Suomalaisena Neuvosto-Venäjällä

Olavi Veltheim Murskatut unelmat, Suomalaisena Neuvosto-Venäjällä (Gummerus 2007) kertoo kirjoittajan kokemuksista Neuvostoliitossa merenkulku- ja varustamoalan työntekijänä 1920-luvun lopussa sekä neuvostojärjestelmän ”vastaisena” pidätettynä ja vankina vapautumiseensa asti 1935

Vankila- ja vankileirikuvaukset ovat luonnollisesti samankaltaisia kuin monissa muissa myöhempiä vuosia koskevissa kirjoissa. Kirjoittajan mielenkiintoisen elämäkerran lisäksi kirja valaisee hyvin, kuinka järjestelmällistä työvoiman hankkiminen orjatyöleireille oli Neuvostoliitossa mielivaltaisten oikeudenkäyntien avulla kaikista ammattiryhmistä

Kirja on alun pitäen kirjoitettu vuosina 1935-1936, mutta käännetty hollanniksi 1939 ilmestyneestä laitoksesta, koska tekijä tuhosi suomenkielisen tekstinsä jatkosodan lopulla

Suomessa kirjoittaja työskenteli loviisalaisessa Nordströmin varustamossa, viimeksi johtajana

Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955

Juha Pohjonen Valvontakomission uhrit, Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944 – 1955 (HAI 2011) kertoo Suomen armeijassa taistelleiden inkeriläisten ja karjalaisten mutta myös virolaisten luovutusten taustat. Luovutettuihin kuului myös muiden maiden kansalaisia.

On mielenkiintoista, kuinka monta vuotta sodan jälkeen sotavangit saattoivat piileskellä Suomessa, paikallisten asukkaiden tuen turvin tietenkin. He paljastuivat yleensä vasta ilmiantojen vuoksi.

On oikeastaan järkyttävää lukea, kuinka heikko Suomen kansainvälinen asema oli sodan jälkeen.

Teheranin konferenssissa marras- ja joulukuun vaihteessa 1943 Churchill ja Roosevelt antoivat Stalinille lähestulkoon vapaat kädet Suomen suhteen. Iso-Britannia oli liittoutuneiden valvontakomissiossa pelkkä statisti. Siksi Neuvostoliitto saattoi tulkita rauhansopimusten 1944 ja 1947 luovutuspykäliä mielivaltaisesti: luovutetuilla ei ollut oikeuksia, olivatpa he mitä kansallisuutta tahansa kuten hollantilaisia.

Pekka Kauppala Paluu vankileirien teille: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940 -1955 (Gummerus 2011) keskittyy kuvaamaa luovutettujen kohtaloja tarkemmin. Kun olin lukenut sen ehkä noin kolme vuotta sitten, Pohjosen kirja ei tuntunut kertaukselta.

Kremlin kellot

Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmien kuuluisin osa, Kremlin kellot (Tammi 1956), oli aikansa sensaatio, josta keskusteltiin sekä kovaa että kuiskien riippuen läsnäolijoista. Isä oli jostakin saanut sen lainaksi puoleksi viikoksi, mutta enhän 12 vuotiaana talvella 1957 ehtinyt sitä lukea paljoakaan.

Sodassa olleiden kotikylän miesten keskusteluista selvisi kirjan paljastusten yleiskuva kyllä erittäin hyvin. Silti kirjan tavattoman monet yksityiskohdat ovat edelleenkin mitä mielenkiintoisinta luettavaa, vaikka oikeastaan kaiken on jo lukenut tai kuullut vähintään kertaalleen jostain muualta menneen 55 vuoden aikana.

Kirja kertoo Arvo Tuomisen Moskovan vuosista 1933 – 1939 SKP:n pääsihteerinä ja Kommunistisen Internationaalin (Komintern) presidiumin jäsenenä. Neuvostoarjen vastakohtaisuus eliitin ja kolhoosityöntekijöiden välillä (rautateillä seitsemän luokkaa esimerkiksi) on kirjan lievintä kuvausta; se, kuinka Punaisen Lokakuun kolhoosi pakotetaan vapaaehtoisesti myymään 15 kopeekalla kilo kaksisataa tonnia ruista valtiolle, kun torilla kolhoosi saisi siitä kaksi ruplaa kilolta, pitäisi jo kertoa jokaiselle vuosikurssille taloustieteen opiskelijoita; Stalinin kanavan rakentaminen orjatyönä, vankeja kuoli suunnilleen sama määrä kuin kanavan pituus metreissä, pitäisi olla edelleenkin ihmisoikeuskysymys: miksi mennä risteilylle näin historialliselle kanavalle.

Kirjan pääasia on kuitenkin Stalinin puhdistukset panemalla kolme salaista poliisia (valtiollinen poliisi, armeijan poliittinen osasto IV ja kommunistisen puolueen kontrollikomitea) kilpailemaan keskenään. Jos niistä yksi pääsee vahvistumaan liikaa, pannaan kaksi muuta likvidoimaan sen johto. Kun diktaattorit ovat yleensä kautta historian mestauttaneet vastustajiaan, Stalinin terrori keskittyi Stalinin kanssa yhteistyötä tekeviin.

Puhdistusten kohteena ei tietysti ollut pelkästään Neuvostoliiton oma puoluejohto ja kansalaiset, vaan myös ulkomailta tullut kommunistieliitti NL:ssa. Suurinta painoa kirjassa saavat tietysti suomalaisten kommunistien likvidoinnit ja Karjalan Neuvostotasavallan suomalaisten tuhoaminen.

Aikaisemmin olin noin 40 vuotta sitten lukenut Tuomisen muistelmista vain sodan aikaisia Tukholman vuosia 1939 - 1945 käsittelevän Myrskyn Aikaa (Tammi 1970) kirjan, joka meni nopeasti kaupaksi kirpputorilla pari vuotta sitten. 

Jumala syöksee enkelinsä

Aino Kuusinen, O.W. Kuusisen toinen vaimo, antoi julkaista Der Gott stürzt seine Engel vasta kuolemansa jälkeen 1972 (suomennos 1972 Otavan julkaisema Jumala syöksee enkelinsä, Muistelmat vuosilta 1919 – 1965) välttääkseen myllytyksen haastatteluineen, esitelmineen ja matkustuksineen.

Sen aikaisista suomalaisista kirja-arvosteluista jäi vain mieleeni se, että kriitikot korostivat Otto Willen  opportunismia, kun hän ei pelastanut vaimoaan vankileireiltä. Sen sijaan Neuvostoliiton (NL) poliittisen järjestelmän kritiikkiä en muista julkisuudessa niinkään kommentoidun.

Mutta aikahan oli suomalaisen älymystön pimeintä aikaa – ja suomalaisen demokratian, kun Kekkosen jatkokautta ajettiin poikkeuslailla.

Kirja pysyi liian pitkään lukulistallani. Aino Kuusinen oli Kominternissa poliittisten maaraporttien kirjoittaja, sen jälkeen tiedustelutehtävissä USA:ssa ja Japanissa 1930-luvulla. Ennen kaikkea kirja on vahva kuvaus Aino Kuusisen henkisestä kypsymisestä Stalinin puhdistuksissa poliittiseksi kuulustelu- ja rangaistusvangiksi. Neuvostojärjestelmässä riitti pelkät syytteet tuomioihin ilman oikeudenkäyntiä ja näyttöä rikoksesta.

Väkevin osa kirjaa on kuitenkin kuvaus NL:sta luokkayhteiskuntana; siksi voin suositella kirjaa nykypäivänäkin kaikille, jotka murehtivat eriarvoisuudesta, epätasa-arvosta ja kulutusmahdollisuuksien jakautumisen epäoikeudenmukaisuudesta maailmassa tai Suomessa.

Kirjan lopussa on saksalaisen kustantajan edustajan Wolfgang Leonhardin Jälkilause, jossa hän dementoi Aino K:n korostamaa O.W:n ratkaisevaa roolia Kominternin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päätöksenteossa; Aino K:n mukaan O.W. oli se hämähäkki, joka kutoi verkot, mutta pysyi poissa julkisuudesta. Tiedä häntä, mutta kirjan mukaan O.W:n tavoite oli päästä kommunistisen Skandinavian prokonsuliksi ja jo 1935 O.W. oli puhunut uuden sodan syttymisestä.

Vapauduttuaan Aino Kuusinen joutui odottamaan 10 vuotta O.W:n kuolemaa, jonka jälkeen hän vasta saattoi saada passin ja viisumin Suomeen; paluu osui Kalevalan päiväksi 1965.

Berijan tarhat

Unto Parvilahti, Berijan tarhat, Otava 1957, on yksi niistä kirjoista, joiden lukeminen jäi kesken lapsuudessa 12 - 13 vuotiaana, mutta joka on ollut lukulistallani ainakin vuodesta 1997 lähtien. Kirja oli aikansa sensaatio Suomessa, kertoohan Parvilahti (ent. Boman) kymmenvuotisen "työuransa"  kokemuksistaan ja havainnoistaan Neuvostoliitossa 1945 - 1954 seikkaperäisesti.

Parvilahti oli yksi nk. leinonlistalaisista. Kommunisti Yrjö Leinon tultua sisäministeriksi kevättalvella 1945 Valtiollinen poliisi (Valpo) muuttui varsin nopeasti kommunistien hallitsemaksi. Liittoutuneiden (käytännössä Neuvostoliiton) valvontakomissio esitti Suomen hallitukselle listan henkilöistä, joita se vaati pidätettäviksi ja luovutettaviksi NL:on. Punainen Valpo suoritti pidätykset, Leino hyväksyi luovutukset ja valvontakomissio lennätti Moskovaan 11 Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin eli muukalaispassilla pysyvästi asuvaa.

Vasta tällä iällä luettuna kirja sisältää huomattavasti kertausta aikaisemmasta lukemastani, joka koskee eloonjäämistaistelua kuulusteluvankeudessa NL:ssa ja eri vankileireillä, orjatyöleireillä. Vakavuudestaan huolimatta kirjan monet yksityiskohdat ovat edelleenkin hauskaa luettavaa tämän päivän yhteiskunnallisen keskustelun perspektiivistä.

Esimerkkinä olkoon se, kuinka työnormit kyetään ylittämään, vaikka todellisuudessa niitä ei saavuteta lähellekään sataprosenttisesti; vertaa johtajien, erityisesti eläkejohtajien palkkiot, vaikka eläkeyhtiöt eivät saavutakaan niitä sijoitustuottoja, jotka ne saavuttaisivat seuraamalla puhtaasti passiivisesti maailmanlaajuisia sijoitusmarkkinoita.

SUOSITTELEN! Parvilahti on minusta hyvä kirjoittaja.

Vuoden 2004 laitoksessa on Erkki Vettenniemen artikkeli "Unto Bomanin salattu elämä" Parvilahdesta.