FDR - Poliittisen kampanjoinnin mestari

Willkie oli minulle täysin tuntematon nimi, kun lainasin Susan Dunn'in kirjan ”1940 : FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940. Hän oli Rooseveltin vastaehdokas, entinen yritysjohtaja, joka yllättäen voitti republikaanisen puolueen ehdokkuuden ilman esivaalikampanjointia.

Hän oli puolueensa kansainvälistä suuntaa edustava ja siinä mielessä varustautumista puolustava ehdokas Rooseveltin tavoin, mutta vastusti erityisesti valtion harjoittamaa yritystoiminnan sääntelyä ja yleensä julkisen sektorin nopeata laajentumista Rooseveltin aikana, vaikka hän puolusti tehtyjä sosiaalipoliittisia uudistuksia. Hän ajoi myös rotujen tasa-arvoa.

Ennen kaikkea Willkie vastusti Rooseveltin kolmatta kautta, josta presidentit olivat kieltäytyneet 150 vuoden ajan, koska katsoi sen johtavan demokratian kaventumiseen myös Yhdysvalloissa.

Presidentin vaalin jälkeen Willkie ja Roosevelt olivat itse asiassa taistelupari. Willkie kirjoitti rakastajattarensa kanssa kirjan One World, joka pohjautui hänen maailmanympärimatkaansa ja jossa hän propagoi kaikkien kansojen yhteistä itsenäisyysjulistusta, Yhdistyneiden kansakuntien neuvostoa, koska kaikki maailman osat ovat riippuvaisia toinen toisistaan; kirjaa myytiin miljoona kappaletta kahdessa kuukaudessa vuonna 1943. Wendell L. Willkie – idealisti, ihmisystävä ja yksinäinen susi - kuoli sydänkohtaukseen 52 vuotiaana 1944.

FDR on luonnollisesti 1940-kirjan päähenkilö, ja kolmas kausi on ollut toimittajien kysymyksissä esillä jo koko toisen presidenttikauden, mutta Roosevelt antaa koko ajan oraakkelinomaisia lausuntoja, vieläpä itse puoluekokouksen aattona.

Koko kirja 1940 on mielestäni oiva poliittisen kampanjoinnin oppikirja: mitä amatöörimaisia virheitä epäpoliitikko Willkie tekee ja kuinka loistava Roosevelt on omissa manöövereissaan ennen ehdokkuutta, ehdokkaana ja valinnan jälkeen 1941. Kirja päättyy Pearl Harbor’iin.
Hämmästyttävää on myös se, kuinka samanlaisia ovat poliittiset argumentoinnit olleet 1939 ja 1940 kuin tällä vuosikymmenellä.

Rooseveltin puheenkirjoittajista yksi oli näytelmäkirjailija Robert E. Sherwood, jonka Broadway-näytelmä There Shall Be No Night vuodelta 1940 on talvisodan inspiroima kertoen miehistä, jotka taistelevat barbarismia vastaan, eivät kunnian vuoksi, vaan nöyrästi säilyttääkseen vapauden perinteensä ja sivilisaationsa. Näytelmää ei ilmeisesti ole suomennettu.

Vaali myrskyn keskellä

Susan Dunn “1940: FDR, Willkie, Lindbergh, Hitler” – the Election amid the Storm” (Yale University Press 2013) kertoo Yhdysvaltain presidentinvaalista vuonna 1940, loistava kirja osoittaen kuinka vähän olen tuntenut amerikkalaisten ajattelua toisen maailmansodan alla ja sen alussa ennen kuin USA oli virallisesti pakotettu liittymään siihen mukaan.

Eristäytymispolitiikan laaja kannatus molemmissa pääpuolueissa, mutta erityisesti republikaanisten senaattoreiden ja edustajainhuoneen jäsenten joukossa, on kirjan johtoteemoja kuten Rooseveltin leimaaminen sotasepäksi. Sotaan liittymistä ja Iso-Britannian tukemista vastustavien kansalaisjärjestöjen kirjo ulottuu äärioikeistolaisista äärivasemmistolaisiin.

Saksan salaiset rahoituskanavat tietysti tukivat kaikkia pyrintöjä, jotka auttoivat johdattamaan yleistä mielipidettä sotaan liittymistä vastustaville myönteiseksi, jopa siinä määrin, että kongressiedustajat eivät tienneet, mistä heidän matkarahansa olivat lopulta lähtöisin, kun he matkustivat puoluekonferensseihin.

Yksi kohta liittyy talvisotaan: s. 67 kerrotaan kuinka presidentti Roosevelt otti vastaan kommunistien ja sosialistien soluttaman American Youth Congressin kokouksen Valkoisen talon etelänurmikolla 10.2.1940; ylioppilasaktivistit buuasivat presidentille, kun viitattuaan Neuvostoliiton hyökkäykseen Suomeen Roosevelt vaati heitä ”vastustamaan kaikkia diktatuureja, kommunistisia yhtä lailla kuin fasistisia”. Samassa kokouksessa Ted Rooseveltin pojanpoika Archibald Roosevelt yritti lukea kokoukselle päätöslauselmaa, jossa Neuvostoliiton hyökkäys tuomittiin, mutta sitä ei sallittu vaan hänet painittiin maahan.