Kremlin kellot

Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmien kuuluisin osa, Kremlin kellot (Tammi 1956), oli aikansa sensaatio, josta keskusteltiin sekä kovaa että kuiskien riippuen läsnäolijoista. Isä oli jostakin saanut sen lainaksi puoleksi viikoksi, mutta enhän 12 vuotiaana talvella 1957 ehtinyt sitä lukea paljoakaan.

Sodassa olleiden kotikylän miesten keskusteluista selvisi kirjan paljastusten yleiskuva kyllä erittäin hyvin. Silti kirjan tavattoman monet yksityiskohdat ovat edelleenkin mitä mielenkiintoisinta luettavaa, vaikka oikeastaan kaiken on jo lukenut tai kuullut vähintään kertaalleen jostain muualta menneen 55 vuoden aikana.

Kirja kertoo Arvo Tuomisen Moskovan vuosista 1933 – 1939 SKP:n pääsihteerinä ja Kommunistisen Internationaalin (Komintern) presidiumin jäsenenä. Neuvostoarjen vastakohtaisuus eliitin ja kolhoosityöntekijöiden välillä (rautateillä seitsemän luokkaa esimerkiksi) on kirjan lievintä kuvausta; se, kuinka Punaisen Lokakuun kolhoosi pakotetaan vapaaehtoisesti myymään 15 kopeekalla kilo kaksisataa tonnia ruista valtiolle, kun torilla kolhoosi saisi siitä kaksi ruplaa kilolta, pitäisi jo kertoa jokaiselle vuosikurssille taloustieteen opiskelijoita; Stalinin kanavan rakentaminen orjatyönä, vankeja kuoli suunnilleen sama määrä kuin kanavan pituus metreissä, pitäisi olla edelleenkin ihmisoikeuskysymys: miksi mennä risteilylle näin historialliselle kanavalle.

Kirjan pääasia on kuitenkin Stalinin puhdistukset panemalla kolme salaista poliisia (valtiollinen poliisi, armeijan poliittinen osasto IV ja kommunistisen puolueen kontrollikomitea) kilpailemaan keskenään. Jos niistä yksi pääsee vahvistumaan liikaa, pannaan kaksi muuta likvidoimaan sen johto. Kun diktaattorit ovat yleensä kautta historian mestauttaneet vastustajiaan, Stalinin terrori keskittyi Stalinin kanssa yhteistyötä tekeviin.

Puhdistusten kohteena ei tietysti ollut pelkästään Neuvostoliiton oma puoluejohto ja kansalaiset, vaan myös ulkomailta tullut kommunistieliitti NL:ssa. Suurinta painoa kirjassa saavat tietysti suomalaisten kommunistien likvidoinnit ja Karjalan Neuvostotasavallan suomalaisten tuhoaminen.

Aikaisemmin olin noin 40 vuotta sitten lukenut Tuomisen muistelmista vain sodan aikaisia Tukholman vuosia 1939 - 1945 käsittelevän Myrskyn Aikaa (Tammi 1970) kirjan, joka meni nopeasti kaupaksi kirpputorilla pari vuotta sitten. 

Jumala syöksee enkelinsä

Aino Kuusinen, O.W. Kuusisen toinen vaimo, antoi julkaista Der Gott stürzt seine Engel vasta kuolemansa jälkeen 1972 (suomennos 1972 Otavan julkaisema Jumala syöksee enkelinsä, Muistelmat vuosilta 1919 – 1965) välttääkseen myllytyksen haastatteluineen, esitelmineen ja matkustuksineen.

Sen aikaisista suomalaisista kirja-arvosteluista jäi vain mieleeni se, että kriitikot korostivat Otto Willen  opportunismia, kun hän ei pelastanut vaimoaan vankileireiltä. Sen sijaan Neuvostoliiton (NL) poliittisen järjestelmän kritiikkiä en muista julkisuudessa niinkään kommentoidun.

Mutta aikahan oli suomalaisen älymystön pimeintä aikaa – ja suomalaisen demokratian, kun Kekkosen jatkokautta ajettiin poikkeuslailla.

Kirja pysyi liian pitkään lukulistallani. Aino Kuusinen oli Kominternissa poliittisten maaraporttien kirjoittaja, sen jälkeen tiedustelutehtävissä USA:ssa ja Japanissa 1930-luvulla. Ennen kaikkea kirja on vahva kuvaus Aino Kuusisen henkisestä kypsymisestä Stalinin puhdistuksissa poliittiseksi kuulustelu- ja rangaistusvangiksi. Neuvostojärjestelmässä riitti pelkät syytteet tuomioihin ilman oikeudenkäyntiä ja näyttöä rikoksesta.

Väkevin osa kirjaa on kuitenkin kuvaus NL:sta luokkayhteiskuntana; siksi voin suositella kirjaa nykypäivänäkin kaikille, jotka murehtivat eriarvoisuudesta, epätasa-arvosta ja kulutusmahdollisuuksien jakautumisen epäoikeudenmukaisuudesta maailmassa tai Suomessa.

Kirjan lopussa on saksalaisen kustantajan edustajan Wolfgang Leonhardin Jälkilause, jossa hän dementoi Aino K:n korostamaa O.W:n ratkaisevaa roolia Kominternin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päätöksenteossa; Aino K:n mukaan O.W. oli se hämähäkki, joka kutoi verkot, mutta pysyi poissa julkisuudesta. Tiedä häntä, mutta kirjan mukaan O.W:n tavoite oli päästä kommunistisen Skandinavian prokonsuliksi ja jo 1935 O.W. oli puhunut uuden sodan syttymisestä.

Vapauduttuaan Aino Kuusinen joutui odottamaan 10 vuotta O.W:n kuolemaa, jonka jälkeen hän vasta saattoi saada passin ja viisumin Suomeen; paluu osui Kalevalan päiväksi 1965.