Venäjä ja Suomi 1700-2015

Markku Kuisma Venäjä ja Suomen talous 1700-2015 (Siltala 2015) on yksityiskohdissaan useasti hätkähdyttävä kokonaisesitys talous- ja poliittisesta historiastamme Suuren Pohjansodan ajalta nykypäivään. Venäjä, Venäjä, Venäjä … kumpuaa luonnollisesti joka pääluvussa eikä se olisi muuksi muuttunut vaikka katettu ajanjakso olisi alkanut 1200-luvulta

Mutkia tietysti suoristetaan, mutta kokonaisuus on jäntevä ja sujuvasti etenevä. Paikoin kankea sanajärjestys – predikaatin ja objektin väliin tungetaan asioita, jotka voisivat olla lauseen alussa tai lopussa – hidastaa lukemista: luettu pitää toistaa ja pilkuttaa tai ajatusviivoittaa mielessään, jotta asian ymmärtäisi

Taistelu Venäjästä 1918 - 1939

Aleksi Mainio Terroristien pesä, Suomi ja taistelu Venäjästä 1918 – 1939 (Siltala 2015) on tekijän akateemiseen väitöskirjaan pohjautuva yleisesitys Suomessa toimineista ulkomaisista tiedustelu- ja sabotööriryhmistä, joiden tarkoituksena oli horjuttaa bolševikkivaltaa - venäläiset emigranttiryhmät, Neuvostoliiton sisäiset bolševikkien vastaiset ryhmät, armenialaiset, ukrainalaiset ja tietysti Ison-Britannian Secret Intelligence Service

Kun kerran toimitaan Suomesta käsin, omat tiedusteluelimemme, Yleisesikunnan tilastotoimisto ja Etsivä keskuspoliisi, ovat vähintäänkin tietoisia kyseisten ryhmien toiminnasta, mutta useimmiten yhteistyössä, yrittäen hyötyä niiden palveluksista vastavuoroisesti.

Useimmissa tapauksissa KGB:n edeltäjä Tšeka soluttaa omat miehensä projekteihin ja vetää lopulta pisimmän korren, koska suomalaiset, britit ja täällä toimivien aktivistiryhmien johtajat ovat liian naiiveja, jälkimmäisistä osa kaksoisagentteja; päätekijät napataan kiinni ja likvidoidaan joko Moskovassa, matkalla sinne tai jossain Euroopassa

Asioita kyllä on sivuttu ja mainittu monissa muistelmissa ja historian tutkimuksissa, mutta tämä on perusteellinen tutkimus ja myös monessa tapauksessa  - jännäri

Loistava, Mainion vallan mainiosti kirjoittama teos; nykyhistorioitsijat osaavat kirjoittamisen taidon

Kekkonen kolmannelle

Kauko Kare Tähän on tultu II; Paasikiven linjalta Kekkosen kolmanteen (Alea-kirja 1969) jatkaa Kekkosen ja K-linjan kritiikkiä siitä, mihin I-osa (1967) päätyi eli Kekkosen kolmas presidenttikausi: vaalitaistelu ja ensimmäinen vuosi Vanhan valtauksineen.

Suomettumista ei vielä terminä esiinny, mutta kaikille rintamille se on syöpynyt Moskovan kauko-ohjauksessa: sosialidemokraattien pääpuoluekin alkaa noudattaa simoslaisten politiikkaa, Kekkosen valinnassa kolmannelle kaudelle erityisesti; samoin monissa kysymyksissä kokoomus Juha Rihtniemen vetämänä väistää ottamatta kantaa Kekkosen kohelluksiin; Koiviston hallituksen niljakas suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen 1968; puhumattakaan radio/TV:n eli YLEn vallankumouksellisuudesta ja tutkimusihteeri Paavo Lipposen löytämästä porvarillisesta hegemoniasta virkamiehistössä, kulttuurissa, jne

Kirjassa on voimakas farssin tuntu, mutta se pohjautuu Karen dokumentoimiin tosiasioihin. Monet yksityiskohdat olivat minulle uusia, koska kesällä 1968 lähdin vaihto-opiskelijaksi USA:han

Kerrassaan herkullista luettavaa

Kekkosen K-rintama

Kauko Kare Tähän on tultu, Paasikiven linjalta K-rintamaan (Alea-kirja 1967) oli ilmestyttyään syksyn kohukirja. Opiskelun vuoksi ei vain ollut mahdollista käyttää aikaa siihen enkä myöhemminkään sitä lukenut, vaikka pari luennoilla kertomaani vakio kaskua perustui siihen (muiden kertomana). Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Urho Kekkonen myötäilijöineen poliitikoissa, virkamiehissä, taiteilijoissa, tieteilijöissä, toimittajissa ja vuorineuvoksissa eli K-rintama saa huutia ulkopolitiikastaan, kantaa ottavasta räävittömästä taiteestaan ja asenteellisista historian tutkimuksistaan, puhumattakaan YLEn toiminnasta; ”nuoret radikaalit” tukevat vallassa olijoita kun muissa länsimaissa protestoidaan yleensä heitä vastaan; sosialidemokraattien johtokin kääntää takkinsa

Elämää neuvostojärjestelmässä

Lauri Vahtre Absurdin SUURVALTA, Elämää neuvostojärjestelmässä (WSOY 2010, vironkielinen 2007) kuvaa Neuvostoliiton älyttömyyksiä elämän kaikilla lohkoilla koululaitoksesta talouden keskussuunnitteluun ja kulttuuriin, omien kansalaisten terrorisoinnista puhumattakaan.

Ehkä nykypäivän normittajat Suomessa voisivat oppia kirjasta sitä, millaisia käyttäytymisen kannusteita normit luovat ja millasita tehottomuutta ne saavat aikaan.

Kirja ei ollut aivan niin hauska kuin olin odottanut, koska se on kirjoitettu viileän asiallisesti, mutta se on matkalla oivaa lukemistoa kun ei tarvitse vilkuilla välillä lähdeviittauksia

Omistaminen ja valta Venäjällä

Arto Luukkanen Kuka omistaa Venäjän? Omistamisen ja vallan dynamiikka Venäjällä ( WSOY 2009) sisältää selkeät, sujuvat katsaukset omistamiseen ennen 1917 bolševikkien vallankaappausta, Neuvostoliiton aikana, oligarkkien aikana 1992-1999 ja nykyisten sekurokraattien aikana.

Olisinpa lukenut kirjan aikaisemmin! Venäjä – kleptokratia 

USA ja Suomi 1939 - 1944

Hannu Rautkallio Mannerheim vai Stalin, Yhdysvallat ja Suomen selviytyminen 1939-1944 (Otava 2014) sisältää häkellyttäviä yksityiskohtia Suomen ja USA:n keskinäisitä suhteista sotavuosina. Kirja perustuu julkitulleisiin amerikkalaisiin arkistolähteisiin.

Yhdysvaltain ulko- ja valtiovarainministeriöissä on valtaisa määrä Neuvostoliiton sympatisoijia ja vakoojia, jotka pitävät Suomen taisteluja turhina ja Neuvostoliiton aloittamaa sotaa oikeutettuna. Tasavallan presidentti Risto Rytillä on kuitenkin salaiset suorat yhteydet presidentti Rooseveltiin omia tiedustelukanaviaan pitkin.

Takinkääntäjä kansanedustaja Kekkonenkin, joka käytti jatkosodan alussa Pekka Peitsenä niin halveeraavaa kieltä vihollisesta että Berliinin lähettiläämme T.M. Kivimäkikin ärähti (ks. s. 43, Kauko Kare Tähän on tultu, 1967), neuvoo kirjeissään Rytiä 1944 alussa ottamaan yhteyttä Yhdysvaltoihin sodan lopettamiseksi tietämättä Rytin Yhdysvalloista saamista ohjeista.

Kun USA lopulta katkaisee diplomaattisuhteet Rytin solmittua ulkoministeri von Ribbentroppin kanssa liittosopimuksen, USA:n tiedustelu jatkaa Suomessa kuten mitään ei olisi tapahtunutkaan. Itse asiassa Yhdysvaltain lähetystön päällikköä ei ole enää häiritsemässä. Tiedustelu hyödyttää luonnollisesti molempia osapuolia: suomalaiset tiedustelumiehet paljastavat saksalaisten ja japanilaisten joukkojen sijoitukset amerikkalaisille.

Löyhäsuinen J.K. Paasikivi paljastaa mm. Moskovasta kauko-ohjatulle amerikkalaiselle toimittajalle Suomen salaisuuksia.

Loistava kirja, mutta ei tietenkään sujuvalukuinen, koska yksityiskohtia on tavattoman paljon ja mielenkiintoisia loppuviitteitäkin kannattaa lukea

Saksalainen perhetarina

Wibke Bruhns Isäni maa, Saksalaisen perheen tarina (Siltala 2010, alkuteos 2004) on mukaansa tempaava kirjoittajan vanhempien ja suvun kirjeenvaihto- ja päiväkirjamerkintöihin perustuva teos saksalaisesta kauppa- ja teollisuusperheestä ensimmäisen ja toisen maailmansodan ajoilta sekä myrskyiseltä sotien väliseltä ajalta. 

Aikajanaa on täydennetty historiallisilla tiedoilla ja myöhemmin paljastuneilla tosiasioilla. Siksi kirja on myös Saksan historia tältä ajanjaksolta, vaikka monet mielenkiintoiset seikat jäävät lähestulkoon vain maininnalle; bolshevikki- ja oikeistoryhmien rähinöinti ja kapinayritykset sekä hyperinflaation seuraukset 1920-luvun alussa katetaan kuitenkin

Kirjoittajan isä ja sisaren mies hirtettiin osallisina Hitlerin vastaiseen epäonnistuneeseen salaliittoon, isä tosin vain siitä tietoisena muttei vävyään paljastaneena

Kirjoittajan vanhempien parisuhteen kaari muodostaa toisen juonen

Ostin kirjan jäännöseriä myyvästä liikkeestä, koska en ollut koskaan lukenut mitään saksalaisen kirjoittamaa Hitlerin valtaannoususta ja Kolmannesta valtakunnasta. Kirjoittaja kysyykin usein, miksi siitä ja siitä asiasta on niin vähän merkintöjä tai niitä ei ole lainkaan; eikö esimerkiksi juutalaisten kohtalo ollut lehdistössä esillä; jne

Hieman arvoitukseksi jää, liittyivätkö päähenkilöt kansallissosialistiseen puolueeseen ideologiasta, opportunismista vai ympäristön ja asemansa – pienkaupungin ylhäisöä - paineen vuoksi

Joka tapauksessa kaikki natsismin pääainekset tuntuvat olleen Saksassa esillä jo ennen ensimmäistä maailmansotaa tai sen aikana

Loistava, nopealukuinen kirja, jonka tulen muistamaan

Oppitunteja tämän päivän Venäjälle

Jegor Gaidar Imperiumin tuho, Oppitunteja tämän päivän Venäjälle (Verbatum 2014, alkuteos 2006) on 1990-luvun alussa Venäjän markkinatalouteen johtaneen talousministerin testamentti

Venäläiseen tyyliin se on lukuisissa yksityiskohdissaan puuduttavaa luettavaa, mutta niitähän voi silmäillen hyppiä yli. Luettavuuteen vaikuttaa myös suomenkielisen käännöksen heikkoudet erityisesti teoksen alkupuolella: kyllä Suomen kielessäkin on sanajärjestyksellä, sijamuodoilla ja välimerkeillä merkitys luetun ymmärrettävyyden kannalta

Alussa tekijä kertaa yhdenmukaisuuksia Neuvostoliittoa (NL) aikaisempien imperiumien tuhoissa ja korostaa imperiuminjälkeisen syndrooman merkitystä myös tämän päivän Venäjän politiikassa

Yksi pääteemoista on luonnonvaroista rikkaan, maailmantalouteen integroituneen talouden perusepävakaus, koska luonnonvarojen maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat ennustamattomasti.

Silti Gaidar ei päädy johtopäätökseen, että öljyn maailmanmarkkinahinnan lasku 1985-1986 olisi ollut syy NL:n romahdukseen, vaan syy oli 1928-1929 Josef Stalinin omaksumassa komentotaloudessa, jonka virheet kumuloituivat lopussa räjähtävän uran mukaisesti

Vaikka romahdus tapahtui lopulta nopeasti, kirjaa lukiessa hämmästyttää silti, kuinka ymmärtämätön NL:n johto on ilmiselvän kriisin keskellä siitä, mistä kriisissä on todella kyse: käskyjä lähtee jatkuvasti aina pienemmistä ja pienemmistä asioista, mutta lopulta nekin muuttuvat vain toivomuksiksi

Nykynuoriso tuskin kiinnostuu kirjasta, mutta poliittisesta historiasta, taloushistoriasta, sosialismin historiasta ja Venäjän historiasta kiinnostuneelle vanhemmalle polvi se on oivaa kertausta ja taustoja selventävää

Mutta kannusteiden talousopin (incentive economics) kannalta kirja on suositeltavaa luettavaa nuorisollekin: taloudellisten katastrofien taustalla ovat aina käyttäytymiskannusteet; tarvitaan vain shokki, joka laukaisee romahduksen

Kylmänojannotkosta Kuolemanlaaksoksi

Heikki Ylikangas Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 (WSOY 2012) kertoo Vapaussodan verisimmästä taistelusta, Kalevankankaankin jäädessä toiseksi. Rautu oli rajapitäjä Kannaksen itäosassa Suvannon eteläpuolella.


Kirja kertoo lyhyesti Suomen ajautumisen sisäiseen sotaansa 1918 - 48 prosenttia SDP:n eduskuntaryhmästä oli kapinaa vastaan - ja Karjalan rintaman muotoutumisen. Viipurissa punaisten ja valkoisten yhteenotot alkoivat viikkoa aikaisemmin, kuin kapina alkoi Helsingissä, ja punakaarti pääsi (23.1) Viipurin herraksi venäläisten tuella.


Venäläiset hyökkäsivät Rautuun yli tuhannen sotilaan voimalla, mukana myös Pietarin suomalainen punakaarti, koska Rautun kautta oli juuri valmistunut uusi rata Pietarista Hiitolaan ja Elisenvaaraan, ja linnoittivat Rautun aseman. Pietarin puolustus oli bolshevikkien päämotiivi. Toinen oli varmistaa Pietari-Viipuri-rantarata ja punaisten ase-, ampumatarvike- ja elintarvikehuolto sitä pitkin. Kolmas motiivi oli auttaa punaisia koukkaamaan Kannaksella valkoisten selustaan Suvanto ylittäen. Ylikangas arvioi näitä seikkaperäisesti erilaisiin lähteisiin perustuen.


Brest-Litovskin rauha tuli väliin: venäläisten oli vedettävä joukot Rautusta pois, mutta samanaikaisesti ne lähettivät "vapaaehtoisia" yhtä suuren osaston. Lisäksi Venäjän puolella rajaa oli vielä suurempi puna-armeijan osasto.


Valkoiset onnistuivat kuitenkin saartamaan Rautun aseman, koska venäläiset olivat jättäneet kaakkoon ja länteen suuntautuvat lohkot suojaamatta kunnolla; rataa etelään Raasuliin ne hallitsivat voimakkaasti aseistetulla panssarijunalla. Valkoiset eivät kuitenkaan saaneet asemanseutua vallattua: linnoitus suosi luonnollisesti puolustajia. Viimeisin valtaisia tappioita tuottanut hyökkäys oli 4.4 illalla, mutta jo seuraavan aamun koitteessa venäläiset ja punaiset päättivät murtautua ulos saarroksesta.


Etujoukko, suomalaista punakaartia, yllätti valkoiset täysin ja pääsi Venäjän puolelle, mutta vähin erin valkoisille selvisi tilanteen koko kuva. Kolonnan kimppuun hyökättiin joka suunnasta: Kylmänojannotkossa taistelu muodostui joukkotuhoamiseksi. Paikka tunnetaankin Kuolemanlaaksona, kun sinne sijoitettuihin joukkohautoihin haudattiin yhteensä yli 800 punaista, venäläistä ja osa kaatuneista valkoisista. Vangiksi joutui lähes 900, joista kaksi kolmasosaa venäläisiä.


Olen käynyt linja-autoretkellä näillä paikoilla ja kuullut asiantuntijaoppaan lyhyen selostuksen. Sen takia näin seikkaperäinen kirja tapahtumista, taustoista ja jälkivaiheista oli loistavaa luettavaa, ei ainoastaan tämän taistelun historiana, vaan myös vapaussota-sisällisota-näkökantoja avartavana - unohtamatta kirjan mielenkiintoisia henkilökuvauksia