Omistaminen ja valta Venäjällä

Arto Luukkanen Kuka omistaa Venäjän? Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä ( WSOY 2009) sisältää selkeät, sujuvat katsaukset omistamiseen ennen 1917 bolševikkien vallankaappausta, Neuvostoliiton aikana, oligarkkien aikana 1992-1999 ja nykyisten sekurokraattien aikana.

Olisinpa lukenut kirjan aikaisemmin! Venäjä – kleptokratia 

USA ja Suomi 1939 - 1944

Hannu Rautkallio Mannerheim vai Stalin, Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939-1944 (Otava 2014) sisältää häkellyttäviä yksityiskohtia Suomen ja USA:n keskinäisitä suhteista sotavuosina. Kirja perustuu julkitulleisiin amerikkalaisiin arkistolähteisiin.

Yhdysvaltain ulko- ja valtiovarainministeriöissä on valtaisa määrä Neuvostoliiton sympatisoijia ja vakoojia, jotka pitävät Suomen taisteluja turhina ja Neuvostoliiton aloittamaa sotaa oikeutettuna. Tasavallan presidentti Risto Rytillä on kuitenkin salaiset suorat yhteydet presidentti Rooseveltiin omia tiedustelukanaviaan pitkin.

Takinkääntäjä kansanedustaja Kekkonenkin, joka käytti jatkosodan alussa Pekka Peitsenä niin halveeraavaa kieltä vihollisesta että Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäkikin ärähti (ks. s. 43, Kauko Kare Tähän on tultu, 1967), neuvoo kirjeissään Rytiä 1944 alussa ottamaan yhteyttä Yhdysvaltoihin sodan lopettamiseksi tietämättä Rytin Yhdysvalloista saamista ohjeista.

Kun USA lopulta katkaisee diplomaattisuhteet Rytin solmittua ulkoministeri von Ribbentroppin kanssa liittosopimuksen, USA:n tiedustelu jatkaa Suomessa kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain lähetystön päällikköä ei ole enää häiritsemässä. Tiedustelu hyödyttää luonnollisesti molempia osapuolia: suomalaiset tiedustelumiehet paljastavat saksalaisten ja japanilaisten joukkojen sijoitukset amerikkalaisille.

Löyhäsuinen J.K. Paasikivi paljastaa mm. Moskovasta kauko-ohjatulle amerikkalaiselle toimittajalle Suomen salaisuuksia.

Loistava kirja, mutta ei tietenkään sujuvalukuinen, koska yksityiskohtia on tavattoman paljon ja mielenkiintoisia loppuviitteitäkin kannattaa lukea

Saksalainen perhetarina

Wibke Bruhns Isäni maa, Saksalaisen perheen tarina (Siltala 2010, alkuteos 2004) on mukaansa tempaava kirjoittajan vanhempien ja suvun kirjeenvaihto- ja päiväkirjamerkintöihin perustuva teos saksalaisesta kauppa- ja teollisuusperheestä ensimmäisen ja toisen maailmansodan ajoilta sekä myrskyiseltä sotien väliseltä ajalta. 

Aikajanaa on täydennetty historiallisilla tiedoilla ja myöhemmin paljastuneilla tosiasioilla. Siksi kirja on myös Saksan historia tältä ajanjaksolta, vaikka monet mielenkiintoiset seikat jäävät lähestulkoon vain maininnalle; bolshevikki- ja oikeistoryhmien rähinöinti ja kapinayritykset sekä hyperinflaation seuraukset 1920-luvun alussa katetaan kuitenkin

Kirjoittajan isä ja sisaren mies hirtettiin osallisina Hitlerin vastaiseen epäonnistuneeseen salaliittoon, isä tosin vain siitä tietoisena muttei vävyään paljastaneena

Kirjoittajan vanhempien parisuhteen kaari muodostaa toisen juonen

Ostin kirjan jäännöseriä myyvästä liikkeestä, koska en ollut koskaan lukenut mitään saksalaisen kirjoittamaa Hitlerin valtaannoususta ja Kolmannesta valtakunnasta. Kirjoittaja kysyykin usein, miksi siitä ja siitä asiasta on niin vähän merkintöjä tai niitä ei ole lainkaan; eikö esimerkiksi juutalaisten kohtalo ollut lehdistössä esillä; jne

Hieman arvoitukseksi jää, liittyivätkö päähenkilöt kansallissosialistiseen puolueeseen ideologiasta, opportunismista vai ympäristön ja asemansa – pienkaupungin ylhäisöä - paineen vuoksi

Joka tapauksessa kaikki natsismin pääainekset tuntuvat olleen Saksassa esillä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tai sen aikana

Loistava, nopealukuinen kirja, jonka tulen muistamaan

Oppitunteja tämän päivän Venäjälle

Jegor Gaidar Imperiumin tuho, Oppitunteja tämän päivän Venäjälle (Verbatum 2014, alkuteos 2006) on 1990-luvun alussa Venäjän markkinatalouteen johtaneen talousministerin testamentti

Venäläiseen tyyliin se on lukuisissa yksityiskohdissaan puuduttavaa luettavaa, mutta niitähän voi silmäillen hyppiä yli. Luettavuuteen vaikuttaa myös suomenkielisen käännöksen heikkoudet erityisesti teoksen alkupuolella: kyllä Suomen kielessäkin on sanajärjestyksellä, sijamuodoilla ja välimerkeillä merkitys luetun ymmärrettävyyden kannalta

Alussa tekijä kertaa yhdenmukaisuuksia Neuvostoliittoa (NL) aikaisempien imperiumien tuhoissa ja korostaa imperiuminjälkeisen syndrooman merkitystä myös tämän päivän Venäjän politiikassa

Yksi pääteemoista on luonnonvaroista rikkaan, maailmantalouteen integroituneen talouden perusepävakaus, koska luonnonvarojen maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat ennustamattomasti.

Silti Gaidar ei päädy johtopäätökseen, että öljyn maailmanmarkkinahinnan lasku 1985-1986 olisi ollut syy NL:n romahdukseen, vaan syy oli 1928-1929 Josef Stalinin omaksumassa komentotaloudessa, jonka virheet kumuloituivat lopussa räjähtävän uran mukaisesti

Vaikka romahdus tapahtui lopulta nopeasti, kirjaa lukiessa hämmästyttää silti, kuinka ymmärtämätön NL:n johto on ilmiselvän kriisin keskellä siitä, mistä kriisissä on todella kyse: käskyjä lähtee jatkuvasti aina pienemmistä ja pienemmistä asioista, mutta lopulta nekin muuttuvat vain toivomuksiksi

Nykynuoriso tuskin kiinnostuu kirjasta, mutta poliittisesta historiasta, taloushistoriasta, sosialismin historiasta ja Venäjän historiasta kiinnostuneelle vanhemmalle polvi se on oivaa kertausta ja taustoja selventävää

Mutta kannusteiden talousopin (incentive economics) kannalta kirja on suositeltavaa luettavaa nuorisollekin: taloudellisten katastrofien taustalla ovat aina käyttäytymiskannusteet; tarvitaan vain shokki, joka laukaisee romahduksen

Kylmänojannotkosta Kuolemanlaaksoksi

Heikki Ylikangas Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 (WSOY 2012) kertoo Vapaussodan verisimmästä taistelusta, Kalevankankaankin jäädessä toiseksi. Rautu oli rajapitäjä Kannaksen itäosassa Suvannon eteläpuolella.


Kirja kertoo lyhyesti Suomen ajautumisen sisäiseen sotaansa 1918 - 48 prosenttia SDP:n eduskuntaryhmästä oli kapinaa vastaan - ja Karjalan rintaman muotoutumisen. Viipurissa punaisten ja valkoisten yhteenotot alkoivat viikkoa aikaisemmin, kuin kapina alkoi Helsingissä, ja punakaarti pääsi (23.1) Viipurin herraksi venäläisten tuella.


Venäläiset hyökkäsivät Rautuun yli tuhannen sotilaan voimalla, mukana myös Pietarin suomalainen punakaarti, koska Rautun kautta oli juuri valmistunut uusi rata Pietarista Hiitolaan ja Elisenvaaraan, ja linnoittivat Rautun aseman. Pietarin puolustus oli bolshevikkien päämotiivi. Toinen oli varmistaa Pietari-Viipuri-rantarata ja punaisten ase-, ampumatarvike- ja elintarvikehuolto sitä pitkin. Kolmas motiivi oli auttaa punaisia koukkaamaan Kannaksella valkoisten selustaan Suvanto ylittäen. Ylikangas arvioi näitä seikkaperäisesti erilaisiin lähteisiin perustuen.


Brest-Litovskin rauha tuli väliin: venäläisten oli vedettävä joukot Rautusta pois, mutta samanaikaisesti ne lähettivät "vapaaehtoisia" yhtä suuren osaston. Lisäksi Venäjän puolella rajaa oli vielä suurempi puna-armeijan osasto.


Valkoiset onnistuivat kuitenkin saartamaan Rautun aseman, koska venäläiset olivat jättäneet kaakkoon ja länteen suuntautuvat lohkot suojaamatta kunnolla; rataa etelään Raasuliin ne hallitsivat voimakkaasti aseistetulla panssarijunalla. Valkoiset eivät kuitenkaan saaneet asemanseutua vallattua: linnoitus suosi luonnollisesti puolustajia. Viimeisin valtaisia tappioita tuottanut hyökkäys oli 4.4 illalla, mutta jo seuraavan aamun koitteessa venäläiset ja punaiset päättivät murtautua ulos saarroksesta.


Etujoukko, suomalaista punakaartia, yllätti valkoiset täysin ja pääsi Venäjän puolelle, mutta vähin erin valkoisille selvisi tilanteen koko kuva. Kolonnan kimppuun hyökättiin joka suunnasta: Kylmänojannotkossa taistelu muodostui joukkotuhoamiseksi. Paikka tunnetaankin Kuolemanlaaksona, kun sinne sijoitettuihin joukkohautoihin haudattiin yhteensä yli 800 punaista, venäläistä ja osa kaatuneista valkoisista. Vangiksi joutui lähes 900, joista kaksi kolmasosaa venäläisiä.


Olen käynyt linja-autoretkellä näillä paikoilla ja kuullut asiantuntijaoppaan lyhyen selostuksen. Sen takia näin seikkaperäinen kirja tapahtumista, taustoista ja jälkivaiheista oli loistavaa luettavaa, ei ainoastaan tämän taistelun historiana, vaan myös vapaussota-sisällisota-näkökantoja avartavana - unohtamatta kirjan mielenkiintoisia henkilökuvauksia

YYA-Suomen Ehrnrooth

Riku Keski-Rauska Yksinäinen Ehrnrooth, Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa (Otava 2015) on hieno elämäkerta sodanjälkeisten poliitikkojemme toiseksi kiistellyimmästä Urho Kekkosen jälkeen. 

Georg C. leimattiin julkisesti YLEssä ja lehdistössä äärioikeistolaiseksi, vaikka kannatti eduskunnan vallan lisäämistä ja presidentin vallan kaventamista (nykyinen perustuslakimme vastaa Georg C:n esityksiä), vähemmistöjen perustuslaillista suojaa, sananvapautta ja kansalaisoikeuksia, ja neuvostovastaiseksi, kun hän kritisoi Kekkosen monopolisoimaa ulkopolitiikan hoitoa (vaikka ei asettanut hyviä naapuruussuhteita kyseenalaiseksi) ja vastusti Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla.

Ristiriitainen persoona hän oli, mikä tulee kirjassa hyvin luonnehdituksi.

Mutta hänen syntinsä oli olla mielistelemättä Kekkosta ja Neuvostoliittoa ja olla tiukasti perustuslaillisella linjalla ja kertoa totuus liian aikaisin.

Kunnon maineenpalautusta hän ei koskaan saanut, vaikka hän oli ainoita poliitikkojamme, jonka ei tarvinnut kääntää takkiaan.

Kirja on yksityiskohdiltaan ja myös eri ajanjaksojen kokonaisarvioiden osalta harvinaisen mielenkiintoista luettavaa. Nehän eivät läheskään kaikki olleet mediassa oikein kuvattuina, etupäässä suoranaisesti vääristeltyinä. Lisäksi en ollut läheskään kaikkina vuosina seurannut poliittista teatteriamme yksityiskohtaisesti, koska olen ollut ulkomailla tai tehnyt 60 -100 tuntisia työviikkoja.

Katariina Suuri

Laila Hirvisaari Me, Keisarinna (Otava 2013) on massiivinen historiallinen romaani Katariina II:esta: vallankaappaus, rakastajat, perhe, kapinayritykset, sodat ja keisarillinen elämä Pietarissa. Naisromaanille tyypillisesti keskiössä on Katariina II:en kuulu värkki vallankäytön välineenä


Mielenkiintoisesta aikakaudesta 1762-1796 Venäjällä ja Euroopan valtiaiden keskinäisistä suhteista kirja kertoo lopulta varsin mielenkiinnottomalla tavalla, koska Hirvisaari kuvaa kohdettaan kannaltani aivan liian monella tavalla, sekä predikatiivein että lausein; ruhtinas Potemkinista jääkin mieleen vain se, jonka tiesin jo ennestään: sonni; lisäluonnehdinnat hukuttavat toinen toisensa

Tšehov

Henri Troyat Anton Tšehov (WSOY 1987, ranskaksi 1984) on jännittävä elämäkerta vuonna 1904 vain 44 vuotiaana keuhkotautiin kuolleesta suurkirjailijasta, perusammatiltaan lääkäristä. Samalla se on myös loistava aikalais- ja aikakausihistoria venäläisyydestä sen kaikilla tasoilla.

Tieteellisenä tutkimuksena teos ei ole yhtä nopealukuinen kuin nykyajan kirjoittamistyylin mukaiset, mutta kirja palkitsee pitkäjänteisen lukijan joka ilta

Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Baltia 1939-1940

Mika Waltari Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (WSOY 2008; alkuperäislaitos Förlaget Balticum 1941) on sarkasmilla höystetty kuvaus, kuinka Baltian valtiot pakotettiin osaksi Neuvostoliittoa 1939 – 1940 Baltian idealistien toimiessa Stalinin hyväntahtoisina käsikassaroina

Toinen painos sisältää professori Seppo Zetterbergin esipuheen. Kirjoittaessaan Waltari työskenteli Valtion tiedoituskeskuksessa, jossa hänellä oli pääsy tiedusteluaineistoon. Alkuperäislaitos julkaistiin Ruotsissa nimimerkillä, mutta vasta Saksan hyökkäyksen jälkeen 1941

Loistavaa luettavaa, eikä ainoastaan historian kertauksena