Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).