Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Tyrannian lyhyt historia

Tom Ambrose ”Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? Tyranniuden lyhyt historia” (Multikustannus 2009) vertailee eri aikakausien despootteja, samanlaisuuksia ja erilaisuuksia: lapsuus, ideologia; luvattu suuri tulevaisuus oikeuttaa oman kansan valtaisiin kärsimyksiin ja vähemmistöjen tuhoamisiin.

Hämmästyttäväähän on, että despootit eivät näytä katoavan minnekään, vaan heitä pulpahtaa esiin jatkuvasti eri puolilla maailmaa, joka näyttää olevan voimaton raakalaisuuksien, hirmuhallintojen ja massasurmien edessä; despooteilla on aina tukiryhmänsä.

Aikalaisarviot, kuten Churchill Mussolinin fasismista 1927, ”voitokkaassa kamppailussanne leninismin eläimellistä himoa ja kiihkoa vastaan … teidän liikkeenne on tehnyt palveluksen koko maailmalle”, ovat näin jälkikäteen hauskoja yksityiskohtia; kuvatut Mussolinin tempaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin toveri Putinin.

Kirja antaa liian ruusuisen kuvan kommunismin saavutuksista ennen toista maailmansotaa verrattuna siihen, mitä luin jo 1950-luvun lopulla ja etteikö muka kulakkien tuhoamisesta olisi tiedetty

Ruotsin kuninkaista on päässyt mukaan valistuneena itsevaltiaana myssy- ja hattupuolueiden vapaudenajan päättänyt "kuningaspuolueen" vallankaappaaja Kustaa III, muttei Ruotsin suurvalta-aseman tuhoaja Kaarle XII.