Juutalaissuvun kohtalonvuodet

Simo Muir Ei enää kirjeitä Puolasta, Erään juutalaissuvun kohtalonvuodet (Tammi 2016) on vaikuttava kertomus Blaugrund-suvun kauhun ja ilon vaiheistä toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Holokaustissa lähes täysin tuhoutunut suku on Puolasta, mutta eräs sen jäsenistä asettui Suomeen

Tuhoamis- ja kuolemanleirien raakuus, kuolemanmarssit ja harvat pelastautumiset perustuvat suvun hallussa olevaan kirjeenvaihtoon, suvun jäsenten haastatteluihin ja arkistomateriaaleihin eri maissa. Anti-semitismin laajuus vielä sodan jälkeenkin hämmästyttää

Kirjan alussa nimiä on shokeeraavan paljon, mutta vähitellen päähenkilöt tulevat tutuiksi. Myös kansiaukeaman sukutaulu auttaa hahmottamisessa. 

Kerronta on kuitenkin lukijaystävällistä heti alkuun ja suositeltavaa mikroperspektiivin lukemista toisen maailman sodan historiasta kiinnostuneille 

Lustraatio

Pekka Virkki (toim.): Jukka Mallinen, Martti Puukko & Arto Luukkanen Lustraatio (Helsinki 2015) yrittää kertoa kommunistiajan menneisyyden läpivalaisusta siirryttäessä demokratiaan, erityisesti virkakoneiston puhdistamisesta salaisen poliisin kanssa yhteistoiminnassa olleilta. Puola kuvataan hyvin, samoin Suomen tunnettu suomettuneisuus tässäkin asiassa (Tiitisen lista)

Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Kustaa II Aadolf

Mirkka Lappalainen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala 2014) on tavattoman lukijaystävällisesti kirjoitettu kirja 1600-luvun alkupuolen historiastamme, samaa sarjaa kuin aikaisemmin kirjoittajalta lukemani Susimessu (2009), joka kertoo Nuijasodan eli Ruotsin sisällissodan ajasta ja jolle tämä teos on oikeastaan jatkoa, ja Maailman painavin raha.

Kirjasta ikäihminenkin oppii paljon uutta Itämeren alueen voimatasapainon syistä: Liivinmaan sota Puolan ja Ruotsin välillä eli Ruotsin vallanperimyssota, ja 30-vuotinen sota; Ruotsin keskitetyn hallintojärjestelmän synty Axel Oxenstiernan toimesta. Kirja on todella nopealukuinen.

Uuden Puolan luoja

Herman Gummerus “Pilsudski, Uuden Puolan luoja” (WSOY 1936) yllätti sisällöllään: kuinka vähän oppikoulun historiasta on apua tosiasioiden valaisijana runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeen, josko alunalkaenkaan.

Siinä ennakkokäsitykseni oli oikea, että Josef Pilsudskin hallinto maailmansotien välissä yritti olla jonkinlaista "demokraattista" diktatuuria. Täysi yllätys oli se, että marsalkka Pilsudski ei suinkaan ollut koulutukseltaan sotilas eikä edes oikeistolainen vaan Leninin ja Stalinin luokkaa oleva häikäilemätön sosialistivallankumouksellinen, Puolan sosialistisen puolueen perustaja.

Päästyään kansansa johtoon hän pragmaatikkona tajusi, että Puolan ei kannata kokeilla bolshevikkien kommunismia: talouselämää ei pidä rakentaa luokkataistelun ideologialle vaan yksityisomistus oli säilyvä Puolassa. Hän ei myöskään arvostanut Mussolinin fascismia.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Pilsudski pystyi rakentamaan Puolan kansallisen armeijan, legioonansa, Itävaltaan kuuluneessa osassa Puolaa, Galiziassa. Legioonalaisiin hän tukeutui koko elämänsä ajan.

Tsaarin Venäjän sosialistivallankumoukselliset kokoontuivat myös Suomessa, Sahrbergin talossa Jorvaksessa Kirkkonummella 1907. Suomalaiset aktivistit olivat vain järjestäjiä, eivät mukana kokouksessa. Hakipa Puolan ministeri Charwat kartanon pihalta lippaallisen multaa kesällä 1935 vieden sen Krakovaan Pilsudskin hautakumpuun. Tästäkö Seppo Kääriäinen otti mallia, kun vei Lepikon torpan multaa Kremliin

Lindbergh ja Kennedy

Tuskin olisin vastannut oikein kysymykseen, mitä merkittävää Atlantin ylittäjä Charles Lindbergh teki yksinlentonsa jälkeen. Ehkä olisin muistanut hänen lapsensa kidnappauksen, mutta en sitä, että Lindbergh oli USA:n eristäytymispolitiikan ja toisen maailmansodan ulkopuolella pysyttäytymistä ajavan kansalaisliikkeen keulahahmoja - ja Hitlerin Saksan mielistelijöitä; ks. Susan Dunn 1940, jonka alaotsikon Lindbergh on nimenomaan amerikkalaisten lentosankari ja joka siksi oli osa vuoden 1940 presidentinvaalikamppailua.

Lindberghin mielestä amerikkalaisten piti hyväksyä se, että Eurooppa muuttuisi Saksan kontrolloimaksi, ja tyytyä rauhanomaiseen ratkaisuun. Hän oli vieraillut Saksassa ja oli vakuuttunut Saksan teknologisesta edistyneisyydestä ja vitaalisuudesta USA:han ja Iso-Britanniaan verrattuna.

Hän oli myös perehtynyt ranskalais-amerikkalaisen Alexis Carrellin rotuoppeihin ja kannatti rodun puhtauden varjelemista, vaikkei suoranaisesti tukenutkaan juutalaisten tuhoamista. Lindbergh ja hänen vaimonsa olivat poliittisesti naiiveja ja eivät olleet perehtyneet sen paremmin ulkopoliittisiin kysymyksiin kuin historiaankaan. Heille natsien rikokset olivat vain "tulevaisuuden aallon" mukana tullutta vaahtoa. Lindbergh oli kuitenkin Neuvosto-Venäjän vastainen.

Joseph Kennedy saa kirjassa Lindberghia vähäisemmän sivumäärän, mutta hän oli kuitenkin USA:n Lontoon suurlähettiläs, joka kuului Hitlerin mielistelijöihin ja joka ajoi omaa State Departmentista poikkeavaa ulkopoliittista linjaansa. Kennedy oli välittänyt Lindberghin muistion Saksan sotavoimien vahvuudesta ja iskukyvystä Iso-Britannian pääministeri Neville Chamberlainille ja röyhisteli, että sen avulla hän sai aikaan Münchenin sopimuksen 1938. Kennedy, yhteisymmärryksessä erään Chamberlainin neuvonantajan kanssa, yritti myös elokuun 1939 lopussa painostaa Rooseveltia, että Puola pakotettaisiin hyväksymään Hitlerin uhkavaatimus ja luovuttamaan Danzigin satama Saksalle.

Kennedy vastusti 1940 myös 50 amerikkalaisen hävittäjälaivan siirtämistä osaksi Kuninkaallista Laivastoa pitäen sitä sotaan osallistumisena ja kirosi kuultavasti kaikkia englantilaisia Churchillistä alkaen. Hänen poikansa John Fitzerald Kennedy, tuleva presidentti, ei hyväksynyt isänsä alistuneisuutta kirjasessaan Why England Slept, jossa hän kesällä 1940 vetosi kaikkia asettautumaan varustautumisohjelman taakse ja valmistautumaan jopa sodan varalle. Selvä oli, että Joseph Kennedy tulisi saamaan potkut, mutta vasta kannatettuaan radiopuheessa Rooseveltia presidentiksi.

Puhelut Moskovaan

Raimo Seppälän "Stefan Widomski ja puhelut Moskovaan" (Otava 2006) olisi pitänyt lukea heti sen ilmestyttyä. Ilmeisesti en koskaan silloin avannut kirjaa ja päässyt käsitykseen sen todellisesta sisällöstä. Kuvittelin sen keskittyvän samanlaisiin Nokia- ja neukkutarinoihin, joita olin kuullut vuosien varrella.

Widomskihan oli Nokian NL:n ja Venäjän kaupan vientijohtaja 1972 lähtien. Jo lapsuus ja nuoruus Puolassa ennen Suomeen tuloa on mielenkiintoista luettavaa, mutta Nokia-kausi on luonnollisesti hauskinta.

Kirja on kuitenkin ensi sijassa elämänfilosofinen: Suomi ja suomalaiset  tarkasteltuna taloutemme ytimeen ulkopuolelta tulleen, mutta siihen täysin integroituneen silmin. Suosittelen kaikille poliitikoille, virkamiehille ja painostusjärjestöissä työskenteleville - ja kaikille muillekin jotka joutuvat selittämään suomalaisuutta ulkomaisille vieraille.

Kirja on myös erinomaisesti kirjoitettu; haastattelukysymykset ovat selvästi syvän pohdinnan tuloksia, niin myös Widomskin vastaukset.

Russofobiastamme sen verran Tuntemattoman Snellmanin jälkeen, ettei se vaan ole peräisin ruotsalaisilta? Ruotsihan niitä sotia kävi Venäjää vastaan; virkamiehistömme oli täysin ruotsinkielistä vielä 1800-luvun lopulla; rajantakaisessa Karjalassakin suomalaista kutsutaan ruotšiksi Snellmanin mukaan.