Nälänhätien historia

Miikka Voutilainen Nälän vuodet, Nälänhätien historia (Atena 2017) on hieman harsitun oloinen, koottu vetäviä tekstejä sieltä ja täältä, mutta siitä huolimatta mielenkiintoinen ja nopeasti luettava kirja

Aloitin lukemisen viimeisestä ja kolmannesta osasta, jonka jälkeen jatkoin alusta; kolmas osa alkoi minulle tutuimmalla tekstillä. Menettely varmasti auttoi ymmärtämään alkuosankin paremmin. Ehkä kirjoittajan olisi kannattanut sulatella tekstejään hieman pidempään ja poistaa osan aineistosta, ainakin numeroja ja vuosilukuja

Kirja väittää Suomen yhdessä Saksan kanssa piirittäneen Leningradia 1941 - 1944: Kannaksella suomalaiset olivat Rajajoen vastarannalla, mutta tykistö oli luonnollisesti taaempana; Laatokan-Karjalassa suomalaiset olivat Syvärin vastarannalla Lotinanpellossa, joka on Leningradista yhtä kaukana kuin Kotka; Laatokan rannan kaksoismaantie ulos Leningradista valmistui syksyllä 1941, jota tosin saksalaiset pommittivat mutteivat vallanneet

Olen joskus lukenut sellaistakin, että Leningradin nälänhätä oli Stalinin valinta: kaupunki oli liian sivistynyt ja länsimainen, jonka takia Stalin halusi kurittaa sitä ja olla lähettämättä tarpeeksi elintarvikkeita sinne

Tämä tulkinta sopisi paljon paremmin kirjan yleistulkintaan nälänhädistä: ne ovat harvinaisen usein poliitikkojen valintoja kuten Live Aid –hyväntekeväisyyskonsertin herättänyt Etiopian nälänhätä, jossa kommunistihallintoa vastustaneet kaksi aluetta olivat kärsijöitä

Kauhunvuodet 1866-1868

Tammikuu 1918

Antti Tuuri Tammikuu 18 (Otava 2017) kertoo venäläisen varusväen aseistariisumisesta suojeluskuntien toimesta lähinnä Ylistarossa ja siihen johtaneista tapahtumista Etelä-Pohjanmaalla ylistarolaisen jääkärivärvärin ja aktivistin Ahto Sippolan näkökulmasta

Romaani on taattua Tuuria: kaaosta, huumoria, tuuria, epäonnea ja siksi nopealukuinen; jännitystä olisi ollut enemmän ellen olisi vuosi sitten lukenut asian historiasta laajemmin

Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa

Jukka Seppinen Kivi bolševikin kengässä, Neuvostoliiton tavoitteet Suomessa 1917-1970 (Minerva 2014) kannatti lukea, vaikka Seppisen kirjat ovatkin kuuluneet pääasiallisiin luettaviini tänä syksynä. Uutta riitti monissa kohdissa, kertauksesta puhumattakaan:

Stalin pysyttäytyy Rooseveltin ja Churchillin kanssa Teheranissa 1.12.1943 sovitussa, paitsi on kovakorvainen Churchillin vastustamien sotakorvausten osalta

suomettumisen vaiheet liittoutuneiden valvontakomission ajoista sen syöksykierteeseen SDP:n 1966 tekemän ulkopoliittisen kääntymyksen jälkeen

ideologinen keinotodellisuus muokkaa Suomen ja lähialueiden historiaa kuten ”Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden”

tasavallan presidenttinä myöntyväisyysmies J.K. Paasikivi terästäytyy ja jättää kommunistit ja vasemmistososialistit (SKP/SKDL) pois hallituksesta 1948 eduskuntavaalien jälkeen

SKP/SKDL:n ja Neuvostoliiton tuella valtansa pönkittävä Kekkonenkaan ei valitse vuoden 1958 eduskuntavaalien voittajaa SKP/SKDL:ää hallitukseen, vaan nimittää Fagerholmin enemmistöhallituksen, koska Kekkonen ajaa Suomen talouden länsi-integraatiota eli OEEC-sopimusta; NL kuitenkin loihtii ”yöpakkaset” Kekkosta vastaan, minkä jälkeen Kekkonen joutuu nimittämään ministereiksi vain NL:n/KGB:n hyväksymiä; kansanrintamahallitukset palaavat 1966

Kekkonen tekee 1960-luvun alussa valtiovierailuja länsimaihin ja kykenee saamaan puolueettomuusmaininnan myös Suomen ja NL:n välisiin virallisiin julkistuksiin

NL/KGB hajottaa jokaisen puolueen, joka tavoittelee poliittista valta-asemaa ja Kekkosen hyväksyntää; SDP:n ja ammattiyhdistysliikkeen hajaannus ja jälleenyhdistyminen ovat keskeinen teema

SKP/SKDL:n ja niiden peitejärjestöjen toiminta on laajan katsauksen kohteena, unohtamatta nuorison kansainvälisiä rauhanfestivaaleja, joihin on osallistunut Neuvostoliiton tuella hämmästyttävä määrä suomalaisia 1950-luvulla

NL/KGB ajaa vallankumousta Suomessa 1969-1977; Kekkonen havahtuu olevansa vain väline NL:n ja KGB:n todellisissa tavoitteissa ja joutuu nimittämään Karjalaisen kansanrintamahallituksen kesällä 1970

Historia on mielenkiintoista

Koiviston idänkortti

Juho Ovaska Mauno Koiviston idänkortti, sotamiehestä presidentiksi (Otava 2017) on perehtynyt uusiin lähteisiin ja täydentää Seppisen yksioikoista kuvausta: ”satamajätkä” on todellisuudessa satamakonttorin työhönottaja; muutettuaan Helsinkiin liittyy Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan ja Paasikivi-seuraan; asettuu SDP:n keskitien kulkijaksi, koska työtehtävät vaativat yhteistyötä sosialidemokraattien ja kommunistien kesken; kontaktit Tehtaankadulle syntyvät; Pyhäsalmella pidetty neljäliuskainen puhe julkaistaan Pravdassa

Kirjan kerronta puuroutuu yksityiskohtien ylenmääräiseen vatkaamiseen Koiviston virkaatekevän presidenttikauden osalta syksyllä 1981, presidentinvaalitaiston alettua ja kuumetessa, mutta palaa jo seuraavassa luvussa selkeäksi

Presidenttikauden alettua NL ei ole huolestunut Koivistosta, koska KGB:n ”operatiivinen resurssi”, presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on hänen lähipiirissään. 1980-luvun lopussa Koivistolla on ”perspektiiviharha” Neuvostoliitosta ja etupiirin pysyvyydestä itäisessä Keski-Euroopassa

Luulisin, että kirja on mukaansa tempaavaa luettavaa kaikille, joille Koivisto oli Tasavallan Presidentti ja joille hän edelleenkin on tasavallan presidentin esikuva

Tiedustelun salainen sota

Robert Brantberg Käärmeenpesä, Suomen sotilastiedustelu ja suurvaltojen salainen sota (Gummerus 2007) on helppolukuinen, koukuttava kirja, vaikka itsenäisyyden ajan tiedustelusta olen lukenutkin monessa yhteydessä, mutta en kokonaisesitystä.

Tiedustelutoiminnan voitot ja tappiot sekä Stella Polaris -kiemurat tulevat selviksi aivan repliikkien tasolla. Tappioista suurin on luonnollisesti kevätkesän 1944 puuhat. Kenraali Airo on kieltänyt eversti Paasosta panemaan tiedusteluraportin etusivulle, että Neuvostoliitto tulee hyökkäämään. Siksi hän korjaa tiedustelun ammattiorganisaation johtajan everstiluutnantti Käkösen raportin etusivun Airon haluamaksi

Totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944

Jukka Seppinen Hitler, Stalin ja Suomi, Isänmaa totalitarismin puristuksessa 1935 - 1944 (Minerva 2009) on puoleensa vetävä kirja erityisesti J.K. Paasikiven osalta

1930-luvun lopun tilanteen kerronnassa herkut ovat yksityiskohdissa, koska päälinjat ovat tuttuja: Suomi torjuu totalitarismin sekä oikealta että vasemmalta poliittiselta laidalta

Kirjan varsinainen paukku on Paasikiven toiminnan yksityiskohdat toisen maailmansodan aikana ja ennen. Meidäthän on aivopesty YYA-aikana suomettumismyyttiin, että Paasikivi oli sankari, joka ymmärsi realiteetit

Tässä kirjassa Paasikivi on vallantavoittelija, joka on aina viemässä Suomea suuren eurooppalaisen valtion vasalliksi, hänet vasalliruhtinaana. Ja kas, marraskuussa 1944 se vihdoin onnistuu, kun tasavallan presidentti Mannerheim joutuu Stalinin vaatimuksesta nimittämään Paasikiven hallituksen, jossa on kommunisti- ja vasemmistososialistiministereitä

Helmikuussa 1944 Paasikivi matkustaa Tukholmaan Madame Kollontain puheille ilman valtuuksia esittää mitään, ainoastaan kuunnella. Mutta valtioneuvos kyselee, miten liittoutuneiden antautumisehtoja Romanialle ja muille Saksan liittolaisille, kuten armeijan demobilisaatiota, sovellettaisiin Suomen osalta. Armeijahan oli silloin lyömättömänä Syvärillä ja Lempaalan-Valkeasaaren linjalla Suomen 1939 rajojen ulkopuolella

Kollontain naapurihuoneessa KGB-päällikkö Jelisei Jelisejev on kuulokkeet korvilla; Moskova sähköttää Lontooseen Paasikiven ”tarjouksen” ehtoina joihin Suomi olisi suostumassa ennen kuin hänen esittää muistionsa Suomen hallitukselle

Sama toistuu myöhemmin: Paasikivi paljastaa sotilaallisia seikkoja venäläisille, muttei kerro Mannerheimille eikä poliittiselle johdolle käymistään sotilaallisista neuvotteluista, joista venäläisten paljastus Kannaksen kautta tulevasta hyökkäyksestä on tärkein; vaatii Neuvostoliiton rauhanehtojen hyväksymistä jotka siis ovat Paasikiven ”tarjous” kuorrutettuna; ja paukuttelee ovia kun Linkomiehen hallitus ei niitä hyväksykään

Jokaisen tulisi lukea tämä kirja

SDP:n vallan vakauttaja

Jukka Seppinen Kalevi Sorsa, SDP:n vallan vakauttaja (Edita 2008) on täysin keskeneräinen viimeistelyltään, vastaten tyypillisiä lisensiaattitutkimusten resuversioita 1970- ja 1980-luvuilla. Toistoa on aivan liikaa. Tai ehkä kirja on tarkoitettu lukijalle joka lukee sitä sieltä täältä, vähän lopusta ja taas alkupuolelta

Mutta se sisältää yksityiskohtaisen poliittisen historian ajalta, jolloin itse olin työelämässä ja jolloin kiireiden tai ulkomailla oleskelun vuoksi en seurannut kaikkia puoluepolitiikan käänteitä kovinkaan tarkasti. Siksi jaksoin lukea sen siltä osin kuin teksti poikkesi Koivisto-kirjasta

Sorsan ensimmäiset KGB-kontaktit olivat jo 1955. Palattuaan OECD:sta Suomeen opetusministeriön virkamieheksi kontaktit jatkuivat. Sorsa ei siis ollut mikään sattuman korppi, kun hänet valittiin SDP:n puoluesihteeriksi 1969, vaan KGB:n sertifioima

Kuka Kekkonen?

Esa Seppänen (toim.) Kuka Kekkonen? (Art House 2014) perustuu Urho Kekkosen lähipiirin haastatteluihin ja kokemuksiin, mutta myös ulkopuolisten analyysit ja kertomukset muodostavat kirjan loppuosan 

Näistä professori Timo Soikkasen kirjoitus Kekkosen sanan säilästä on ehdottomasti mielenkiintoisin. Lähipiirin kirjoituksista puolestaan Timo Kekkosen kokemukset ovat koskettavimpia, erityisesti loppuvuosien osalta; Jouko Loikkanen paljastaa Tamminiemen saunailtojen salat kaikessa koruttomuudessaan

Kirjoittaja on entinen tasavallan presidentin adjutantti

Kirjan lukee nopeasti

Koiviston poliittinen ura

Jukka Seppinen Koiviston aika, Mauno Koiviston poliittinen ura (Auditorium 2015) pohjautuu perusvireeltään Cambridgessa avautuneisiin Mitrokhin-arkiston merkintöihin Koiviston ja KGB-miesten tapaamisista, joita Suopon ja Supon merkinnät täydentävät. Ne alkavat maaliskuussa 1966 ja jatkuvat Koiviston presidenttikausien loppuun

Koivisto oli siten KGB:n ohjauksessa koko poliittisen uransa aikana. Ei ihme että suomalaisena joutui häpeämään hänen kannanottojaan Viron uuden vapaustaistelun aikana 1989 – 1991

Sama koski Koiviston saamattomuutta Suomen viemisessä Euroopan neuvoston jäseneksi

Presidenttinä Koivisto myös lopetti Supon kohdistaman vastatiedustelun KGB:n toimintaan Suomessa ja nimitti ulkoministeriöön sivurekrytointeina sosialidemokraattien jäsenkirjan perusteella Suomen yksipuolista aseistariisuntaa kannattaneita korkeisiin virkamiesasemiin

Kirjassa on lukemista häiritsevää toistoa, mutta muutoin puoleensa vetävä

Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945

Jukka Seppinen Itsenäinen Suomi vakoilun maailmassa 1917-1945, Tiedustelu on valtiollisen päätöksenteon salaista tukitoimintaa (Docendo 2017) on sujuvasti kirjoitettu ja tavattoman kiinnostava yleisesitys asiasta Venäjän vallankumouksista Paasikiven valtaannousuun Stalinin tuella marraskuussa 1944.

Päärooleissa ovat tietysti KGB:n edeltäjäorganisaatiot, kuten NKVD, ja sen vaikuttajavakoojat, mutta myös Ruotsin, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain tiedusteluorganisaatiot, unohtamatta Neuvostoliiton ”rauhanpolitiikan” täydestä ottaneita yhteistoimintahenkilöitä

Erityisen kiinnostavaa kerronta on sisarusten Hella ja Salme Murrik osalta jo ajanjakson alusta alkaen kuten myös heidän aikalaisverkostonsa yhteyksien kuvaus. Hella Wuolijoki verhoutui liikenaisen ja kirjailijan rooliin. Salme oli kommunistien asianajajan, tulevan opetus- (1945-46) ja oikeusministerin (1946-48) Eino Pekkalan ensimmäinen vaimo, mutta meni uudelleen naimisiin intialaisruotsalaissyntyisen britin kanssa ja pyöritti Neuvostoliiton vakoojaorganisaatiota Brysselissä ja Lontoossa sukunimellä Palme Dutt. Hella sai tunnetusti jatkosodan aikana tuomion, mutta Salme ei tullut koskaan pidätetyksi vaikka oli jatkuvassa seurannassa

Suomen tiedustelun taydellinen epäonnistuminen sekä ennen talvisotaa että ennen Kannaksen läpimurtoa 1944 kuvataan tässä paremmin kuin aikaisemmin olen lukenut

Parin illan mukaansa tempaava lukutuokio osaltani

Jukka Seppinen on koulutukseltaan rikosoikeuteen erikoistunut juristi ja valtiotieteiden tohtori sekä opiskellut myös Ranskan hallintokorkeakoulussa ENAssa, työelämässä ulkoministeriön poliittisella osastolla muun muassa jaospäällikkönä ennen poliittisen historian tutkijan uraa