Sota 1808 -1809

Martin Hårstedt Suomen sota 1808 -1809 (WSOY 2006) on nuoremman polven ruotsalaisen historioitsijan kirjoittama. Hän on väitellyt sodan huoltotoimintojen historiasta, josta hän tarjoilee mielenkiintoisen perspektiivin. Itse asiassa hän pitää sotilaiden huollon ongelmia sodan kulun keskeisimpänä selittäjänä. Sehän vaati yhteistyötä paikallisväestön kanssa huomattavien logististen ongelmien jonkinlaiseksi ratkaisemiseksi

Kirja valaisee myös Euroopan ja Ruotsin yleispoliittista tilannetta; Ruotsiahan uhkasi itse asiassa kolmen rintaman sota Venäjää, Tanskaa ja Norjaa vastaa. Siksi suuria joukkoja oli jatkuvasti Skånessa ja länsirajalla; Suomen puolustaminen jäi vähäisemmille voimavaroille

Kirja kuvaa myös taisteluja Länsipohjassa 1809, jotka suomalaisten laatimissa historioissa jäävät yleensä suppeammiksi. Talvi 1808-1809 olikin traaginen: lavantauti ja punatauti rokottivat sekä sotaväkeä että Länsipohjan siviiliväestöä

Samoin maaliskuun 1809 vallankaappaus on kerrottu laajasti  ja puoleensa vetävästi

Mainio lisä kaikkiin niihin muistelo- ja historiankirjoihin, joita olen 1808-1809 sodasta lukenut

Patruunat ja heidän päätoimittajansa

Antti Blåfield Loistavat Erkot, Patruunat ja heidän päätoimittajansa (Otava 2014) kertoo Helsingin Sanomien omistajien ja toimituksen keskinäisistä suhteista ja myös toimituksen keskinäisistä kahinoista omistajien henkilökuvan valaisun lisäksi. Lehtitalon kehitys tulee myös kuvatuksi

Kirja on täynnä hauskoja tarinoita, osaksi juorujakin

Hämmästyttävintä oli lukea Aatos Erkon häilähtelevyydestä ja myötäilemisestä Neuvostoliiton edessä 1982 presidentin vaalien alla ja jälkeen. Lännen mieheksihän häntä kuvataan muutoin kuten EU-kansanäänestyksemme alla 1994

Hertta, Leino, Riekki

Heidi Köngäs Hertta (Otava 2015) yrittää inhimillistää päähenkilöä Hertta Kuusista, mutta vain raffinoiden.

Otto Willen tytär Hertta oli sodanjälkeisen Suomen johtava kommunisti julkisuudessa, naimisissa kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon kanssa, mutta oli ollut vankeudessa ennen talvisotaa palattuaan koulutuksesta Moskovasta; jatkosodan aikana Hertta joutui taas kiven taakse turvasäilöön muiden johtavien kommunistien tavoin, paitsi ei Leinon

Roolihahmo Etsivän keskuspoliisin poispotkittu päällikkö Riekki on vapautuneinta ja parasta kerrontaa, toiseksi parasta Leinon kohdalla, mutta Hertan osalta siis eräänlaista tekotaidetta. Ehkä tähän on vaikuttanut se, että Riekistä on ollut vähiten lähdemateriaalia

Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa

Heikki Muilu Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa (Atena 2010) kartoittaa tammikuussa 1918 aseista riisuttujen venäläisten kohtaloa tukeutuen alkuperäislähteisiin ja vertaillen aikaisempaan tutkimus- ja muistelokirjallisuuteen osoittaen siinä monia puutteita, tulkinnallisia ylilyöntejä ja virheitä

Venäläisiähän internoitiin valkoisten puolella yli 6000. Useimmissa aseista riisuntatapauksissa oli kyse sopimuksista venäläisen upseeriston kanssa. Aseellisilta yhteenotoilta ei voitu välttyä, koska Venäjän armeija oli silloin sotamiesneuvostojen hallitsema. Sotilaista noin puolet oli bolševikkeja, mutta upseereista vain harvat

Uudenkaarlepyyn surullista leiriä lukuun ottamatta venäläisten kohtelu oli pääaiallisesti asiallista; leiri oli ahtaissa tiloissa seminaarissa ja siksi tautipesä; kapinaltakaan ei vältytty. Leiri jouduttiin perustamaan pikaisesti, koska venäläisten kotiuttaminen Sortavalan ja Salmin sekä Lieksan kautta joutui vaikeuksiin maaliskuussa ja koska osa kotiutetuista palasi punaisten puolelle

Enpä ollut asiasta ennen lukenut juuri mitään. Siksi se oli lukukokemuksena tavattoman mielenkiintoinen, sopivaa aatonaaton luettavaa

Pörssiromahdus 1929

Phillip G. Payne Crash!, How the Economic Boom & Bust of the 1920s Worked (Johns Hopkins 2015) on lyhyt kirja hakien analogiaa 1920- ja 1930-luvuista 2008 jälkeen koetulle kansainväliselle finanssikriisille. 
Kirjan toinen teema on oikeastaan Franklin D. Rooseveltin New Deal, josta kirja toteaa ettei se lopettanut 1930-luvun lamakautta USA:sssa

Pääministerinä vaikeina vuosina

Edwin Linkomies Vaikea aika, Suomen pääministerinä sotavuosina 1943-44 (Otava 1970) on kaikin puolin hämmästyttävä kirja ja kirjoitettu sotasyyllisena Sörnäisten vankilassa parissa kuukaudessa vuosien 1947 ja 1948 vaihteessa käytännössä ilman lähteitä

Kirja sisältää minulle aikaisemmin tuntemattomia yksityiskohtia poliittisen eliitin ja hallituksen työskentelystä sekä eduskunnan mielipideilmaston kehittymisestä: muun muassa Tanner oli valmis hyväksymään Neuvostoliiton antautumisvaatimuksen kesäkuun lopussa 1944 ennen Tali-Ihantalan ja Vuosalmen suurtaisteluja

Kirjahan on kuuluisa Linkomiehen kollegoistaan tekemistä henkilöarvioinneista.

Oikeastaan ainoa seikka, jossa Linkomies tunnustaa erehtyneensä, on suositeltuaan Mannerheimille KHO:n presidentti U.J. Castrénia pääministeriksi

Euroopan rajalla 1700-2014

Alpo Rusi ETUPIIRIN OTE, Suomen valtapeli Euroopan rajalla 1700-2014 (Gummerus 2014) on yksityiskohdissaan rikas kirja, vaikka päälinjat ovat tunnetut: Venäjä vs. Ruotsi; Venäjä, Saksa, Suomi

Kirjan pääanti on 1970 jälkeisen ajan ulkopolitiikan taustoissa, usein hätkähdyttävissäkin.

Aivan niin selkärangattomana en aikaisemmin Mauno Koivistoa pitänyt kuin Rusi häntä käsittelee. Kalevi Sorsan ulkopolitiikan syväluotaus onkin kirjan parasta antia: siihen aikaan kun Sorsa Suomea myi

Lähdekirjana arvokas. Luin kaikki loppuviittauksetkin

Päivälehden mies

Janne Virkkunen Päivälehden mies (WSOY 2013) valottaa kirjoittajan lehtimiesuraa Helsingin Sanomissa, erityisesti sen vastaavana päätoimittajana

Suomettuminen varjostaa tihentyvästi Päivälehti-Helsingin Sanomien toimitustyötä jo Virkkusen aloittaessa; mistään kehitystä vastustavasta pyristelystä ei kirjassa ole havaintoa ellei sellaisena pidetä Tamminiemen pesänjakajat -pamfletin tarinaa

Seurustelukuvaukset eri päättäjien kanssa on olennainen osa kirjaa, samoin kansainväliset yhteydet. Loppuluvun otsikko on "Ristiriitainen Aatos Erkko"

Kirja selvittää Helsingin Sanomien periaatelinjaa, mutta käytännön tasolla siitä puuttuu kokonaan HS:n kehittyminen "sosiaalidemokraattista mössöä" (kirjassa mainittu Björn Whlroosin luonnehdinta) julkaisevaksi ammattiyhdistysliikkeen propagandaorganisaatioksi; ks. oma kirjani aivopesunomaisesta sylikoirajournalismista, josta on useita lisäesimerkkejä talousanalyyseja blogissani kuten Kova kovaa vastaan

Parin illan mielenkiintoinen lukutovi, mutta, mutta, mutta

Rytin luottomies

Keijo K. Kulha Rytin luottomies, Jukka Rangell (1894-1982) (Edita 2012) on hieno kirja hienosta miehestä: 17 vuotiaana Suomen mestari Suomen ennätyksellä kolmiloikassa, vilkkaan ja pitkän ylioppilaselämän jälkeen juristi Osuuskassojen Keskuslainaamossa (nyk. OKO), sen pääjohtaja, Kansainvälisen Olympiakomitean KOK:n jäsen; Suomen Pankin johtokunta ja pääjohtaja, pääministeri; takaisin Suomen Pankin pääjohtajaksi ja johtajaksi; sotasyyllisenä Sörnäisten vankilassa; KOP:n johtokunta; ja paljon muuta

Hämmästyttävän vähän tiesin hänestä. Väkisinkin heräsi lukiessa kysymys: entä jos Rangellin kaikkien puolueiden (presidentin) hallituksen asemasta olisi Eduskunta käyttänyt valtaansa ja Suomeen olisi saatu vuoden 1941 alussa parlamentaarinen hallitus, ...?; olisiko Kekkosesta tullut sotasyyllinen

Bysantin historia

John Haldon Bysantin historia (Gaudeamus 2010, alkuteos 2000) on alan alkeisoppikirja. Kaksi alkulukua, joissa käydään läpi Itä-Rooman keisarikunnan ja Bysantin valtiollinen historia ja sotahistorialliset tapahtumat keisareineen, ovat takkuista luettavaa: nimiä ja vuosilukuja on aivan liikaa.
Aihealueittaiset historiat ovat sen sijaan luettavampia, mutta kyllä kristinuskon eri opinkappaleiden yksityiskohtien kiistelyiden selostaminen juurta jaksaen eri kirkolliskokouksissa tuntuu alkeisoppikirjassakin täysin toivottomalta lähestymistavalta

Aikamatkoja uudessa Euroopassa

Martti Puukko  Rautaesiripun riekaleet, Aikamatkoja uudessa Euroopassa (Kirjapaja 2010) on sekoitus kirjoittajan omia matkustuskokemuksia sekä toisen maailmansodan aikaisia ja jälkeisiä historiallisia tapahtumia kommunismin, sosialismin ja kansallissosialismin riivaamassa Baltiassa, Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa, DDR:ssä ja Berliinissä.

Tavattoman sujuvalukuinen kirja, osin humoristinenkin

Suomen historian kipupisteitä

Martti Häikiö Historia ja väärät profeetat, Kirjoituksia Suomen historian kipupisteistä (Edita 2003) kattaa historiamme Suomen sodasta 1809 alkaen. Kirjoitukset perustuvat sekä historioitsijan omiin tutkimuksiin että sisältävät yhteenvetoja ja arviointeja muiden tutkimuksista. Pääpainotus on poliittisessa historiassa.

Kerrassaan mainiota luettavaa, joka olisi tullut lukea jo ilmestyttyään

Kehitysavun kirous

Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous (Into 2014) oli luettavien kirjojen listallani luvattoman pitkään. Kirjoittaja on tehnyt uransa ulkoministeriössä kehitysyhteistyöasioissa ja suurlähettiläänä, mutta pitää itseään hylkiönä. Siksi kirja on kirjoittajan testamentti

Köyhät Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa ovat kirjoittajan jäädessä eläkkeelle köyhempiä kuin hänen aloittaessaan uransa 1974; vain kehitysmaiden eliitti ja avunantajat rikastuvat

Miksi kehitysapu tuottaa jatkuvia epäonnistumisia, valkoisia elefantteja?

Kehitysavun myytit, tabut, mantrat ja karu todellisuus paljastetaan, samoin ”armoton” meno ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolla; ministerit vaihtuvat tuhkatiheään kuin Suomen linjauksetkin, jos ministerillä on omaa tahtoa

Nopealukuinen, lukijan vangitseva kirja

Venäjä ja Suomi 1700-2015

Markku Kuisma Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 (Siltala 2015) on yksityiskohdissaan useasti hätkähdyttävä kokonaisesitys talous- ja poliittisesta historiastamme Suuren Pohjansodan ajalta nykypäivään. Venäjä, Venäjä, Venäjä … kumpuaa luonnollisesti joka pääluvussa eikä se olisi muuksi muuttunut vaikka katettu ajanjakso olisi alkanut 1200-luvulta

Mutkia tietysti suoristetaan, mutta kokonaisuus on jäntevä ja sujuvasti etenevä. Paikoin kankea sanajärjestys – predikaatin ja objektin väliin tungetaan asioita, jotka voisivat olla lauseen alussa tai lopussa – hidastaa lukemista: luettu pitää toistaa ja pilkuttaa tai ajatusviivoittaa mielessään, jotta asian ymmärtäisi

Taistelu Venäjästä 1918 - 1939

Aleksi Mainio Terroristien pesä, Suomi ja taistelu Venäjästä 1918 – 1939 (Siltala 2015) on tekijän akateemiseen väitöskirjaan pohjautuva yleisesitys Suomessa toimineista ulkomaisista tiedustelu- ja sabotööriryhmistä, joiden tarkoituksena oli horjuttaa bolševikkivaltaa - venäläiset emigranttiryhmät, Neuvostoliiton sisäiset bolševikkien vastaiset ryhmät, armenialaiset, ukrainalaiset ja tietysti Ison-Britannian Secret Intelligence Service

Kun kerran toimitaan Suomesta käsin, omat tiedusteluelimemme, Yleisesikunnan tilastotoimisto ja Etsivä keskuspoliisi, ovat vähintäänkin tietoisia kyseisten ryhmien toiminnasta, mutta useimmiten yhteistyössä, yrittäen hyötyä niiden palveluksista vastavuoroisesti.

Useimmissa tapauksissa KGB:n edeltäjä Tšeka soluttaa omat miehensä projekteihin ja vetää lopulta pisimmän korren, koska suomalaiset, britit ja täällä toimivien aktivistiryhmien johtajat ovat liian naiiveja, jälkimmäisistä osa kaksoisagentteja; päätekijät napataan kiinni ja likvidoidaan joko Moskovassa, matkalla sinne tai jossain Euroopassa

Asioita kyllä on sivuttu ja mainittu monissa muistelmissa ja historian tutkimuksissa, mutta tämä on perusteellinen tutkimus ja myös monessa tapauksessa  - jännäri

Loistava, Mainion vallan mainiosti kirjoittama teos; nykyhistorioitsijat osaavat kirjoittamisen taidon

Kekkonen kolmannelle

Kauko Kare Tähän on tultu II; Paasikiven linjalta Kekkosen kolmanteen (Alea-kirja 1969) jatkaa Kekkosen ja K-linjan kritiikkiä siitä, mihin I-osa (1967) päätyi eli Kekkosen kolmas presidenttikausi: vaalitaistelu ja ensimmäinen vuosi Vanhan valtauksineen.

Suomettumista ei vielä terminä esiinny, mutta kaikille rintamille se on syöpynyt Moskovan kauko-ohjauksessa: sosialidemokraattien pääpuoluekin alkaa noudattaa simoslaisten politiikkaa, Kekkosen valinnassa kolmannelle kaudelle erityisesti; samoin monissa kysymyksissä kokoomus Juha Rihtniemen vetämänä väistää ottamatta kantaa Kekkosen kohelluksiin; Koiviston hallituksen niljakas suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968; puhumattakaan radio/TV:n eli YLEn vallankumouksellisuudesta ja tutkimusihteeri Paavo Lipposen löytämästä porvarillisesta hegemoniasta virkamiehistössä, kulttuurissa, jne

Kirjassa on voimakas farssin tuntu, mutta se pohjautuu Karen dokumentoimiin tosiasioihin. Monet yksityiskohdat olivat minulle uusia, koska kesällä 1968 lähdin vaihto-opiskelijaksi USA:han

Kerrassaan herkullista luettavaa

Kekkosen K-rintama

Kauko Kare Tähän on tultu, Paasikiven linjalta K-rintamaan (Alea-kirja 1967) oli ilmestyttyään syksyn kohukirja. Opiskelun vuoksi ei vain ollut mahdollista käyttää aikaa siihen enkä myöhemminkään sitä lukenut, vaikka pari luennoilla kertomaani vakio kaskua perustui siihen (muiden kertomana). Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Urho Kekkonen myötäilijöineen poliitikoissa, virkamiehissä, taiteilijoissa, tieteilijöissä, toimittajissa ja vuorineuvoksissa eli K-rintama saa huutia ulkopolitiikastaan, kantaa ottavasta räävittömästä taiteestaan ja asenteellisista historian tutkimuksistaan, puhumattakaan YLEn toiminnasta; ”nuoret radikaalit” tukevat vallassa olijoita kun muissa länsimaissa protestoidaan yleensä heitä vastaan; sosialidemokraattien johtokin kääntää takkinsa

Elämää neuvostojärjestelmässä

Lauri Vahtre Absurdin SUURVALTA, Elämää neuvostojärjestelmässä (WSOY 2010, vironkielinen 2007) kuvaa Neuvostoliiton älyttömyyksiä elämän kaikilla lohkoilla koululaitoksesta talouden keskussuunnitteluun ja kulttuuriin, omien kansalaisten terrorisoinnista puhumattakaan.

Ehkä nykypäivän normittajat Suomessa voisivat oppia kirjasta sitä, millaisia käyttäytymisen kannusteita normit luovat ja millasita tehottomuutta ne saavat aikaan.

Kirja ei ollut aivan niin hauska kuin olin odottanut, koska se on kirjoitettu viileän asiallisesti, mutta se on matkalla oivaa lukemistoa kun ei tarvitse vilkuilla välillä lähdeviittauksia

Omistaminen ja valta Venäjällä

Arto Luukkanen Kuka omistaa Venäjän? Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä ( WSOY 2009) sisältää selkeät, sujuvat katsaukset omistamiseen ennen 1917 bolševikkien vallankaappausta, Neuvostoliiton aikana, oligarkkien aikana 1992-1999 ja nykyisten sekurokraattien aikana.

Olisinpa lukenut kirjan aikaisemmin! Venäjä – kleptokratia 

USA ja Suomi 1939 - 1944

Hannu Rautkallio Mannerheim vai Stalin, Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939-1944 (Otava 2014) sisältää häkellyttäviä yksityiskohtia Suomen ja USA:n keskinäisitä suhteista sotavuosina. Kirja perustuu julkitulleisiin amerikkalaisiin arkistolähteisiin.

Yhdysvaltain ulko- ja valtiovarainministeriöissä on valtaisa määrä Neuvostoliiton sympatisoijia ja vakoojia, jotka pitävät Suomen taisteluja turhina ja Neuvostoliiton aloittamaa sotaa oikeutettuna. Tasavallan presidentti Risto Rytillä on kuitenkin salaiset suorat yhteydet presidentti Rooseveltiin omia tiedustelukanaviaan pitkin.

Takinkääntäjä kansanedustaja Kekkonenkin, joka käytti jatkosodan alussa Pekka Peitsenä niin halveeraavaa kieltä vihollisesta että Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäkikin ärähti (ks. s. 43, Kauko Kare Tähän on tultu, 1967), neuvoo kirjeissään Rytiä 1944 alussa ottamaan yhteyttä Yhdysvaltoihin sodan lopettamiseksi tietämättä Rytin Yhdysvalloista saamista ohjeista.

Kun USA lopulta katkaisee diplomaattisuhteet Rytin solmittua ulkoministeri von Ribbentroppin kanssa liittosopimuksen, USA:n tiedustelu jatkaa Suomessa kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain lähetystön päällikköä ei ole enää häiritsemässä. Tiedustelu hyödyttää luonnollisesti molempia osapuolia: suomalaiset tiedustelumiehet paljastavat saksalaisten ja japanilaisten joukkojen sijoitukset amerikkalaisille.

Löyhäsuinen J.K. Paasikivi paljastaa mm. Moskovasta kauko-ohjatulle amerikkalaiselle toimittajalle Suomen salaisuuksia.

Loistava kirja, mutta ei tietenkään sujuvalukuinen, koska yksityiskohtia on tavattoman paljon ja mielenkiintoisia loppuviitteitäkin kannattaa lukea

Saksalainen perhetarina

Wibke Bruhns Isäni maa, Saksalaisen perheen tarina (Siltala 2010, alkuteos 2004) on mukaansa tempaava kirjoittajan vanhempien ja suvun kirjeenvaihto- ja päiväkirjamerkintöihin perustuva teos saksalaisesta kauppa- ja teollisuusperheestä ensimmäisen ja toisen maailmansodan ajoilta sekä myrskyiseltä sotien väliseltä ajalta. 

Aikajanaa on täydennetty historiallisilla tiedoilla ja myöhemmin paljastuneilla tosiasioilla. Siksi kirja on myös Saksan historia tältä ajanjaksolta, vaikka monet mielenkiintoiset seikat jäävät lähestulkoon vain maininnalle; bolshevikki- ja oikeistoryhmien rähinöinti ja kapinayritykset sekä hyperinflaation seuraukset 1920-luvun alussa katetaan kuitenkin

Kirjoittajan isä ja sisaren mies hirtettiin osallisina Hitlerin vastaiseen epäonnistuneeseen salaliittoon, isä tosin vain siitä tietoisena muttei vävyään paljastaneena

Kirjoittajan vanhempien parisuhteen kaari muodostaa toisen juonen

Ostin kirjan jäännöseriä myyvästä liikkeestä, koska en ollut koskaan lukenut mitään saksalaisen kirjoittamaa Hitlerin valtaannoususta ja Kolmannesta valtakunnasta. Kirjoittaja kysyykin usein, miksi siitä ja siitä asiasta on niin vähän merkintöjä tai niitä ei ole lainkaan; eikö esimerkiksi juutalaisten kohtalo ollut lehdistössä esillä; jne

Hieman arvoitukseksi jää, liittyivätkö päähenkilöt kansallissosialistiseen puolueeseen ideologiasta, opportunismista vai ympäristön ja asemansa – pienkaupungin ylhäisöä - paineen vuoksi

Joka tapauksessa kaikki natsismin pääainekset tuntuvat olleen Saksassa esillä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tai sen aikana

Loistava, nopealukuinen kirja, jonka tulen muistamaan

Oppitunteja tämän päivän Venäjälle

Jegor Gaidar Imperiumin tuho, Oppitunteja tämän päivän Venäjälle (Verbatum 2014, alkuteos 2006) on 1990-luvun alussa Venäjän markkinatalouteen johtaneen talousministerin testamentti

Venäläiseen tyyliin se on lukuisissa yksityiskohdissaan puuduttavaa luettavaa, mutta niitähän voi silmäillen hyppiä yli. Luettavuuteen vaikuttaa myös suomenkielisen käännöksen heikkoudet erityisesti teoksen alkupuolella: kyllä Suomen kielessäkin on sanajärjestyksellä, sijamuodoilla ja välimerkeillä merkitys luetun ymmärrettävyyden kannalta

Alussa tekijä kertaa yhdenmukaisuuksia Neuvostoliittoa (NL) aikaisempien imperiumien tuhoissa ja korostaa imperiuminjälkeisen syndrooman merkitystä myös tämän päivän Venäjän politiikassa

Yksi pääteemoista on luonnonvaroista rikkaan, maailmantalouteen integroituneen talouden perusepävakaus, koska luonnonvarojen maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat ennustamattomasti.

Silti Gaidar ei päädy johtopäätökseen, että öljyn maailmanmarkkinahinnan lasku 1985-1986 olisi ollut syy NL:n romahdukseen, vaan syy oli 1928-1929 Josef Stalinin omaksumassa komentotaloudessa, jonka virheet kumuloituivat lopussa räjähtävän uran mukaisesti

Vaikka romahdus tapahtui lopulta nopeasti, kirjaa lukiessa hämmästyttää silti, kuinka ymmärtämätön NL:n johto on ilmiselvän kriisin keskellä siitä, mistä kriisissä on todella kyse: käskyjä lähtee jatkuvasti aina pienemmistä ja pienemmistä asioista, mutta lopulta nekin muuttuvat vain toivomuksiksi

Nykynuoriso tuskin kiinnostuu kirjasta, mutta poliittisesta historiasta, taloushistoriasta, sosialismin historiasta ja Venäjän historiasta kiinnostuneelle vanhemmalle polvi se on oivaa kertausta ja taustoja selventävää

Mutta kannusteiden talousopin (incentive economics) kannalta kirja on suositeltavaa luettavaa nuorisollekin: taloudellisten katastrofien taustalla ovat aina käyttäytymiskannusteet; tarvitaan vain shokki, joka laukaisee romahduksen

Kylmänojannotkosta Kuolemanlaaksoksi

Heikki Ylikangas Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 (WSOY 2012) kertoo Vapaussodan verisimmästä taistelusta, Kalevankankaankin jäädessä toiseksi. Rautu oli rajapitäjä Kannaksen itäosassa Suvannon eteläpuolella.


Kirja kertoo lyhyesti Suomen ajautumisen sisäiseen sotaansa 1918 - 48 prosenttia SDP:n eduskuntaryhmästä oli kapinaa vastaan - ja Karjalan rintaman muotoutumisen. Viipurissa punaisten ja valkoisten yhteenotot alkoivat viikkoa aikaisemmin, kuin kapina alkoi Helsingissä, ja punakaarti pääsi (23.1) Viipurin herraksi venäläisten tuella.


Venäläiset hyökkäsivät Rautuun yli tuhannen sotilaan voimalla, mukana myös Pietarin suomalainen punakaarti, koska Rautun kautta oli juuri valmistunut uusi rata Pietarista Hiitolaan ja Elisenvaaraan, ja linnoittivat Rautun aseman. Pietarin puolustus oli bolshevikkien päämotiivi. Toinen oli varmistaa Pietari-Viipuri-rantarata ja punaisten ase-, ampumatarvike- ja elintarvikehuolto sitä pitkin. Kolmas motiivi oli auttaa punaisia koukkaamaan Kannaksella valkoisten selustaan Suvanto ylittäen. Ylikangas arvioi näitä seikkaperäisesti erilaisiin lähteisiin perustuen.


Brest-Litovskin rauha tuli väliin: venäläisten oli vedettävä joukot Rautusta pois, mutta samanaikaisesti ne lähettivät "vapaaehtoisia" yhtä suuren osaston. Lisäksi Venäjän puolella rajaa oli vielä suurempi puna-armeijan osasto.


Valkoiset onnistuivat kuitenkin saartamaan Rautun aseman, koska venäläiset olivat jättäneet kaakkoon ja länteen suuntautuvat lohkot suojaamatta kunnolla; rataa etelään Raasuliin ne hallitsivat voimakkaasti aseistetulla panssarijunalla. Valkoiset eivät kuitenkaan saaneet asemanseutua vallattua: linnoitus suosi luonnollisesti puolustajia. Viimeisin valtaisia tappioita tuottanut hyökkäys oli 4.4 illalla, mutta jo seuraavan aamun koitteessa venäläiset ja punaiset päättivät murtautua ulos saarroksesta.


Etujoukko, suomalaista punakaartia, yllätti valkoiset täysin ja pääsi Venäjän puolelle, mutta vähin erin valkoisille selvisi tilanteen koko kuva. Kolonnan kimppuun hyökättiin joka suunnasta: Kylmänojannotkossa taistelu muodostui joukkotuhoamiseksi. Paikka tunnetaankin Kuolemanlaaksona, kun sinne sijoitettuihin joukkohautoihin haudattiin yhteensä yli 800 punaista, venäläistä ja osa kaatuneista valkoisista. Vangiksi joutui lähes 900, joista kaksi kolmasosaa venäläisiä.


Olen käynyt linja-autoretkellä näillä paikoilla ja kuullut asiantuntijaoppaan lyhyen selostuksen. Sen takia näin seikkaperäinen kirja tapahtumista, taustoista ja jälkivaiheista oli loistavaa luettavaa, ei ainoastaan tämän taistelun historiana, vaan myös vapaussota-sisällisota-näkökantoja avartavana - unohtamatta kirjan mielenkiintoisia henkilökuvauksia

YYA-Suomen Ehrnrooth

Riku Keski-Rauska Yksinäinen Ehrnrooth, Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa (Otava 2015) on hieno elämäkerta sodanjälkeisten poliitikkojemme toiseksi kiistellyimmästä Urho Kekkosen jälkeen. 

Georg C. leimattiin julkisesti YLEssä ja lehdistössä äärioikeistolaiseksi, vaikka kannatti eduskunnan vallan lisäämistä ja presidentin vallan kaventamista (nykyinen perustuslakimme vastaa Georg C:n esityksiä), vähemmistöjen perustuslaillista suojaa, sananvapautta ja kansalaisoikeuksia, ja neuvostovastaiseksi, kun hän kritisoi Kekkosen monopolisoimaa ulkopolitiikan hoitoa (vaikka ei asettanut hyviä naapuruussuhteita kyseenalaiseksi) ja vastusti Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla.

Ristiriitainen persoona hän oli, mikä tulee kirjassa hyvin luonnehdituksi.

Mutta hänen syntinsä oli olla mielistelemättä Kekkosta ja Neuvostoliittoa ja olla tiukasti perustuslaillisella linjalla ja kertoa totuus liian aikaisin.

Kunnon maineenpalautusta hän ei koskaan saanut, vaikka hän oli ainoita poliitikkojamme, jonka ei tarvinnut kääntää takkiaan.

Kirja on yksityiskohdiltaan ja myös eri ajanjaksojen kokonaisarvioiden osalta harvinaisen mielenkiintoista luettavaa. Nehän eivät läheskään kaikki olleet mediassa oikein kuvattuina, etupäässä suoranaisesti vääristeltyinä. Lisäksi en ollut läheskään kaikkina vuosina seurannut poliittista teatteriamme yksityiskohtaisesti, koska olen ollut ulkomailla tai tehnyt 60 -100 tuntisia työviikkoja.

Katariina Suuri

Laila Hirvisaari Me, Keisarinna (Otava 2013) on massiivinen historiallinen romaani Katariina II:esta: vallankaappaus, rakastajat, perhe, kapinayritykset, sodat ja keisarillinen elämä Pietarissa. Naisromaanille tyypillisesti keskiössä on Katariina II:en kuulu värkki vallankäytön välineenä


Mielenkiintoisesta aikakaudesta 1762-1796 Venäjällä ja Euroopan valtiaiden keskinäisistä suhteista kirja kertoo lopulta varsin mielenkiinnottomalla tavalla, koska Hirvisaari kuvaa kohdettaan kannaltani aivan liian monella tavalla, sekä predikatiivein että lausein; ruhtinas Potemkinista jääkin mieleen vain se, jonka tiesin jo ennestään: sonni; lisäluonnehdinnat hukuttavat toinen toisensa

Tšehov

Henri Troyat Anton Tšehov (WSOY 1987, ranskaksi 1984) on jännittävä elämäkerta vuonna 1904 vain 44 vuotiaana keuhkotautiin kuolleesta suurkirjailijasta, perusammatiltaan lääkäristä. Samalla se on myös loistava aikalais- ja aikakausihistoria venäläisyydestä sen kaikilla tasoilla.

Tieteellisenä tutkimuksena teos ei ole yhtä nopealukuinen kuin nykyajan kirjoittamistyylin mukaiset, mutta kirja palkitsee pitkäjänteisen lukijan joka ilta

Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Baltia 1939-1940

Mika Waltari Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (WSOY 2008; alkuperäislaitos Förlaget Balticum 1941) on sarkasmilla höystetty kuvaus, kuinka Baltian valtiot pakotettiin osaksi Neuvostoliittoa 1939 – 1940 Baltian idealistien toimiessa Stalinin hyväntahtoisina käsikassaroina

Toinen painos sisältää professori Seppo Zetterbergin esipuheen. Kirjoittaessaan Waltari työskenteli Valtion tiedoituskeskuksessa, jossa hänellä oli pääsy tiedusteluaineistoon. Alkuperäislaitos julkaistiin Ruotsissa nimimerkillä, mutta vasta Saksan hyökkäyksen jälkeen 1941

Loistavaa luettavaa, eikä ainoastaan historian kertauksena

Diktaattorien varjossa

Seikko Eskola Demokratia diktaattorien varjossa, Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin (Atena 2014) on merkittävä tutkimus sveitsiläisen laatulehden Neue Zürcher Zeitungin (NZZ) Suomea koskevista uutisoinneista ja analyyseista pääasiassa tri Max Mehlemin toimesta, joka toimi lehden kirjeenvaihtajana Helsingissä ja myöhemmin Tukholmassa.

Mehlem hallitsi ruotsin ja hänellä oli läheiset suhteet Fagerholmiin ja ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkoihin. Siksi hänen tietonsa olivat erinomaiset, vaikka häntä luonnollisesti koski sama sensuuri kuin kotimaisia toimittajiakin.

NZZ on kirjoittanut Suomesta tavattoman paljon ja näkyvästi, usein etusivullaan. Toisin kuin opettajana esiintynyt tuon ajan Ruotsin lehdistö NZZ pysyi viileän analyyttisena. Sen antama kuva saksankielisessä Sveitsissä oli kirjoittajan mukaan Suomelle suureksi eduksi.

Kirja tarjoisi minulle uusia näkökulmia tuntemiini tapahtumiin ja lisäksi oli oiva kyseisen ajan historiamme kertaus jatkosodasta Helsingin olympialaisiin ja viimeiseen sotakorvaustoimitukseen.

Kannattaa ehdottomasti lukea. Seikko Eskola on Tampereen yliopiston historian professori emeritus.

Suomalaista suhdetoimintaa (!)

Heikki Saari Kotiryssät, Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan (Minerva 2014) on ilmiötä mieluummin kaunisteleva kuin kritikoiva, koska kirja rakentuu pääasiassa ensimmäisen poliittisten broilereiden sukupolven haastatteluihin. Alkujohdannoksi ja siteeksi tekijä lainaa ilmiöstä myös aikaisemmin kirjoitettua. Sen takia kirja tarjoaa vähän uutta. Ehkä eniten sen suhteen, kuinka pienissä asioissa ja kuinka tavattoman alhaisella poliittisen hierarkian tasolla ”Moskovan mielipide” piti varmistaa.

Vaaran vuodet 1991-1995

Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen Vaaran vuodet 1991 – 1995, Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä (Paasilinna 2014) herätti ilmestyessään jonkin verran huomiota, mutta ei läheskään ansaitsemaansa. Päiväkirjamerkinnät koskevat aikaa 1.1.1993 – 29.4.1995 eli Ahon hallituksen viimeiset 2 v ja 4 kk. Ahon hallituksen alku kuin Holkerin hallituksen loppu ovat muistelmien varassa

Insinööri Viinanen, entinen pk-yrittäjä, repi aidon poliitikon (hyväntekijän) tavoin kokoomuksen eduskuntaryhmän johtajana yhdessä sosialidemokraattisen toverinsa Pia Hämäläisen kanssa Holkerin hallituksen viimeisen budjetin auki joulun alla 1990, oli Ahon hallituksen valtiovarainministeri kuin vuoden verran Lipposen I:ssä, jonka jälkeen korotutti itsensä Vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajaksi. Kalle Heiskanen on tunnettu talous- ja päätoimittaja

Kirja on täynnä kepun ministerien, erityisesti Pekkarisen välistävetoja. Myös oman puolueen ministerit ja kansanedustajat luokitellaan kuten muidenkin puolueiden edustajat: "kakaroita, mitätöntä porukkaa; onneksi kansa ei tiedä millä porukalla maata hallitaan"; Kimmo Sasi on Viinasen superkakara

Erityisesti Salolaisen päättämättömyys kokoomuksen puheenjohtajana ja peli valtiovarainministeriään vastaan on jatkuva kritiikin lähde kuten Salolaisen jatkuva itsekehu, mutta yllättävintä minulle oli Viinasen arvio Salolaisen heikosta ammattitaidosta ja aikaansaannoksista EU-asioissakin: "miten (Salolainen) voi selviytyä julkisuudesta tietämättä maan asioista mitään"

Talouspoliittisen koreografian kannalta merkittävintä on mielestäni se, miksi hallitus ajoi itsensä jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen ansaan: halutakseen mainetta ja kunniaa ja valtaa pääministeri Aho halusi jatkuvasti neuvotella ay-johdon kanssa ja usko sen kykyyn tehdä rakenneuudistuksia siitäkin huolimatta että ay-johto jatkuvasti petti etukäteissopimukset: vaikka Suomen Pankista paperiliiton Antero Mäki ja metalliliiton Per-Erik Lundh lähtivät kaulakkain marraskuussa 1991 Sorsan sopimuksen hyväksyneinä ja vaikka SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen vakuutti vievänsä Sorsan paketin läpi järjestön valtuustossa, omiensa keskuudessa he pehmoilivat

"Onnetonta porukkaa koko järjestöväki": "kahinoita, kähmintää, kieroilua"

Lukukokemuksena kirja on verraton, mutta hidaslukuinen, koska päiväkirjamerkintöjen nippelitietoa on luonnollisesti enemmän kuin runsaasti

Jokaisen kannattaa vähintäänkin lukea vuonna 2014 kirjoitettu kirjan jälkikirjoitus, Yleislakko olisi tarvittu: kuinka samankaltaiseen tilaan kuin 1991-1995 Suomi oli jälleen joutunutkaan

Sotamarsalkka Sandels

Robert Brantberg SANDELS, Sotamarsalkka ja suurmies Johan August Sandelsin elämäkerta (Readme.fi 2015) on mehevillä jutuilla höystetty kirja, ei ainoastaan Ruotsin historiasta ennen ja jälkeen Suomen Sodan 1808 - 1809, vaan myös Napoleonin sodista ja Norjasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Suomessa Sandels tunnetaan kyvykkäänä rintamaeverstinä, mutta hän yleni kenraalimajuriksi jo ennen Suomen Sodan loppua, ja ollessaan Norjan käskynhaltija hänet ylennettiin sotamarsalkaksi, arvo johon Pohjoismaissa myöhemmin vain Mannerheim on ylennetty.

Myös muut Suomen Sodan kuulut rintamaupseerit ja tapahtumat tulevat kirjassa kuvatuiksi kuten Georg von Döbeln Uumajan torilla kotiuttamassa suomalaisjoukkoja – ja Jean Baptiste Bernadotte.

Teos on helppoa luettavaa, jossa minulle oli paljon uusia yksityiskohtia Suomen Sodan jälkeisten vuosien historiasta sekä Sandelsista.

Kustaa II Aadolf

Mirkka Lappalainen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala 2014) on tavattoman lukijaystävällisesti kirjoitettu kirja 1600-luvun alkupuolen historiastamme, samaa sarjaa kuin aikaisemmin kirjoittajalta lukemani Susimessu (2009), joka kertoo Nuijasodan eli Ruotsin sisällissodan ajasta ja jolle tämä teos on oikeastaan jatkoa, ja Maailman painavin raha.

Kirjasta ikäihminenkin oppii paljon uutta Itämeren alueen voimatasapainon syistä: Liivinmaan sota Puolan ja Ruotsin välillä eli Ruotsin vallanperimyssota, ja 30-vuotinen sota; Ruotsin keskitetyn hallintojärjestelmän synty Axel Oxenstiernan toimesta. Kirja on todella nopealukuinen.

Riian getosta Länsi-Berliiniin

René Nyberg Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015) kertoo kirjoittajan äidin Fannyn juutalaisesta Tokazier-suvusta Helsingissä, kirjoittajan isästä urheilujohtaja Bruno Nybergistä ja erityisesti Fannyn Riiassa asuneen serkun perheestä. 

Kirjan otsikko tarkoittaa perheen onnekasta pelastautumista kesäkuun 1941 lopun saksalaismiehitykseltä, jolloin Riian juutalaisia tuhottiin ampumalla heti miehityksen jälkeen toreilla ja panemalla heidät marssimaan kaupungista ulos ja ampumalla maantielle: 95000:sta selvisi hengissä 5000.

Opin kirjasta tavattoman paljon Baltian juutalaisten historiaa. Riiassa olin kerran kysynyt oppaalta, missä täällä oli getto. Vastausta en saanut, mutta nyt tiedän.

Koskettavan sukutarinan päähenkilöt Moskovan juna vie lopulta Kazakstaniin, mutta pääsevät muuttamaan takaisin Riikaan, josta he muuttavat Israeliin 1971, mutta lopulta Länsi-Berliiniin!

Lukukokemuksena kirja oli parhaimmasta päästä

Mannerheim, Wahlroos ja Kuningas

Esko Seppänen Mistä Suomi vaikenee? (Into 2016) kuvaa aluksi värikkäästi NATO-lähentymistämme hakien perspektiiviä Mannerheimista ja Vapaussodasta lähtien; taustalla oleva Saksan ja Venäjän keskinäinen voimatasapaino jää yllättävän heikolle kommentoinnille.

Kirjan parasta antia on seikkaperäinen EU-asioiden kartoitus: jännitteet liittovaltion ja valtioliiton kannattajien välillä; EU-instituutioiden ja tuomioistuinten keskinäinen vallanjako; Suomen poliitikkojen aikaansaannokset ja aikaansaamattomuudet. Seppäsen peruskysymyksenä voi pitää kysymystä demokratian hukkumisesta EU-byrokratian rattaissa. EU:n nykytilan kommentointi ei kuitenkaan ulotu brittien erohaikailujen kritiikkiin.

Loppuosassa Seppänen päivittää vanhan listansa Suomen suurituloisimmista viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Henkilötarinat rikkaimpien kuten Wahlroosin ja Kuninkaan rikastumisista ja koilailuista ovat jälleen mehukasta luettavaa, pääministeri Sipilää ja verotusta unohtamatta. 

Kannattaa tutustua

Aatehistoriaa toisinajattelijoiden tahdittamana

Ralph Young ”Dissent, The History of an American Idea” (New York University Press 2015) kuvaa USA:n toisin ajattelijoiden tahdittamaa aatehistoriaa jo ajalta  ennen USA:n itsenäistymistä 1960-luvun protestilauluihin ja kuluvan vuosikymmen alun ”Valtaa Wall Street”- ja Teekutsuliikkeisiin.

Hämmästyttävän monet aikoinaan vallankunoukselliset ideat ovat olleet esillä USA:n keskustelussa jo vuosikymmeniä ennen kuin ne ovat rantautuneet Suomeen tai jopa muuhun maailmaan naisasialiikkeestä lähtien.

Lukemastani yllättävintä oli se, että Mahatma Gandhi tukeutui vastarinnassaan Henry David Thoreau kirjoituksiin kuten Martin Luther King Jr. 

Kirja on kaikin puolin silmiä avaava ja mielestäni oivallista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille, erityisesti maahanmuuttoa kritikoiville ja puolustaville.

USA:n perustajaisien ajattelun virheettömyys

David Sehat “The Jefferson Rule, How the Founding Fathers Became Infallible and Our Policies Inflexible” (Simon & Schuster 2015) edustaa historiantutkimuksen amerikkalaista trendiä, jossa teema kuin teema kuvataan USA:n perustuslainlaatijoiden näkökulmasta.

Useimmat maan presidenteistä ja muista huomattavista vaikuttajista ovat puheissaan ja politiikassaan hakeneet toiminalleen oikeutusta USA:n liittovaltion syntyvaiheen ratkaisevan vaikuttajasukupolven puheista ja kirjoituksista: Barack Obamasta, Ronald Reaganiin, Martin Luther King Jr:iin, Abraham Lincolniin, jne, puhumattakaan Teekutsuliikkeestä.

Perustelujen erilaisuus Thomas Jeffersonin ja Alexanderin Hamiltonin kesken kuvataan aluksi. Perustajat olivat siten hyvin eripuraista joukkoa; hehän olivat 1700-luvun loppupuolen vallankumouksellisia.

Miksi sitten heihin on koko USA:n olemassaoloajan vedottu sekä oikealla että vasemmalla? Luonnollisesti oman poliittisen vallan hankkimiseksi ja pönkittämiseksi!

Kirja on sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tosin mieleen siitä ei painu kovinkaan paljoa, mutta kirja on oiva lähde, jos on tarve kirjoittaa USA:n politiikasta jotakin.

Pohjoismaiden historia

Pohjoismaiden historia 1397 – 1997, 10 esseetä (YLE, Pohjoismaiden ministerineuvosto 1997) on laadittu ministerineuvoston toimesta Kalmarin unionin muodostamisen 600-vuotismuistoksi; pohjoismaiset yleisradioyhtiöt ovat työhön nojaten toimittaneet 10 tv-ohjelmaa ja 20 radio-ohjelmaa; en muista nähneeni tai kuulleeni yhtään ohjelmaa.

Kirjoittajia on kaksi kustakin maasta; historia katetaan teemoittain. Silti päällekkäisyyttä on sen verran, että se häiritsee toisinaan. Viimeisimmän esseen, ”Pohjola nyt ja vastedes”, kirjoittaja ei ole historioitsija ja sen kyllä huomaa: huiskintaa sinne tänne, yleistyksiä joilla ei läheskään aina ole tosiasiapohjaa, ajassa mennään välillä edestakaisin jolloin tulee hassuja rinnastuksia; tekijä on valinnut liian monta alateemaa, jolloin hän joutuu liikkumaan oman asiantuntemuksensa piirin ulkopuolella.

Mutta teoksen alkuluvut ovat todella mielenkiintoisia ja avartavia. Luin kirjan suurella mielenkiinnolla.

Outo Suomi

Jukka Sarjala Kotomaamme outo Suomi (Teos 2013) on sujuvaa luettavaa tutuista aiheista kuten Matti Kurikasta ja Sointulasta, Läskikapinasta ja Muurmanskin Legioonasta, Konikapinasta, Lapuan liikkeestä, Yrjö Leinosta ja Hertta Kuusisesta, Juho Niukkasesta, Veikko Vennamoon ja 1990-luvun alun jälkeiseen ilmiöön politiikka viihteenä.

Joka tarinasta löytyy kuitenkin uusia meheviä yksityiskohtia, joita en ollut lukenut. Siksi se olikin vallan mainio matkalukemisto, jota voin suositella, jos lukija on kiinnostunut Suomen poliittisesta historiasta.

Kirjoittaja on opetushallituksen entinen pääjohtaja