keskiössä on luonnollisesti kolmio Berliini-Moskova-Helsinki ja ulkokehällä Tukholma-Lontoo-Pariisi-Geneve-Washington

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kansallissosialistisen Saksan talous- ja kulttuurielämän kuvaus, unohtamatta juutalaisvainoja ja kirkollisia riitoja: rappiotaiteesta kansaa palvelevaan tieteeseen. Yllättävää on myös helppous, jolla natsit tuhoavat oppositionsa ja rakentavat diktatuurinsa: eikö demokratia löytänyt puolustusmekanismeja vai oliko Weimarin tasavallan perustuslaki liian heikko

Diplomaattisten kiemuroiden seuraaminen sisältää niin runsaasti yksityiskohtia, että niiden logiikassa mukana pysyminen tuotti minulle jo vaikeuksia, mutta yleiskuva jää luonnollisesti mieleen koska se on aikaisemmin luetun ja ymmärretyn kertausta

Hämmästyttävää on se, kuinka usein suomalaiset vierailijat on otettu vastaan Saksassa korkeimmalla tasolla: Hitler, Göring, Himmler, …

Saksalainen perhetarina

Wibke Bruhns Isäni maa, Saksalaisen perheen tarina (Siltala 2010, alkuteos 2004) on mukaansa tempaava kirjoittajan vanhempien ja suvun kirjeenvaihto- ja päiväkirjamerkintöihin perustuva teos saksalaisesta kauppa- ja teollisuusperheestä ensimmäisen ja toisen maailmansodan ajoilta sekä myrskyiseltä sotien väliseltä ajalta. 

Aikajanaa on täydennetty historiallisilla tiedoilla ja myöhemmin paljastuneilla tosiasioilla. Siksi kirja on myös Saksan historia tältä ajanjaksolta, vaikka monet mielenkiintoiset seikat jäävät lähestulkoon vain maininnalle; bolshevikki- ja oikeistoryhmien rähinöinti ja kapinayritykset sekä hyperinflaation seuraukset 1920-luvun alussa katetaan kuitenkin

Kirjoittajan isä ja sisaren mies hirtettiin osallisina Hitlerin vastaiseen epäonnistuneeseen salaliittoon, isä tosin vain siitä tietoisena muttei vävyään paljastaneena

Kirjoittajan vanhempien parisuhteen kaari muodostaa toisen juonen

Ostin kirjan jäännöseriä myyvästä liikkeestä, koska en ollut koskaan lukenut mitään saksalaisen kirjoittamaa Hitlerin valtaannoususta ja Kolmannesta valtakunnasta. Kirjoittaja kysyykin usein, miksi siitä ja siitä asiasta on niin vähän merkintöjä tai niitä ei ole lainkaan; eikö esimerkiksi juutalaisten kohtalo ollut lehdistössä esillä; jne

Hieman arvoitukseksi jää, liittyivätkö päähenkilöt kansallissosialistiseen puolueeseen ideologiasta, opportunismista vai ympäristön ja asemansa – pienkaupungin ylhäisöä - paineen vuoksi

Joka tapauksessa kaikki natsismin pääainekset tuntuvat olleen Saksassa esillä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tai sen aikana

Loistava, nopealukuinen kirja, jonka tulen muistamaan

Puolan ensimmäinen, toinen ja kolmas tasavalta

Peter Johnsson ja Yrjö Lautela “Puola, vanhaa ja uutta Eurooppaa” (Edita 2004) on sujuvasti kirjoitettu katsaus Puolasta ja puolalaisuudesta, erityisesti lähivuosikymmenten historiasta. Kirjoittajat ovat Puolassa pitkään asuneita ulkomaankirjeenvaihtajia.

Runsaat yksityiskohdat avartavat hyvää yleiskuvaa: aatelistasavallasta Puolan jakoihin; Pilsudskin toinen tasavalta; Puolan neljäs jako Hitlerin ja Stalinin toimesta; "kansantasavallasta" kolmanteen tasavaltaan.

Tämä tai jokin vastaava kirja on tarpeellista taustaluettavaa, vaikka asiat ovat osaksi kertausta, jos aikoo vierailla Varsovan uusissa museoissa kuten juutalaisuuden museo

Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.