Kiveen hakatut

Arto Teronen - Jouko Vuolle "Urheilun tunteita ja tarinoita, Kiveen hakatut" (Kirjapaja 2013) lienee tunnettujen radioäänten neljäs Kiveen hakatut -sarjan kirja urheilun merkkimiehistä ja naisista. Kahta nimeä en tunnistanut ennalta. Kolme tai neljä kertomusta jätin vain silmäilyn varaan. Mielenkiintoisia ne kuitenkin olivat, vaikka osan olin kuullut radiosta.

Sankarin tai idolin pieni mollaus on jokaisessa todentuntuisuuden lisäämiseksi. Yllättävän monelle tähdelle on alkoholi muodostunut ongelmaksi vähintäinkin menestysvuosien jälkeen, yhtä monella on ollut muu syvä persoonallisuushäiriö. Kaikkien muistoa kuitenkin joku vaalii.

Ikäisteni kannalta kirjan tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta sitä jäin pohtimaan, missä on lukijakunnan nuorimpien ikäraja. Nuorethan pitäisi saada kiinnostumaan kilpaurheilusta.

Perhe, yrittäjyys ja yritys

Karl-Erik Michelsen “Kone – Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla” (Otava 2013) ei ole alkuunkaan pitkäveteinen, vaikka olisikin lukenut hiljakkoin John Simonin Koneen ruhtinas (Otava 2009).

Yritys ja persoonallisuuksia täynnä oleva Herlinien suku ovat mitä mielenkiintoisimmat historiakirjoituksen kohteina. Lisäksi kirja on 50:nen viimeisen vuoden osalta oman aikani taloushistoriaa, jolloin jo aloin ymmärtää yritystenkin toimintaa.

Sotakorvaustoimituksiinkin kirja antaa aivan uuden yritystason perspektiivin verrattuna aikaisemmin lukemiini; poliitikkojen ja virkamiesten, kuten kauppapoliittisen osaston päällikön Nykoppin, muistelmien kuva on paljon ruusuisempi. 

Tärkeimmät yleiset tapahtumat tulevat samalla kerratuiksi kuten EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisen kiemurat Zavidovo-vuotoineen ja siihen liittyvä Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla tasavallan presidentiksi. Kekkonen oli monessa mukana Koneenkin hyväksi eli Pekka Herlin käytti siekailematta kontaktejaan hyväksi.

Kirjassa on sivuja sopivasti puolentoista viikon iltalukemisiksi.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Kärsiskös puhutella?

Arijoutsi "Kärsiskös puhutella? - 25 parasta juttua" (Otava 1955) oli loistavaa kertausta ajalta, jolloin jo luin Helsingin Sanomia (HS).
Arijoutsin pakinat eivät olleet aivan niin odotettuja kuin Kari Suomalaisen pilapiirrokset (nehän eivät olleet siihen aikaan joka päivä vaan hieman yllätyksellisesti kolme tai neljä kertaa viikossa) ja vaativat tietysti enemmän aikaa, mutta yhtä hersyvästi niitä lukiessa saattoi nauraa, poliitikoille erityisesti. - Ja HS:han oli siihen aikaan muutoinkin oikeistolainen lehti eikä ainoastaan Karin ja Arijoutsin kautta.
Myös societeesin tavat ovat Arijoutsin suurennuslasin kohteena, puhumattakaan monista rintamakokemuksista kaupunkielämään rinnastettuna.
Pakinakokoelmasta riitti neljä viisi illassa saamaan kerrassaan makoisat unet urheilun läpikyllästämällä viime viikolla.

Kerenskistä Kekkoseen

Esa Arra "Kerenskistä Kekkoseen, Henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista" (Gummerus 1972) on puoleensa vetävää luettavaa 23:sta kuuluisuudesta, joista vain yhtä en tunnistanut ennalta, mutta siinäkin jutussa oli hauska matkakohtaus Churchillin persoonasta.

Kirjan jälkeen on ainakin muutaman päivän sivistyneempi olo. Osa kuuluisuuksienkin ihmiskohtaloista on tavattoman traagisia, kuten valvontakomission aikaisen Suomen hylkiöksi julistaman ulkoministerimme Hjalmar J. Procopén, mutta kirjoittaja osaa kuvata ne lämminhenkisesti.

Kirjoittajahan oli lapsuuteni radioääniä, mutta oli varsinaisesti kirjeenvaihtajana tai toimittajana Tukholmassa, Lontoossa ja ennen kaikkea New Yorkissa. Haastattelut ovat etupäässä Tukholman ja New Yorkin ajoilta.

Haavoitettu ritari

Jussi Jalonen "Haavoitettu ritari - Jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Bernt Eino Edvard Polόnin elämä" on ilojen ja surujen täytteinen henkilöhistoria, kirjoittajan todellinen taidonnäyte sekä tyylillisesti että materiaalin lukijaystävällisen käsittelyn suhteen.

Miksi lainasin kirjan? Hänen isänsä tunnistin aikaisemmin lukemistani, mutta varsinainen syy oli se, että Eino Polόn oli talvisodassa virtolaispataljoonan komentaja Taipaleenjoella.

Kirjassa 166 sivusta huolimatta on enemmän luettavaa kuin kolmesataasivuisissa muistelmissa. Mutta yhden perheen näkökulmastakin kerrottuna se on oiva jääkäriliikkeen, vapaussodan, Lapuan liikkeen, talvisodan, SS-pataljoonan, jatkosodan ja jälleenrakennusvuosien kertaus.

Tyrannian lyhyt historia

Tom Ambrose ”Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? Tyranniuden lyhyt historia” (Multikustannus 2009) vertailee eri aikakausien despootteja, samanlaisuuksia ja erilaisuuksia: lapsuus, ideologia; luvattu suuri tulevaisuus oikeuttaa oman kansan valtaisiin kärsimyksiin ja vähemmistöjen tuhoamisiin.

Hämmästyttäväähän on, että despootit eivät näytä katoavan minnekään, vaan heitä pulpahtaa esiin jatkuvasti eri puolilla maailmaa, joka näyttää olevan voimaton raakalaisuuksien, hirmuhallintojen ja massasurmien edessä; despooteilla on aina tukiryhmänsä.

Aikalaisarviot, kuten Churchill Mussolinin fasismista 1927, ”voitokkaassa kamppailussanne leninismin eläimellistä himoa ja kiihkoa vastaan … teidän liikkeenne on tehnyt palveluksen koko maailmalle”, ovat näin jälkikäteen hauskoja yksityiskohtia; kuvatut Mussolinin tempaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin toveri Putinin.

Kirja antaa liian ruusuisen kuvan kommunismin saavutuksista ennen toista maailmansotaa verrattuna siihen, mitä luin jo 1950-luvun lopulla ja etteikö muka kulakkien tuhoamisesta olisi tiedetty

Ruotsin kuninkaista on päässyt mukaan valistuneena itsevaltiaana myssy- ja hattupuolueiden vapaudenajan päättänyt "kuningaspuolueen" vallankaappaaja Kustaa III, muttei Ruotsin suurvalta-aseman tuhoaja Kaarle XII.

Saarinen isä ja poika

Timo Tuomi "Eliel ja Eero Saarinen" (Ajatus 2007) on puoleensa vetävää matkalukemista junassa, kun edessä ja takana pälätetään jotain turhanaikaista. Lisäksi opin tavattomasti sekä Saarisista että arkkitehtuurista. Kirjoittaja on Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö.

Vaikka olen käynyt pari kertaa Hvitträskissä opastetulla kiertokäynnillä, silti Saaristen menestys USA:han siirtymisen jälkeen oli minulle yllätys. Eero Saarinen on tietysti USA:ssa tunnettu toisin kuin isänsä Eliel.

Kirja antaa myös moninaista elämänviisautta perheen, työn, vapaa-ajan ja uran yhteensovittamisessa: "lupaava nuori arkkitehti on noin viisikymmentävuotias".

Kirjassa dokumentoidaan myös maailman kulttuurieliitin käsityksiä maailmanmenosta; Loja Saarinen kertoo Saksan matkansa kokemuksista 1937, kuinka hänen tapaamansa henkilöt ihailivat Hitlerin aikaansaamia hienoja parannuksia "erityisesti työväenluokalle" ja kuinka "Sven Hedin, kuuluisa tutkimusmatkailija, on kirjoittanut hyvin valaisevan kirjan Saksasta ja maailmanrauhasta. Hänen mielestään Saksa on ainoa maa, jossa oikea sosialismi on tullut todellisuudeksi. Eri yhteiskuntaluokat ovat tulleet tasa-arvoisiksi, ja kaikki työskentelevät saman ihanteen, yhteisen hyvän puolesta"; mieleeni tuli jostain syystä Jutta Urpilainen Säätytalossa 2.10.2013 ja hänen täydellinen sokeutensa sen suhteen, kuinka työpaikat syntyvät.