Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa

Jukka Seppinen Kivi bolševikin kengässä, Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917-1970 (Minerva 2014) kannatti lukea, vaikka Seppisen kirjat ovatkin kuuluneet pääasiallisiin luettaviini tänä syksynä. Uutta riitti monissa kohdissa, kertauksesta puhumattakaan:

Stalin pysyttäytyy Rooseveltin ja Churchillin kanssa Teheranissa 1.12.1943 sovitussa, paitsi on kovakorvainen Churchillin vastustamien sotakorvausten osalta

suomettumisen vaiheet liittoutuneiden valvontakomission ajoista sen syöksykierteeseen SDP:n 1966 tekemän ulkopoliittisen kääntymyksen jälkeen

ideologinen keinotodellisuus muokkaa Suomen ja lähialueiden historiaa kuten ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”

tasavallan presidenttinä myöntyväisyysmies J.K. Paasikivi terästäytyy ja jättää kommunistit ja vasemmistososialistit (SKP/SKDL) pois hallituksesta 1948 eduskuntavaalien jälkeen

SKP/SKDL:n ja Neuvostoliiton tuella valtansa pönkittävä Kekkonenkaan ei valitse vuoden 1958 eduskuntavaalien voittajaa SKP/SKDL:ää hallitukseen, vaan nimittää Fagerholmin enemmistöhallituksen, koska Kekkonen ajaa Suomen talouden länsi-integraatiota eli OEEC-sopimusta; NL kuitenkin loihtii ”yöpakkaset” Kekkosta vastaan, minkä jälkeen Kekkonen joutuu nimittämään ministereiksi vain NL:n/KGB:n hyväksymiä; kansanrintamahallitukset palaavat 1966

Kekkonen tekee 1960-luvun alussa valtiovierailuja länsimaihin ja kykenee saamaan puolueettomuusmaininnan myös Suomen ja NL:n välisiin virallisiin julkistuksiin

NL/KGB hajottaa jokaisen puolueen, joka tavoittelee poliittista valta-asemaa ja Kekkosen hyväksyntää; SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja jälleenyhdistyminen ovat keskeinen teema

SKP/SKDL:n ja niiden peitejärjestöjen toiminta on laajan katsauksen kohteena, unohtamatta nuorison kansainvälisiä rauhanfestivaaleja, joihin on osallistunut Neuvostoliiton tuella hämmästyttävä määrä suomalaisia 1950-luvulla

NL/KGB ajaa vallankumousta Suomessa 1969-1977; Kekkonen havahtuu olevansa vain väline NL:n ja KGB:n todellisissa tavoitteissa ja joutuu nimittämään Karjalaisen kansanrintamahallituksen kesällä 1970

Historia on mielenkiintoista

Kylmän sodan toisinto

Markku Salomaa: Kylmän toinen erä (Docendo 2015) sisältää jämäkkää tekstiä kylmästä sodasta (ensimmäinen erä) ja sen uusinnasta Putinin porukan toimesta: Krimin valloitus ja Itä-Ukrainan sota

Tekijä dokumentoi, kuinka ulkoministeriömme on jatkuvasti ollut täysin pihalla, mutta erityisesti sosialidemokraattien vallattua sen johtopaikat Sorsan ajettua Kekkosestakin vasemmalta ohi; niillä muun muassa omat kiintiöt sekä rekrytointeja karriääridiplomaattien ulkopuolelta; tuloksena raportit jotka sisältävät saman kuin sanomalehdet.

Toinen syy ulkoministeriömme amatöörimaiseen askarteluun on ollut se, että Suomi ainoana maana ei pannut toimeen KGB:n ja DDR:n Stasin kanssa yhteistoiminnassa olleiden virkakieltoa eli lustraatiota kommunistisen järjestelmän romahtamisen jälkeen. Helsingin yliopistonkin tutkimuksen taso nousisi, jos se lopettaisi taistolaisjohtoisen Aleksanteri-Instituutin

Kirjan mukaan puolustuskykymme on ajettu alas, halvin ratkaisu sen nostamiseksi olisi liittyä NATOon tai tehdä USA:n kanssa kahdenkeskinen turvaratkaisu

Salomaa on valtiotieteiden tohtori, sotahistorioitsija ja entinen (pää)toimittaja

Venäjä, Venäjä, Venäjä ...

Kohtalona Kostamus

Jyrki Koulumies “Kohtalona Kostamus, Risto Kangas-Ikkalan muistelmat” (Siltala 2012) on keskeisiltä osiltaan 1970-luvun taloushistoriaa, jolloin monivuotiset rakennusprojektit Svetogorskiin (Ensoon) ja Kostamukseen neuvoteltiin. Rakentaminen jatkui vielä lähes seuraavan vuosikymmenenkin Finn-Stroin toimesta, jonka toimitusjohtajana Kangas-Ikkala toimi alusta melkein sen elinkaaren loppuun saakka.

Kaupankäynnin kiemurat Neuvostoliiton byrokratioiden ja niitä johtavien henkilöiden kanssa ovat tietysti yhtä keskeisessä osassa kuin suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen suhmurointi neuvottelujen seassa, keskiössä tietysti Kekkonen ja Kosygin kalakavereineen.

Finn-Stroi oli suomalaisten suurten rakennusliikkeiden omistama, joten omistajien välistävedot ja välistävetoyritykset, kuten epäonnistunut yritys tarjota Kostamus-projekti ilman Finn-Stroita kolmena erillisenä työyhteenliittymänä, ovat osa jännitystarinaa.

Lopputulos on kuitenkin se, että projektit etenivät vain asiantuntijoiden voimin; poliitikoille jäi pisteiden keruu sopimusten solmimisen kalkkiviivoilla, 1980-luvun alkuvuosina ei enää sekään.

Kirja on mielenkiintoisen imevästi kirjoitettu, että nuhanenäkin jaksaa lukea sen päivässä.

Perhe, yrittäjyys ja yritys

Karl-Erik Michelsen “Kone – Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla” (Otava 2013) ei ole alkuunkaan pitkäveteinen, vaikka olisikin lukenut hiljakkoin John Simonin Koneen ruhtinas (Otava 2009).

Yritys ja persoonallisuuksia täynnä oleva Herlinien suku ovat mitä mielenkiintoisimmat historiakirjoituksen kohteina. Lisäksi kirja on 50:nen viimeisen vuoden osalta oman aikani taloushistoriaa, jolloin jo aloin ymmärtää yritystenkin toimintaa.

Sotakorvaustoimituksiinkin kirja antaa aivan uuden yritystason perspektiivin verrattuna aikaisemmin lukemiini; poliitikkojen ja virkamiesten, kuten kauppapoliittisen osaston päällikön Nykoppin, muistelmien kuva on paljon ruusuisempi. 

Tärkeimmät yleiset tapahtumat tulevat samalla kerratuiksi kuten EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisen kiemurat Zavidovo-vuotoineen ja siihen liittyvä Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla tasavallan presidentiksi. Kekkonen oli monessa mukana Koneenkin hyväksi eli Pekka Herlin käytti siekailematta kontaktejaan hyväksi.

Kirjassa on sivuja sopivasti puolentoista viikon iltalukemisiksi.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.