Isänmaallinen kevät

Aapo Roselius Isänmaallinen kevät, Vapaussotamyytin alkulähteillä (Tammi 2013) kuvaa kuinka toimintansa loppukesällä 1918 jo lähes lopettaneet suojeluskunnat heräsivät uuteen eloon vapaussodan muiston organisaationa ja sen myötä vapaaehtoisena maanpuolustusjärjestönä.

Kaksi kolmannesta kirjan alusta sisältää runsaasti toistoa, erityisesti vapaussotamyytin kerronta ja sen piikittely. Ja epilogi on täysin tarpeeton! 

Fontti on lisäksi tavattoman pieni etten kyennyt "valokuvaamaan" riviä kerralla joten lukemiseen meni enemmän aikaa kuin yleensä tämänluonteisten kirjojen osalta. 

Silti kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen koska se valottaa 1920- ja 1930-lukujen poliittista historiaa

Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa

Heikki Muilu Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena 2010) kartoittaa tammikuussa 1918 aseista riisuttujen venäläisten kohtaloa tukeutuen alkuperäislähteisiin ja vertaillen aikaisempaan tutkimus- ja muistelokirjallisuuteen osoittaen siinä monia puutteita, tulkinnallisia ylilyöntejä ja virheitä

Venäläisiähän internoitiin valkoisten puolella yli 6000. Useimmissa aseista riisuntatapauksissa oli kyse sopimuksista venäläisen upseeriston kanssa. Aseellisilta yhteenotoilta ei voitu välttyä, koska Venäjän armeija oli silloin sotamiesneuvostojen hallitsema. Sotilaista noin puolet oli bolševikkeja, mutta upseereista vain harvat

Uudenkaarlepyyn surullista leiriä lukuun ottamatta venäläisten kohtelu oli pääaiallisesti asiallista; leiri oli ahtaissa tiloissa seminaarissa ja siksi tautipesä; kapinaltakaan ei vältytty. Leiri jouduttiin perustamaan pikaisesti, koska venäläisten kotiuttaminen Sortavalan ja Salmin sekä Lieksan kautta joutui vaikeuksiin maaliskuussa ja koska osa kotiutetuista palasi punaisten puolelle

Enpä ollut asiasta ennen lukenut juuri mitään. Siksi se oli lukukokemuksena tavattoman mielenkiintoinen, sopivaa aatonaaton luettavaa

Kylmänojannotkosta Kuolemanlaaksoksi

Heikki Ylikangas Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 (WSOY 2012) kertoo Vapaussodan verisimmästä taistelusta, Kalevankankaankin jäädessä toiseksi. Rautu oli rajapitäjä Kannaksen itäosassa Suvannon eteläpuolella.


Kirja kertoo lyhyesti Suomen ajautumisen sisäiseen sotaansa 1918 - 48 prosenttia SDP:n eduskuntaryhmästä oli kapinaa vastaan - ja Karjalan rintaman muotoutumisen. Viipurissa punaisten ja valkoisten yhteenotot alkoivat viikkoa aikaisemmin, kuin kapina alkoi Helsingissä, ja punakaarti pääsi (23.1) Viipurin herraksi venäläisten tuella.


Venäläiset hyökkäsivät Rautuun yli tuhannen sotilaan voimalla, mukana myös Pietarin suomalainen punakaarti, koska Rautun kautta oli juuri valmistunut uusi rata Pietarista Hiitolaan ja Elisenvaaraan, ja linnoittivat Rautun aseman. Pietarin puolustus oli bolshevikkien päämotiivi. Toinen oli varmistaa Pietari-Viipuri-rantarata ja punaisten ase-, ampumatarvike- ja elintarvikehuolto sitä pitkin. Kolmas motiivi oli auttaa punaisia koukkaamaan Kannaksella valkoisten selustaan Suvanto ylittäen. Ylikangas arvioi näitä seikkaperäisesti erilaisiin lähteisiin perustuen.


Brest-Litovskin rauha tuli väliin: venäläisten oli vedettävä joukot Rautusta pois, mutta samanaikaisesti ne lähettivät "vapaaehtoisia" yhtä suuren osaston. Lisäksi Venäjän puolella rajaa oli vielä suurempi puna-armeijan osasto.


Valkoiset onnistuivat kuitenkin saartamaan Rautun aseman, koska venäläiset olivat jättäneet kaakkoon ja länteen suuntautuvat lohkot suojaamatta kunnolla; rataa etelään Raasuliin ne hallitsivat voimakkaasti aseistetulla panssarijunalla. Valkoiset eivät kuitenkaan saaneet asemanseutua vallattua: linnoitus suosi luonnollisesti puolustajia. Viimeisin valtaisia tappioita tuottanut hyökkäys oli 4.4 illalla, mutta jo seuraavan aamun koitteessa venäläiset ja punaiset päättivät murtautua ulos saarroksesta.


Etujoukko, suomalaista punakaartia, yllätti valkoiset täysin ja pääsi Venäjän puolelle, mutta vähin erin valkoisille selvisi tilanteen koko kuva. Kolonnan kimppuun hyökättiin joka suunnasta: Kylmänojannotkossa taistelu muodostui joukkotuhoamiseksi. Paikka tunnetaankin Kuolemanlaaksona, kun sinne sijoitettuihin joukkohautoihin haudattiin yhteensä yli 800 punaista, venäläistä ja osa kaatuneista valkoisista. Vangiksi joutui lähes 900, joista kaksi kolmasosaa venäläisiä.


Olen käynyt linja-autoretkellä näillä paikoilla ja kuullut asiantuntijaoppaan lyhyen selostuksen. Sen takia näin seikkaperäinen kirja tapahtumista, taustoista ja jälkivaiheista oli loistavaa luettavaa, ei ainoastaan tämän taistelun historiana, vaan myös vapaussota-sisällisota-näkökantoja avartavana - unohtamatta kirjan mielenkiintoisia henkilökuvauksia

Haavoitettu ritari

Jussi Jalonen "Haavoitettu ritari - Jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Bernt Eino Edvard Polόnin elämä" on ilojen ja surujen täytteinen henkilöhistoria, kirjoittajan todellinen taidonnäyte sekä tyylillisesti että materiaalin lukijaystävällisen käsittelyn suhteen.

Miksi lainasin kirjan? Hänen isänsä tunnistin aikaisemmin lukemistani, mutta varsinainen syy oli se, että Eino Polόn oli talvisodassa virtolaispataljoonan komentaja Taipaleenjoella.

Kirjassa 166 sivusta huolimatta on enemmän luettavaa kuin kolmesataasivuisissa muistelmissa. Mutta yhden perheen näkökulmastakin kerrottuna se on oiva jääkäriliikkeen, vapaussodan, Lapuan liikkeen, talvisodan, SS-pataljoonan, jatkosodan ja jälleenrakennusvuosien kertaus.