Stalinin salaiset

Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola ja Sergei Žuravljov Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo 2017) sisältää Neuvostoliiton korkeimman johdon käsittelemiä Suomea koskevia asiakirjoja vuosilta 1917 – 1964, siis Hruštšovin ajan loppuun asti

Varsin mitättömiäkin asioita Korkea Johtaja otti päätettäväkseen, mutta onhan asiakirjojen joukossa useita hämmästyttäviä paljastuksia, esimerkiksi Gromykon kirje 21.11.1949 Stalinille toimenpiteistä ennen vuoden 1950 presidentinvaaleja tai Kekkosen 1. presidenttikauden alussa Neuvostoliiton tavoite puhdistaa Suojelupoliisi takaisin kommunistivetoiseksi Punaiseksi Valpoksi. Myös aikalaismerkinnät Paasikiven tai Kekkosen päiväkirjoissa ovat joskus hauskoja kuten vedettäessä suurlähettiläs, ”täysi ryssä” Gay Sundström pois Moskovasta

Tekijät ovat lisäksi kirjoittaneet laajat yleiskatsaukset ja puitteet, jotta asiakirjat olisivat paremmin ymmärrettävissä. Kirjan läpikäynti vei lähes koko kesän, mutta tiheällä painetut dokumentit oli silti tutkittava läpikotaisin

Nälänhätien historia

Miikka Voutilainen Nälän vuodet, Nälänhätien historia (Atena 2017) on hieman harsitun oloinen, koottu vetäviä tekstejä sieltä ja täältä, mutta siitä huolimatta mielenkiintoinen ja nopeasti luettava kirja

Aloitin lukemisen viimeisestä ja kolmannesta osasta, jonka jälkeen jatkoin alusta; kolmas osa alkoi minulle tutuimmalla tekstillä. Menettely varmasti auttoi ymmärtämään alkuosankin paremmin. Ehkä kirjoittajan olisi kannattanut sulatella tekstejään hieman pidempään ja poistaa osan aineistosta, ainakin numeroja ja vuosilukuja

Kirja väittää Suomen yhdessä Saksan kanssa piirittäneen Leningradia 1941 - 1944: Kannaksella suomalaiset olivat Rajajoen vastarannalla, mutta tykistö oli luonnollisesti taaempana; Laatokan-Karjalassa suomalaiset olivat Syvärin vastarannalla Lotinanpellossa, joka on Leningradista yhtä kaukana kuin Kotka; Laatokan rannan kaksoismaantie ulos Leningradista valmistui syksyllä 1941, jota tosin saksalaiset pommittivat mutteivat vallanneet

Olen joskus lukenut sellaistakin, että Leningradin nälänhätä oli Stalinin valinta: kaupunki oli liian sivistynyt ja länsimainen, jonka takia Stalin halusi kurittaa sitä ja olla lähettämättä tarpeeksi elintarvikkeita sinne

Tämä tulkinta sopisi paljon paremmin kirjan yleistulkintaan nälänhädistä: ne ovat harvinaisen usein poliitikkojen valintoja kuten Live Aid –hyväntekeväisyyskonsertin herättänyt Etiopian nälänhätä, jossa kommunistihallintoa vastustaneet kaksi aluetta olivat kärsijöitä

Kauhunvuodet 1866-1868

Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945

Jukka Seppinen Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945, Tiedustelu on valtiollisen päätöksenteon salaista tukitoimintaa (Docendo 2017) on sujuvasti kirjoitettu ja tavattoman kiinnostava yleisesitys asiasta Venäjän vallankumouksista Paasikiven valtaannousuun Stalinin tuella marraskuussa 1944.

Päärooleissa ovat tietysti KGB:n edeltäjäorganisaatiot, kuten NKVD, ja sen vaikuttajavakoojat, mutta myös Ruotsin, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain tiedusteluorganisaatiot, unohtamatta Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikan” täydestä ottaneita yhteistoimintahenkilöitä

Erityisen kiinnostavaa kerronta on sisarusten Hella ja Salme Murrik osalta jo ajanjakson alusta alkaen kuten myös heidän aikalaisverkostonsa yhteyksien kuvaus. Hella Wuolijoki verhoutui liikenaisen ja kirjailijan rooliin. Salme oli kommunistien asianajajan, tulevan opetus- (1945-46) ja oikeusministerin (1946-48) Eino Pekkalan ensimmäinen vaimo, mutta meni uudelleen naimisiin intialaisruotsalaissyntyisen britin kanssa ja pyöritti Neuvostoliiton vakoojaorganisaatiota Brysselissä ja Lontoossa sukunimellä Palme Dutt. Hella sai tunnetusti jatkosodan aikana tuomion, mutta Salme ei tullut koskaan pidätetyksi vaikka oli jatkuvassa seurannassa

Suomen tiedustelun taydellinen epäonnistuminen sekä ennen talvisotaa että ennen Kannaksen läpimurtoa 1944 kuvataan tässä paremmin kuin aikaisemmin olen lukenut

Parin illan mukaansa tempaava lukutuokio osaltani

Jukka Seppinen on koulutukseltaan rikosoikeuteen erikoistunut juristi ja valtiotieteiden tohtori sekä opiskellut myös Ranskan hallintokorkeakoulussa ENAssa, työelämässä ulkoministeriön poliittisella osastolla muun muassa jaospäällikkönä ennen poliittisen historian tutkijan uraa

vuosi seitsemäntoista

Keijo Kylävaara vuosi seitsemäntoista, reportaasi (Helsingin Sanomat 1967) alkaa kankeasti, mutta siirtyy vaivihkaa sanomalehtimäiseen kerrontaan. Loppu sisältääkin tavan takaa lukuyllätyksiä, vaikka osa ilmiöistä on osittain tuttuja. Kyseessä on vuoden 1917 tapahtumat Suomessa ja ensimmäinen maailmansota suomalaisia koskevin osin.

Yllättävintä on ehkä se, kuinka rauhatonta Suomessa on ollut keisarinvallan romahdettua Venäjän vallankumouksessa maaliskuussa: maatyöläisten lakkoja keväällä ja kesällä, kaupunginvaltuustojen painostaminen lakoin ja valtuutettujen telkeämisin istuntosaleihin, suurlakko marraskuussa, aseellisia kahakoita tihenevään tahtiin loppuvuodesta; marraskuinen kauppojen ryöstely Turussa, mikä osoitti sivistyksen olleen siellä vielä kehdossaan

Asteittainen herääminen itsenäistymisen välttämättömyyteen ja itsenäisyysjulistuksen antamiseen kuvataan tarkemmin kuin olen lukenut historiateoksista: bolševikit ilmoittivat jo huhti-toukokuun vaihteessa kannattavansa niin laajan itsemääräämisoikeuden myöntämistä Suomelle kuin suomalaiset itse tahtovat; Lenin kirjoitti asiasta Pravdassa toukokuun puolivälissä; Alexandra Kollontai sai myrskyisät suosionosoitukset Venäjän sosialidemokraattien puoluekokouksessa kesäkuussa esittäessään bolševikkien kannan ”Kannatamme itsenäisyyden myöntämistä Suomelle aina Suomen eroamiseen saakka Venäjästä ja valtakunnasta”; Helsingissä marraskuun lopussa Stalin lupasi Suomen kansalle täyden vapauden elämänsä järjestämiseen, mutta ”Suomen kansan vapaaehtoisessa liitossa Venäjän kanssa”.

Suomen itsenäisyyden tunnustuksen kuvaus Venäjän taholta on lähes tragikoominen. Bolševikit suorastaan tyrkyttävät sitä: joulun alla saatiin ulkoasiainkomissaari Trotskin kanta ”Venäjän hallitus on valmis heti tunnustamaan Suomen riippumattomuuden, sikäli kuin Suomen hallitus sitä pyytäisi”. 

P.E. Svinhufvudin johtama senaatti vitkasteli tunnustuksen pyytämistä, koska se ei uskonut bolševikkivallan pysyvyyteen eikä hallinnut diplomaattisia menettelytapoja, mutta tekee sen lopulta Saksan kehottamana Saksan ja Venäjän rauhanneuvottelujen selkeyttämiseksi. Tosin kirje osoitetaan aluksi väärälle elimelle

Tämän kirja olisi pitänyt lukea viisikymmentä vuotta sitten

Nyky-Venäjän historia

Mihail Zygar Putinin sisäpiiri, Nyky-Venäjän lyhyt historia (Otava 2015) avaa silmiä tarkemmin kuin yksikään aikaisemmin lukemani Putinin Venäjää kuvaava kirja. Vallassaolevien silovikkien ja valtaa tavoitteleveien liberaalien sisäiset ja keskinäiset juonittelut ja eliminoinnit ovat kuin toisintoa Venäjän historiasta ennen bolševikkivaltaa, josta perusesitys on S.F. Platonov Venäjän historia (Otava 1933), tai sen aikana. Päitäkin putoaa, muttei sentään Stalinin terrorin malliin. Salaliittoteoriat yleisiä, itse asiassa nyky-Venäjän ulkopolitiikan perusta

Kirjoittaja on toimittaja ja haastatellut keskeisiä roolihahmoja tai heidän lähipiiriään. Mitä suositeltavinta luettavaa jokaiselle ikään katsomatta

Baltia 1939-1940

Mika Waltari Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (WSOY 2008; alkuperäislaitos Förlaget Balticum 1941) on sarkasmilla höystetty kuvaus, kuinka Baltian valtiot pakotettiin osaksi Neuvostoliittoa 1939 – 1940 Baltian idealistien toimiessa Stalinin hyväntahtoisina käsikassaroina

Toinen painos sisältää professori Seppo Zetterbergin esipuheen. Kirjoittaessaan Waltari työskenteli Valtion tiedoituskeskuksessa, jossa hänellä oli pääsy tiedusteluaineistoon. Alkuperäislaitos julkaistiin Ruotsissa nimimerkillä, mutta vasta Saksan hyökkäyksen jälkeen 1941

Loistavaa luettavaa, eikä ainoastaan historian kertauksena

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955

Juha Pohjonen Valvontakomission uhrit, Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955 (HAI 2011) kertoo Suomen armeijassa taistelleiden inkeriläisten ja karjalaisten mutta myös virolaisten luovutusten taustat. Luovutettuihin kuului myös muiden maiden kansalaisia.

On mielenkiintoista, kuinka monta vuotta sodan jälkeen sotavangit saattoivat piileskellä Suomessa, paikallisten asukkaiden tuen turvin tietenkin. He paljastuivat yleensä vasta ilmiantojen vuoksi.

On oikeastaan järkyttävää lukea, kuinka heikko Suomen kansainvälinen asema oli sodan jälkeen.

Teheranin konferenssissa marras- ja joulukuun vaihteessa 1943 Churchill ja Roosevelt antoivat Stalinille lähestulkoon vapaat kädet Suomen suhteen. Iso-Britannia oli liittoutuneiden valvontakomissiossa pelkkä statisti. Siksi Neuvostoliitto saattoi tulkita rauhansopimusten 1944 ja 1947 luovutuspykäliä mielivaltaisesti: luovutetuilla ei ollut oikeuksia, olivatpa he mitä kansallisuutta tahansa kuten hollantilaisia.

Pekka Kauppala Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940 -1955 (Gummerus 2011) keskittyy kuvaamaa luovutettujen kohtaloja tarkemmin. Kun olin lukenut sen ehkä noin kolme vuotta sitten, Pohjosen kirja ei tuntunut kertaukselta.

Puolan ensimmäinen, toinen ja kolmas tasavalta

Peter Johnsson ja Yrjö Lautela “Puola, vanhaa ja uutta Eurooppaa” (Edita 2004) on sujuvasti kirjoitettu katsaus Puolasta ja puolalaisuudesta, erityisesti lähivuosikymmenten historiasta. Kirjoittajat ovat Puolassa pitkään asuneita ulkomaankirjeenvaihtajia.

Runsaat yksityiskohdat avartavat hyvää yleiskuvaa: aatelistasavallasta Puolan jakoihin; Pilsudskin toinen tasavalta; Puolan neljäs jako Hitlerin ja Stalinin toimesta; "kansantasavallasta" kolmanteen tasavaltaan.

Tämä tai jokin vastaava kirja on tarpeellista taustaluettavaa, vaikka asiat ovat osaksi kertausta, jos aikoo vierailla Varsovan uusissa museoissa kuten juutalaisuuden museo