Britannia ja Baltia 1918-1920

Olavi Hovi The Baltic Area in British Policy 1918-1921, Vol. I: From the Compiègne Armistice to the Implementation of the Versailles Treaty, 11.11.1918-20.1.1920 (Studia Historica Vol.11, 1980) on väitöskirjan ykkösosa päättyen Viron ja Neuvosto-Venäjän Tarton rauhaan 1920 helmikuussa

Kyseessä on siten brittien Baltian politiikka ensimmäisen maailman päättymisestä marraskuusta 1918 alkaen. Päälähteet ovat Britannian  hallituksen, ulkoministeriön, amiraliteetin ja sotakabinetin asiakirjat ja liittoutuneiden kommissioiden sekä Ranskan ja Saksan arkistolähteet

Töitä on tehty valtavasti, varmaankin eniten sulatteluvaiheessa. Lopputulos vaatii lukijalta kiinnostusta aihealueeseen sekä ennakkotietämystä, muun muassa Suomeakin koskeneesta reunavaltiopolitiikasta sekä valkoisten kenraalien pyrkimyksistä bolshevikkeja vastaan

Kolmen viikon luku-urakan jälkeen olen kovin tyytyväinen: Moni asia sai selvennystä. Teoksen pääanti lienee kuitenkin se, että suurvaltojen intressit ovat olleet määräävinä yleispuitteina, kun Baltiassa käytiin vapaussotia

Britannia pyrki alueella järjestelyihin, jotka olisivat pysyviä pidemmän päälle sekä valtapoliittisesti, kauppapoliittisesti että rajoina: Venäjä ja Saksa tulisivat nousemaan mahtitekijöiksi myös sodan jälkeen, mutta kumpikaan ei saisi saada Baltiaa valtapiiriinsä eivätkä Saksa ja Neuvosto-Venäjä saisi liittoutua       

Suomen ja Viron sotilaallinen yhteistyö

Jari Leskinen Veljien valtiosalaisuus, Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918 - 1940 (WSOY 1999) valaisee monia seikkoja Suomen puolustusvalmisteluista 1920- ja 1930-luvuilla

Kirjan pääteema on tavoite sulkea Suomenlahti rannikkotykistön, miinoitusten ja sukellusveneverkkojen avulla siten, että Neuvostoliiton laivasto pussitettaisiin Kronstadtin laivastotukikohtaan

Ajatusta ajaa Viro, koska tsaarinajan peruja Tallinan edustalla on Naissaaressa ja Aegnan saaressa hyvät rannikkotykit. Suomen yleisesikunta on aluksi kielteinen, kunnes jääkäriupseeri K.M. Wallenius nimitetään yleisesikunnan päälliköksi 1925. Sen jälkeen alkoi tapahtua: Porkkalan Mäkiluotoon rakennetaan linnake, joiden tykkien avulla kyetään hallitsemaan Suomenlahtea yhdessä virolaisten kanssa. Kaiken kruunaa yhteinen salainen komentolinja Suomenlahteen laskettua kaapelia pitkin, jonka avulla molempien rannikoiden tykkitulta kykenee ohjaamaan yksi tulenjohtaja

Kaapeli auttoi jopa talvisodassa neuvostopommikoneiden Virosta lähdön tiedottamisessa Suomeen, koska NL oli silloin Virossa vielä varuskunnissaan. Jatkosodassa kaapeliyhteys auttoi Viron rannikon kuulohavaintopisteiden tietojen toimittamista Suomeen, kun pommituslennot lähtivät Leningradin kaakkoispuolelta

Kirja on erittäin mielenkiintoinen ja suositeltava, vaikka kaikkea en lukenutkaan 1930-luvun käytännön harjoittelusta

Koiviston poliittinen ura

Jukka Seppinen Koiviston aika, Mauno Koiviston poliittinen ura (Auditorium 2015) pohjautuu perusvireeltään Cambridgessa avautuneisiin Mitrokhin-arkiston merkintöihin Koiviston ja KGB-miesten tapaamisista, joita Suopon ja Supon merkinnät täydentävät. Ne alkavat maaliskuussa 1966 ja jatkuvat Koiviston presidenttikausien loppuun

Koivisto oli siten KGB:n ohjauksessa koko poliittisen uransa aikana. Ei ihme että suomalaisena joutui häpeämään hänen kannanottojaan Viron uuden vapaustaistelun aikana 1989 – 1991

Sama koski Koiviston saamattomuutta Suomen viemisessä Euroopan neuvoston jäseneksi

Presidenttinä Koivisto myös lopetti Supon kohdistaman vastatiedustelun KGB:n toimintaan Suomessa ja nimitti ulkoministeriöön sivurekrytointeina sosialidemokraattien jäsenkirjan perusteella Suomen yksipuolista aseistariisuntaa kannattaneita korkeisiin virkamiesasemiin

Kirjassa on lukemista häiritsevää toistoa, mutta muutoin puoleensa vetävä

Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Haasteelliset naapurisuhteet 1990 – 2010

Esko Salminen ”Suomettumisen uusin aalto, Suomen haastavat naapurisuhteet 1990 - 2010” (Minerva 2011) perustuu Suomen ja ulkomaisten lehtien sisältöanalyyseihin. Vertailuksi suhteessamme Venäjään tekijä tarjoaa lukua Viron ihme: Miehityksen ja unohduksen alta ”vapautumisen malliksi”.

Salminen lainaa virolaisten historioitsijoiden Lauri Vahtren ja Mart Laarin kritiikkiä mm. Erkki Liikasta ja Tarja Halosta kohtaan ss. 284- 285; edellinen kannatti monien samoin ajattelevien tavoin Neuvostoliiton arvostelun kieltämistä lailla ja jälkimmäinen toimi itäblokin miehitysrajojen tunnustamista vaativassa komiteassa; Laar: ”olkaa rauhassa, mutta älkää esiintykö enää arvojohtajina. Mikään ei ole pahempaa kuin tekopyhyys.”

Kirja on oiva lähialueidemme tapahtumien kertaus viimeisen 25 vuoden ajalta, mutta myös erittäin ajankohtainen, koska siinä jo dokumentoidaan viimeaikaisten Krimin ja Ukrainan tapahtumien alkutahdit.

Esko Salminen on edesmennyt professori Tampereen yliopistossa, tiedotusopin laitoksen kolmas pyörä.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.