Puolan ensimmäinen, toinen ja kolmas tasavalta

Peter Johnsson ja Yrjö Lautela “Puola, vanhaa ja uutta Eurooppaa” (Edita 2004) on sujuvasti kirjoitettu katsaus Puolasta ja puolalaisuudesta, erityisesti lähivuosikymmenten historiasta. Kirjoittajat ovat Puolassa pitkään asuneita ulkomaankirjeenvaihtajia.

Runsaat yksityiskohdat avartavat hyvää yleiskuvaa: aatelistasavallasta Puolan jakoihin; Pilsudskin toinen tasavalta; Puolan neljäs jako Hitlerin ja Stalinin toimesta; "kansantasavallasta" kolmanteen tasavaltaan.

Tämä tai jokin vastaava kirja on tarpeellista taustaluettavaa, vaikka asiat ovat osaksi kertausta, jos aikoo vierailla Varsovan uusissa museoissa kuten juutalaisuuden museo

Uuden Puolan luoja

Herman Gummerus “Pilsudski, Uuden Puolan luoja” (WSOY 1936) yllätti sisällöllään: kuinka vähän oppikoulun historiasta on apua tosiasioiden valaisijana runsaan viidenkymmenen vuoden jälkeen, josko alunalkaenkaan.

Siinä ennakkokäsitykseni oli oikea, että Josef Pilsudskin hallinto maailmansotien välissä yritti olla jonkinlaista "demokraattista" diktatuuria. Täysi yllätys oli se, että marsalkka Pilsudski ei suinkaan ollut koulutukseltaan sotilas eikä edes oikeistolainen vaan Leninin ja Stalinin luokkaa oleva häikäilemätön sosialistivallankumouksellinen, Puolan sosialistisen puolueen perustaja.

Päästyään kansansa johtoon hän pragmaatikkona tajusi, että Puolan ei kannata kokeilla bolshevikkien kommunismia: talouselämää ei pidä rakentaa luokkataistelun ideologialle vaan yksityisomistus oli säilyvä Puolassa. Hän ei myöskään arvostanut Mussolinin fascismia.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Pilsudski pystyi rakentamaan Puolan kansallisen armeijan, legioonansa, Itävaltaan kuuluneessa osassa Puolaa, Galiziassa. Legioonalaisiin hän tukeutui koko elämänsä ajan.

Tsaarin Venäjän sosialistivallankumoukselliset kokoontuivat myös Suomessa, Sahrbergin talossa Jorvaksessa Kirkkonummella 1907. Suomalaiset aktivistit olivat vain järjestäjiä, eivät mukana kokouksessa. Hakipa Puolan ministeri Charwat kartanon pihalta lippaallisen multaa kesällä 1935 vieden sen Krakovaan Pilsudskin hautakumpuun. Tästäkö Seppo Kääriäinen otti mallia, kun vei Lepikon torpan multaa Kremliin

Amerikkalainen ajopuuteoria

Kirja-arvio Amerikan presidenteistä ajopuina tuli postattua toiselle sivustolle; Arvi Korhosen ajopuuteoria ja kilpaileva koskiveneteoria jatkosotaan johtaneista tapahtumista.

Puolan prinsessa

Leila Tuure ”Puolan Prinsessa” (Sunkirja 2009) on historiallinen tyttöromaani Katariina Jagellonican ja 11 vuotta nuoremman Juhana-herttuan naimiskaupoista Vilnassa, naimisesta, kaksi kuukautta vieneestä matkasta Turkuun ja Turun linnan hovielämästä joulusta 1562 seuraavaan juhannukseen, jolloin kuningas Erik XIV:n sotajoukko saapuu valtaamaan Turun linnaa ja vangitsemaan Juhanan.

Romaani valottaa jonkin verran myös ajankohtansa suurvaltasuhteita: miksi Katariinan veli, Puolan kuningas Sigismund II teki kaupat Katariinasta Juhanan eikä tsaari Iivana Julman kanssa Erik XIV:n tavoitellessa Ruotsin ja Venäjän liittoa. Seuraavana vuonna Puola onkin jo Tanskan kanssa sodassa Erik XIV:ää vastaan, koska Juhana lainasi Katariinan myötäjäisrahat takaisin Puolalle vakuutena seitsemän linnaa Liivinmaalla (lisätty 29.12.14). Odotin kirjan kertovan näistä asioista seikkaperäisemmin samoin kuin Katariinan äidin Sforza-suvusta. Maineikas Jagiellojen suku jää lähes pelkälle maininnalle; romaanissa tarvitsee vähän faktoja.

Haasteelliset naapurisuhteet 1990 – 2010

Esko Salminen ”Suomettumisen uusin aalto, Suomen haastavat naapurisuhteet 1990 - 2010” (Minerva 2011) perustuu Suomen ja ulkomaisten lehtien sisältöanalyyseihin. Vertailuksi suhteessamme Venäjään tekijä tarjoaa lukua Viron ihme: Miehityksen ja unohduksen alta ”vapautumisen malliksi”.

Salminen lainaa virolaisten historioitsijoiden Lauri Vahtren ja Mart Laarin kritiikkiä mm. Erkki Liikasta ja Tarja Halosta kohtaan ss. 284- 285; edellinen kannatti monien samoin ajattelevien tavoin Neuvostoliiton arvostelun kieltämistä lailla ja jälkimmäinen toimi itäblokin miehitysrajojen tunnustamista vaativassa komiteassa; Laar: ”olkaa rauhassa, mutta älkää esiintykö enää arvojohtajina. Mikään ei ole pahempaa kuin tekopyhyys.”

Kirja on oiva lähialueidemme tapahtumien kertaus viimeisen 25 vuoden ajalta, mutta myös erittäin ajankohtainen, koska siinä jo dokumentoidaan viimeaikaisten Krimin ja Ukrainan tapahtumien alkutahdit.

Esko Salminen on edesmennyt professori Tampereen yliopistossa, tiedotusopin laitoksen kolmas pyörä.

Olemisen sietämätön vaikeus

Laura Kolbe “Yläluokka – olemisen sietämätön vaikeus” (Kirjapaja 2014) jää ohueksi eliitin kuvaukseksi, ehkä syystä että kirjoittaja kuvailee pinnallisesti lähestulkoon kaikkia mieleen tulevia nykyajan yläluokkaisia ilmiöitä, jotka yleensä ovat jo varsin tunnettuja.  

Siinä mielessä professori Kolbe on perinteisen yläluokkainen, että hän ei kirjoita rälssitetyn työn eliitistä, suurteollisuuden pääluottamusmiehistä eikä paperikoneenhoitajista, jotka saavuttavat professoria selvästi korkeammat elinkaaritulot pelkällä oppisopimus- tai ammatikoulupohjalla. Samantasoisen pohjakoulutuksen saanut menestynyt yrittäjä kuuluu kuitenkin Kolben yläluokkaisiin.

Kirja on pettymys. Ehkä Sysmän kartanoelämän tai kirjoittajan tunteman muun eliittisen ilmiön, kuten Helsingin kaupungin byrokratian ja päätöksenteon poliittis-kaupallisten kytkentöjen syväluotaus olisivat jättäneet mieleen jotakin uutta pohdittavaa.

Kahden armeijan eversti

Pasi Tuunainen “Marttinen, Kahden armeijan soturi” (Otava 2012): Olin pitänyt kirjaa usein aikaisemminkin kädessäni, mutta järkälemäisestä koosta johtuen se oli jäänyt lainaamatta.

Alpo K. Marttinen on luonnollisesti tuttu punaisen Valpon etsintäkuuluttamana asekätkennän johdossa toimineena upseerina, joka joutui pakenemaan ensin Ruotsiin ja sieltä Yhdysvaltoihin. Harvemmin hänet mainitaan talvisodan Suomussalmen-Raatteen ja Kuhmon taistelujen suunnittelijana, Siilasvuon esikuntapäällikkönä, tai Suomen pelastajana Viipurin valtauksen jälkeen kesäkuun lopussa 1944, kun hän Pohjanmaan ruotsinkielisten rykmentin komentajana löi Stalinin ”demokratiaa” tuoneet neuvostojoukot Tienhaaran puolustustaistelussa.

Ilman sitä ne olisivat päässeet Lappeenrantaan ja Salpa-linjalle, jota ei lopulta tarvittu koko jatkosodassa, ja ilman sitä Talin-Ihantalan, Äyräpään-Vuosalmen,  Nietjärven ja Ilomantsin ratkaisutaisteluja ei olisi tarvinnut koskaan käydäkään. Marttinen kutsuukin kirjassa Tienhaaraa ”Suomen Thermopylaiksi”.

Kirjan pääasia ovat kuitenkin Marttisen elämä USA:ssa ja toiminta sen armeijassa sekä hänen yhteiskunnallinen vaikuttaminen eläkeläisenä sekä USA:ssa että julkisuus Suomessa. Näistä en juurikaan ollut tietoinen, paitsi hämärä muistikuva oli että Kekkosen ajan ulko- ja puolustuspolitiikka eivät säästyneet Amerikan everstin polemiikilta. Marttinen kannatti Suomen vahvaa puolustuskykyä ja ehdotonta puolueettomuutta. Hän vastusti USA:ssa Vietnamin sotaa julkisesti jo paljon ennen kuin USA siihen sekaantui toden teolla. Myös yksityishenkilö Marttinen on mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan lukemista häiritsee hieman se, että aina ei kerrota ajankohtaa, jolloin asia on tapahtunut; lukijan edellytetään muistavan sen edeltävistä luvuista, jotka ehkä on tullut luettua viikko tai pari aikaisemmin. Tästäkin huolimatta kirja on nautinnollisimpia henkilöhistorioita, joita olen lukenut.

Aatteellinen heimotyö

Toivo Nygård ”Suur-Suomi vai lähiheimolaisten auttaminen, Aatteellinen heimotyö itsenäisessä Suomessa” (Otava 1978) on professorin akateeminen väitöskirja, mutta silti sujuvalukuinen, vaikka sisältää luonnollisesti valtaisan määrän mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Suur-Suomi –sanontaa käytti ensimmäisenä Carl Edvard Aspelund vuonna 1848 innoituksenaan M.A. Castrenin tutkimukset. Heimotyö alkoi jo autonomian aikana ja oli yliopiston opettajien innoittamaa, mutta toimeenpanijoina etupäässä ylioppilaat; Suur-Suomen ajajat ovat luonnollisesti toinen valtateema.

Suomeen saapuneiden pakolaisten määrä Vienasta, Aunuksesta ja Inkeristä 1920-luvun alkupuolella on loppujen lopuksi ollut hämmästyttävän suuri, ja heidän auttamisensa on ollut yksi keskeinen osa heimotyötä. Valtaisa on myös niiden järjestöjen määrä, jotka heimotyötä ovat tehneet, siis edistäneet heimoromanttisia pyrintöjä Suomessa ja auttaneet heimokansoja kulttuurinsa ja sivistyksensä vahvistamisessa.

Kirjan lopussa on yhteenveto heimotyön saavutuksista: ei mitään konkreettista sen paremmin Länsipohjassa, Ruijassa, Vienassa, Aunuksessa kuin Inkerissäkään, vaikka hämmästyttävän paljon aktivistit ovat saaneet julki artikkeleita asiastaan myös kansainvälisissä lehdissä.

Opin kirjasta paljon, vaikka suurinta osaa yksityiskohdista on mahdoton muistaa; nimet ovat osittain tuttuja muista yhteyksistä, osittain uusia. Kirjallisuusluettelon mukaan aihepiiristä on julkaistu hämmästyttävän monia tutkimuksia.

Rakkaudesta Suomeen ja Venäjään

Timo Vihavainen “Itäraja häviää, Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa” (Otava 2010) on kirjoitettu ”Rakkaudesta Suomeen ja Venäjään” (motto). Luin sen uteliaisuudesta, kirjoittajahan on tunnettu Venäjän tutkimuksen professori ja eturivin Venäjän asiantuntijoiden priimaa.

Kirjassa viehättää kokonaisuuden ohella monet lentävät yksityiskohdat, jotka itse asiassa olisi pitänyt kirjoittaa muistiin, samoin erinäisten yhteiskunnallisten ja jopa tieteellisten houreilmiöiden kommentointi viimeisen viiden vuosikymmenen varrelta.

Helteiden sijaan myös pakkasilla kirja on ehdoton lukukokemus, jonka verran Kataisen ja Häkämiehenkin pitäisi omata Venäjä-Suomi-perspektiiviä!

Karjalasta

Roope Hollmén “Juuret Karjalassa” (facto 2008) on yleisesitys Karjalasta, pääasiassa historiasta, mutta myös uskonnoista ja tavoista. Sopii kaikille asiasta kiinnostuneille ja sujuvalukuisena kertaukseksi helteisinä iltapäivinä ja iltoina tai pelkästään vatruskan teon tarkistamiseksi.