Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Puolan prinsessa

Leila Tuure ”Puolan Prinsessa” (Sunkirja 2009) on historiallinen tyttöromaani Katariina Jagellonican ja 11 vuotta nuoremman Juhana-herttuan naimiskaupoista Vilnassa, naimisesta, kaksi kuukautta vieneestä matkasta Turkuun ja Turun linnan hovielämästä joulusta 1562 seuraavaan juhannukseen, jolloin kuningas Erik XIV:n sotajoukko saapuu valtaamaan Turun linnaa ja vangitsemaan Juhanan.

Romaani valottaa jonkin verran myös ajankohtansa suurvaltasuhteita: miksi Katariinan veli, Puolan kuningas Sigismund II teki kaupat Katariinasta Juhanan eikä tsaari Iivana Julman kanssa Erik XIV:n tavoitellessa Ruotsin ja Venäjän liittoa. Seuraavana vuonna Puola onkin jo Tanskan kanssa sodassa Erik XIV:ää vastaan, koska Juhana lainasi Katariinan myötäjäisrahat takaisin Puolalle vakuutena seitsemän linnaa Liivinmaalla (lisätty 29.12.14). Odotin kirjan kertovan näistä asioista seikkaperäisemmin samoin kuin Katariinan äidin Sforza-suvusta. Maineikas Jagiellojen suku jää lähes pelkälle maininnalle; romaanissa tarvitsee vähän faktoja.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.