Saarinen isä ja poika

Timo Tuomi "Eliel ja Eero Saarinen" (Ajatus 2007) on puoleensa vetävää matkalukemista junassa, kun edessä ja takana pälätetään jotain turhanaikaista. Lisäksi opin tavattomasti sekä Saarisista että arkkitehtuurista. Kirjoittaja on Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö.

Vaikka olen käynyt pari kertaa Hvitträskissä opastetulla kiertokäynnillä, silti Saaristen menestys USA:han siirtymisen jälkeen oli minulle yllätys. Eero Saarinen on tietysti USA:ssa tunnettu toisin kuin isänsä Eliel.

Kirja antaa myös moninaista elämänviisautta perheen, työn, vapaa-ajan ja uran yhteensovittamisessa: "lupaava nuori arkkitehti on noin viisikymmentävuotias".

Kirjassa dokumentoidaan myös maailman kulttuurieliitin käsityksiä maailmanmenosta; Loja Saarinen kertoo Saksan matkansa kokemuksista 1937, kuinka hänen tapaamansa henkilöt ihailivat Hitlerin aikaansaamia hienoja parannuksia "erityisesti työväenluokalle" ja kuinka "Sven Hedin, kuuluisa tutkimusmatkailija, on kirjoittanut hyvin valaisevan kirjan Saksasta ja maailmanrauhasta. Hänen mielestään Saksa on ainoa maa, jossa oikea sosialismi on tullut todellisuudeksi. Eri yhteiskuntaluokat ovat tulleet tasa-arvoisiksi, ja kaikki työskentelevät saman ihanteen, yhteisen hyvän puolesta"; mieleeni tuli jostain syystä Jutta Urpilainen Säätytalossa 2.10.2013 ja hänen täydellinen sokeutensa sen suhteen, kuinka työpaikat syntyvät.

Sinivalkoinen saari

Jarmo Nieminen Santahamina, Sinivalkoinen saari (Maanpuolustuskorkeakoulu 2012) oli vuosi sitten joulunaluspäivien lukemistonani, mutta yhtä hyvin se soveltuu  joulun välipäiviksi. Varuskuntasaaren historia – sekä synkkä että valoisa puoli - on tavattoman mielenkiintoinen, monia yksityiskohtia en tiennyt lainkaan.

Sen mieleenpainuvin osa on kuitenkin Helsingin ilmapuolustuksen järjestelmällisyys viime sotien aikana, erityisesti helmikuun 1944 pommitusten aikana. Asiastahan on kaupunkilegendoja ja jokainen ilmapuolustuksessa mukana ollut taho tahtoo korostaa omaa rooliaan: ”me pelastimme Helsingin tuholta”.

Kokonaisuuden toiminnan kannalta tietysti kaikki osat ovat tärkeitä, mutta mistään muualta aikaisemmin lukemastani ei kokonaisuus ole selvinnyt minulle: radiotiedustelu nappaa lähtökomennot ennen pommikoneiden nousua jossakin Leningradin eteläpuolella, kuulohavainnot pitkin Suomenlahden rannikkoa lähestyvistä koneista, tutkahavainnot 15 – 20 km etäisyydeltä; torjuntahävittäjät, ilmavalvonta ja valonheitintoiminta kuulosuuntimineen, ilmatorjuntatykistö ja sulkutuli.

Myös saaren siviilielämän ja teollisen toiminnan kuvaus unohtuvat yleensä puhuttaessa Santahaminasta, mutta ei tässä kirjassa.

Oiva lahjakirja kaikille poliitikoille, jotka haluaisivat täyttää Santahaminan samanlaisella lasi- ja betoniarkkitehtuurilla kuin Helsingissä on tehty tällä vuosituhannella: Aurinkolahti, Arabianranta, Kalasatama, Jätkäsaari ja lukuisat muut pienemmät kohteet. Eläköön erilaisuus!