Diktaattorien varjossa

Seikko Eskola Demokratia diktaattorien varjossa, Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin (Atena 2014) on merkittävä tutkimus sveitsiläisen laatulehden Neue Zürcher Zeitungin (NZZ) Suomea koskevista uutisoinneista ja analyyseista pääasiassa tri Max Mehlemin toimesta, joka toimi lehden kirjeenvaihtajana Helsingissä ja myöhemmin Tukholmassa.

Mehlem hallitsi ruotsin ja hänellä oli läheiset suhteet Fagerholmiin ja ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkoihin. Siksi hänen tietonsa olivat erinomaiset, vaikka häntä luonnollisesti koski sama sensuuri kuin kotimaisia toimittajiakin.

NZZ on kirjoittanut Suomesta tavattoman paljon ja näkyvästi, usein etusivullaan. Toisin kuin opettajana esiintynyt tuon ajan Ruotsin lehdistö NZZ pysyi viileän analyyttisena. Sen antama kuva saksankielisessä Sveitsissä oli kirjoittajan mukaan Suomelle suureksi eduksi.

Kirja tarjoisi minulle uusia näkökulmia tuntemiini tapahtumiin ja lisäksi oli oiva kyseisen ajan historiamme kertaus jatkosodasta Helsingin olympialaisiin ja viimeiseen sotakorvaustoimitukseen.

Kannattaa ehdottomasti lukea. Seikko Eskola on Tampereen yliopiston historian professori emeritus.

Puhemiehen kynällä

K-A. Fagerholm “Puhemiehen ääni” (Tammi 1977) on virkistävää luettavaa kaksikymmentäluvun alusta seitsemänkymmentäluvun puoliväliin tapahtumista ja ilmiöistä, jotka ovat koskettaneet koko kansakuntaa.

Karl-August itse joutui niiden keskiöön jo ennen sotaa sosiaaliministerinä, kuvaten asiat sujuvalla kynällä kuten hän on ne kokenut: sota-ajan ja sen jälkeiset tapahtumat, pääministerikaudet, presidenttiehdokkuus, Alkon pääjohtajuus, jne.

Fagerholm korostaa, että muistelmakirja ei pyri tieteellisten teosten sarjaan, mutta silti hänen muilta lainaamansa kohdat osuvat kyseisen asian ja ajankohdan ytimeen, esimerkiksi Hitlerin ivallinen luonnehdinta talvisodasta.

Mielenkiintoisimpia ovat henkilökuvaukset, erityisesti Paasikivestä, ainaisesta pessimististä ja suuren luokan ilontappajasta; Väinö Tannerista jota ei olisi tullut lähettää Moskovaan rauhanneuvottelijaksi eikä valita ulkoministeriksi; samoin Mauno Pekkalasta pääministerinä, laiskurista, josta ei olisi ollut kommunistien vallankumouksen tekijäksi; Väinö Leskisestä, iljettävästä matelijasta.

Nykypäivänä luettuna kirjassa tuskin on kovinkaan paljoa uutta muuta kuin hänen persoonallinen näkökulmansa. Useimmat vitsitkin esiintyvät tämän alan kirjallisuudessa muualla, mutta joka tapauksessa entisenä lehtimiehenä ja pitkäaikaisena suosittuna poliitikkona Fagerholmin kirjoitustyyli on mukaansa tempaava ja siksi asiat ovat kuin uusia. Pitkäveteisimpiä kohtia ovat jotkut pitkät puheet.

Hän myös kritisoi historiantutkijoita: miten yksinkertaisia ongelmat ovat jälkikäteen niille, jotka eivät ole olleet kantamassa vastuuta; vain painettu teksti on tärkeätä eikä ajankohdan yleinen mielipideilmasto.