Kun valtiopetos oli

Sakari Selin ”Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko, Nuoret sodassa Hitleriä vastaan” (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2011) kuvaa kommunistien soluttautumista Tampereella sosialidemokraattien järjestötoimintaan 1930-luvun loppupuolella ja kommunistinuorten sodanaikaista maanalaista sabotaasitoimintaa Tampereella.

Teoksen sankareina ovat Moskovassa Lenin-koulussa aseelliseen vallankumoukseen 1930-luvun puolivälissä koulutettu ja Espanjan sisällissodassa kokemusta hankkinut, joka sitten jatkosodan aikana pudotetaan desantiksi Tampereelle ja joka onnistuu piileskelemään joutumatta kiinni, sekä junia, voimalaitoksia ja armeijan autoja räjäyttelevä nuorisoryhmä, johon kirjoittaja on kuulunut.

Jäätyään kiinni kirjoittaja on kokenut pamputusta ja joutunut kaivamaan ”omaa hautaansa”, kun Valpon kuulustelijat ovat puristaneet hänestä irti muiden sabotöörien olinpaikkoja. Muiden ryhmän jäsenten kidutuksista hän kertoo laajemmin.

Näin jälkikäteen herää tietysti kysymys, kas kun ryhmä ei sodan jälkeen nostanut oikeusjuttuja heidän kuulustelijoitaan vastaan, olihan Valpo muuttunut kommunistien hallitsemaksi ja oikeuslaitoksemmekin täytyi taipua venäläisten valvontakomission edessä.

Kirja on kirjoitettu kaunistelevasti jälkikäteen kuten kirjan otsikko ja alaotsikko kertovat; s. 87 ”ainoana sosialidemokraattisena puolueena maailmassa SDP oli sodan aikana vastuussa liittoutumisesta fasistisen Saksan kanssa koko muuta demokraattista maailmaa vastaan”; minä olen puolestani yrittänyt selittää ulkomaalaisille, että Suomi oli ainoa demokraattinen maa, joka taisteli Neuvostoliiton diktatuuria vastaan toisessa maailmansodassa, eduskuntahan toimi koko ajan.

Kirjoittaja teki työuransa Kansan Uutisten urheilutoimittajana ja Veikkausyhtiön johtajana. Korkealle siis kommunistisabotööri nousee suomalaisessa yhteiskunnassa.

Puhelut Moskovaan

Raimo Seppälän "Stefan Widomski ja puhelut Moskovaan" (Otava 2006) olisi pitänyt lukea heti sen ilmestyttyä. Ilmeisesti en koskaan silloin avannut kirjaa ja päässyt käsitykseen sen todellisesta sisällöstä. Kuvittelin sen keskittyvän samanlaisiin Nokia- ja neukkutarinoihin, joita olin kuullut vuosien varrella.

Widomskihan oli Nokian NL:n ja Venäjän kaupan vientijohtaja 1972 lähtien. Jo lapsuus ja nuoruus Puolassa ennen Suomeen tuloa on mielenkiintoista luettavaa, mutta Nokia-kausi on luonnollisesti hauskinta.

Kirja on kuitenkin ensi sijassa elämänfilosofinen: Suomi ja suomalaiset  tarkasteltuna taloutemme ytimeen ulkopuolelta tulleen, mutta siihen täysin integroituneen silmin. Suosittelen kaikille poliitikoille, virkamiehille ja painostusjärjestöissä työskenteleville - ja kaikille muillekin jotka joutuvat selittämään suomalaisuutta ulkomaisille vieraille.

Kirja on myös erinomaisesti kirjoitettu; haastattelukysymykset ovat selvästi syvän pohdinnan tuloksia, niin myös Widomskin vastaukset.

Russofobiastamme sen verran Tuntemattoman Snellmanin jälkeen, ettei se vaan ole peräisin ruotsalaisilta? Ruotsihan niitä sotia kävi Venäjää vastaan; virkamiehistömme oli täysin ruotsinkielistä vielä 1800-luvun lopulla; rajantakaisessa Karjalassakin suomalaista kutsutaan ruotšiksi Snellmanin mukaan.

Tuntematon Snellman

Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Tuntematon Snellman (Gummerus 1981) tuli luettua sen ilmestymisvuotena. Teos jäi viimeistelyltään keskeneräiseksi sisältäen tavattomasti yksityiskohtia, joiden sulattelu ja virtaviivaistaminen olisi ollut tarpeen mieleenpainuvan kokonaiskuvan saamiseksi. Sen takia se on pysynyt kirjahyllyssä ja eilen illalla sain luettua kirjan loppuun uudestaan.

Ehkä nyt muutaman viikon ajan mielessäni on taas jonkinlainen käsitys Snellmanista, hänen aikakaudestaan sensuurihallintoineen, suhteista maamme muihin suurmiehiin, jotka hämmästyttävästi ovat syntyneet lähes samana vuotena.

Kiintoisinta on kannaltani tietenkin J.V. Snellmanin tieteellinen ura, syrjintä yliopistossa ja lopun valtiomiesura. Kirjan keskiössä on luonnollisesti suomalaisuuskiivailu, joka sai ylimmän virkamiehistön pitämään Snellmania "kommunistina".

Ei hänellä turhaan ole patsasta ja liputuspäivää, vaikka Nervander piti häntä, naisten miestä, rapavatsana.

Ulkoministerinä talvisodan aikana

Väinö Tanner ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana” (Tammi 1950) perustuu Tannerin pikakirjoituksella päivittäin kirjaamiin merkintöihin. Siksi siinä käydään läpi kaikki poliittiset tapahtumat talvisotaa edeltävistä Jartsev- ja syksyn 1939 Moskovan neuvotteluista talvisodan päättymiseen. 

Jälkiviisautta ja oman roolin kaunistelua siinä tietysti on kuten kaikissa jälkikäteen kirjoitetuissa, mutta ehkä vähemmän kuin yleensä muistelmissa. Se etenee tapahtuma tapahtumalta ja on siten etupäässä aikalaiskuvaus.

Olisinpa lukenut kirjan 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa. Siksi paljon se sisältää sellaisia yksityiskohtia, joita olisin tarvinnut aina kun olen keskustellut ulkomaalaisten kanssa Suomen asemasta. Esimerkiksi kysymys Englannin ja Ranskan lupaaman avun luonteesta on sellainen. Ikäluokkani ulkomaalainen tietää talvisodasta sen, mitä siitä on ollut hänen koulukirjoissaan. Usein olen törmännyt käsitykseen, että Ranskan ja Englannin lupaama apu taivutti Moskovan tekemään rauhan Suomen kanssa; muutoin Suomi olisi vallattu.

Tannerin muistelmista, jos mistään selviää puolestaan se, että epämääräisinä pysyneet ja yksityiskohdiltaan heittelevät avunlupaukset pitkittivät Suomen hallituksen kypsymistä rauhaan. Erityisesti sen jälkeen kun Suomen hallitus 29.2.1940 oli päättänyt myöntyä Hankoniemen vuokraamiseen NL:lle tukikohdaksi ja vastata myöntävästi neuvottelujen aloittamiseen, Ranska ja Englanti panivat seuraavana yönä kaikkensa peliin estääkseen Suomea käymästä rauhanneuvotteluja NL:n kanssa, koska Englannilla ja Ranskalla oli suunnitelma avata keväällä 1940 etelässä Bakun rintama NL:a vastaan öljyn saannin vuoksi. Länsivallat halusivat Suomen jatkavan taisteluaan ja avun varjolla turvata itselleen Pohjois-Ruotsin malmivarojen saannin.

Ruotsin tasapainoilu on kirjassa hyvin esillä. Jos Suomi olisi pyytänyt Ranskan (eversti Paasonen oli Ranskassa talvella 1940 asehankinnoissa ja neuvottelemassa avun yksityiskohdista) ja Englannin apua ja ne lähettäneet joukkoja Norjan ja Ruotsin kautta, olisiko Saksa NL:n silloisena liittolaisena tullut Ruotsin avuksi torjumaan vihollistensa tulon Skandinaviaan, jolloin Ruotsi olisi taistellut Suomea vastaan? Torjuakseen suursodan osapuoleksi joutumisen Ruotsin edun mukaista oli, että Suomi hyväksyisi koko ajan kovenevat rauhanehdot.

Kiintoisaa on myös se, kuinka hyvin Suomi piti Ranskaa ja Englantia täysin reaaliajassa tietoisina päätöksistään kuten välittäjänä toiminutta Ruotsiakin.

Salamaa nopeampi

Usain Bolt ”Salamaa nopeampi – elämäni” (Johnny Kniga 2013), kirjannut Matt Allen, on yksinkertaisesti loistava teos 27 vuotiaan, maailman menestyneimmän pikajuoksijan urasta.

Mitä siitä oppii kuka tahansa menestyksen saavuttamiseksi?

Kohteliaisuus kanssaihmisiä ja kilpakumppaneita kohtaan kaikissa tilanteissa; tavoitteiden konkreettisuus, unelmat ovat erikseen; valtaisan rääkin, harjoituksissa täytyy käydä vielä sen Hetken toisella puolella, missä yleensä harjoittelu jo lopetetaan; henkilökohtaiset ominaisuudet huomioiva valmennus, yhteinen muotti ei vie kaikkia huipulle, vaan vain sen, jonka henkilökohtaisia ominaisuuksia se sattuu vastaamaan; vammojen hallinta on osa urheilua, niiden toistuminen on ehkäistävissä yleisen lihaskunnon vahvistamisella; kilpailutilanteissa valtavien suorituspaineiden hallinta rentoutumisella sekä itsensä ja vastustajien psyykkaamisella; kilpailumenestys ja sen tuoma taloudellinen vaurastuminen ei saa nousta päähän; jne, jne.

En ole lukenut mitään sisäisen sankaruuden kirjoja, mutta tässä on mielestäni sellainen, ilman uhoa.

Lisäys 30.11.2014: Yksi asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan, oli se, kuinka Usain Bolt muuttuu hetkessä TV-klovnista rennoksi ja itseensä luottavaksi mestariksi: miten hän on harjoitellut sitä. Käsittääkseni hänen valmentajansa Glenn Mills on vannoutunut Bud Winterin rentoutustekniikoiden noudattaja.

Talon historia kansallista historiaa

Pekka Suvanto ”Mariankatu viisi ja seitsemän - Taloutta, kulttuuria, politiikkaa ja rakennustaidetta” (SKS 2002) kertoo kauppaneuvos Henrik Borgström Juniorin rakennuttamien talojen historian. Talothan ovat Presidentinlinnan ja Ritarihuoneen naapureita ja tällä hetkellä Alfred Kordelinin säätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran omistuksessa. Niissä toimii myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunta (TSV) ja muita vastaavia tiedevaikuttamisen elimiä.

Kauppaneuvoksesta olin tuskin kuullut, ennen kuin sain kirjan TSV:n silloisena tilintarkastajana, mutta lukuisien liiketoimiensa ohella, muun muassa Suomen Yhdyspankki, Forssa Oy ja tupakkatehdas, hän on ollut Suomen ensimmäinen säännöllisten taloudellisten uutiskirjeiden julkaisija. Ennen kaikkea hän on ollut mesenaatti ja filantrooppi.

Näkökulma, jonka kirjoittaja esittää talojen asukkaiden henkilöhistoriasta, on uskomattoman vivahteikas. Ja asukkaita ovat omistajien lisäksi vuokralaiset kuten Runeberg, Topelius, Snellman, Mannerheim…, heillä vieraita Paciuksesta Eugen Schaumaniin.

Kirja on oiva yhden illan lukemisto, jonka lukeminen on miellyttävämpää kuin katsoa jo moneen kertaan päivän aikana kuultuja uutisia ja kommentaareja.

Kirja on kuitenkin pettymys kaikille, jotka saarnaavat valtiojohtoisen yhteisöllisyyden hyvyyttä; todellinen yhteiskunnallinen hyvyys on ideologisen sateenkaaren toisessa päässä, yksityisessä aloitteellisuudessa. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö edeltäjäyhtiöineen huolehti sähkön tuotannosta ja jakelusta 25 vuoden ajan ennen kuin kaupungin sähkölaitos perustettiin ja nielaisi sen. 

Luonnon laki

Laihaa luettavaa oli välipäivinä Kari Hotakaisen vakava koijaritarina Luonnon laki (Siltala 2013) verrattuna etupäässä lukemiini historia- tai muistelmakirjoihin.

Kirjailija taitaa olla vanhinta v-ikäluokkaa, enkä nyt tarkoita Jan Boklövin V:tä, kun hän v-lla yrittää terästää tekstiään. Samaahan näkee joskus teatteriesityksissä, kun näytelmä on kriitikoiden mukaan tuotu tämän päivän puitteisiin, kontekstiin kuten hienosti sanotaan.

Jääkö kirjasta mitään pysyvästi mieleen vai unohtuuko sen sisältö kuten Tarzan- tai Maria Langin kirjojen, joita tulin lukeneeksi kouluaikoina? Voi olla että muistan Luonnon laista sen halosmaisen ideologisen virityksen, valtiojohtoisen hyvinvoinnin.

Katkelmia sodan ja politiikan poluilta

Päämajan jatkosodan aikainen tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus ”Tuntematon Mannerheim, Katkelmia sodan ja politiikan poluilta” (Weilin & Göös 1967) ja ”Kolme kriisiä” (WG 1971), joista jälkimmäinen lienee varsinaiset muistelmat, olivat varsin nopeata joulun aluspäivien luettavaa. Luin ne rinnakkain siten kuin kerrotut tapahtumat etenevät ajallisesti.

Ennen jatkosotaa Lehmus oli sosialidemokraattisen puolueen järjestöpäällikkö, Tannerin oikeita käsiä siis. 1940 hän oli perustamassa Suomen Aseveljien liittoa, mistä on Mannerheim-kirjassa kuvaus, mutta joka lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta 1945. 1950-luvulla hän oli suojeluskuntien pesänselvittäjä, puolustusministeriön kansliapäällikkö ja puolustusministeri Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Kirjojen suurin anti on niiden sisältämä eurooppalainen ja osin maailmanlaajuinen perspektiivi jatkosodan tilanteisiin. Mannerheim oli jo marraskuussa 1941 pessimistinen, että sota tullaan häviämään, koska Neuvostoliiton valtiorakennelma ei ollut luhistunutkaan ja koska Saksa joutui sotimaan NL:a suosivissa talviolosuhteissa.  Suomen joukot olivat jo kuitenkin lähestulkoon vallanneet puolustettavissa olevat kolmen kannaksen strategian mukaiset asemansa Itä-Karjalassa.

Irrottautuminen sodasta, ilman että Saksa miehittäisi Suomen, on kirjoissa kuvattu pääkriisi.

Ensimmäinen kriisi on luonnollisesti jatkosotaan ajautuminen; minultakin asiaa ulkomaalaisille selittäessäni on useasti unohtunut se, että Ruotsi oli myöntänyt saksalaisjoukoille kauttakulkuoikeuden jo heinäkuun alussa 1940 (Suomi vasta syyskuun lopulla) ja Suomi Neuvostoliitolle elokuussa 1940 vastoin Moskovan 1940 rauhansopimusta; välirauhanaikaisten NL:n suorittamien ilmatilamme ja aluevesiemme loukkauksien lukuisuudesta minulla ei aikaisemmin ollut tietoakaan.

Pikantti yksityiskohta on Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-juhlissa, josta salaa äänitetty Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu on kirjassa purettu tekstiksi siihen asti, kunnes Lehmus määräsi lopettaa äänityksen; ääninauhahan löytyi pari vuotta sitten.

Myös Ruotsin trapetsitaiteilu puolueettomuudestaan on kirjoissa vahvasti esillä; Ruotsin etu oli sekä talvi- että jatkosodassa saada Suomi torjumaan Neuvostoliiton joukot, mutta tekemään mahdollisimman nopea rauha, jotta se olisi välttynyt Saksan miehitykseltä.

Lehmuksen kolmas kirja Talonpoika suurten šakkilaudalla, Talvisodan dokumentteja (WG 1969) sisältää muun muassa Tannerin salaiseksi julistetun puheen Sos.-Dem puoluevaltuuston kokouksessa 7.4.1940, todellinen tilitys talvisodanaikaiselta ulkoministeriltä!

Sinivalkoinen saari

Jarmo Nieminen Santahamina, Sinivalkoinen saari (Maanpuolustuskorkeakoulu 2012) oli vuosi sitten joulunaluspäivien lukemistonani, mutta yhtä hyvin se soveltuu  joulun välipäiviksi. Varuskuntasaaren historia – sekä synkkä että valoisa puoli - on tavattoman mielenkiintoinen, monia yksityiskohtia en tiennyt lainkaan.

Sen mieleenpainuvin osa on kuitenkin Helsingin ilmapuolustuksen järjestelmällisyys viime sotien aikana, erityisesti helmikuun 1944 pommitusten aikana. Asiastahan on kaupunkilegendoja ja jokainen ilmapuolustuksessa mukana ollut taho tahtoo korostaa omaa rooliaan: ”me pelastimme Helsingin tuholta”.

Kokonaisuuden toiminnan kannalta tietysti kaikki osat ovat tärkeitä, mutta mistään muualta aikaisemmin lukemastani ei kokonaisuus ole selvinnyt minulle: radiotiedustelu nappaa lähtökomennot ennen pommikoneiden nousua jossakin Leningradin eteläpuolella, kuulohavainnot pitkin Suomenlahden rannikkoa lähestyvistä koneista, tutkahavainnot 15 – 20 km etäisyydeltä; torjuntahävittäjät, ilmavalvonta ja valonheitintoiminta kuulosuuntimineen, ilmatorjuntatykistö ja sulkutuli.

Myös saaren siviilielämän ja teollisen toiminnan kuvaus unohtuvat yleensä puhuttaessa Santahaminasta, mutta ei tässä kirjassa.

Oiva lahjakirja kaikille poliitikoille, jotka haluaisivat täyttää Santahaminan samanlaisella lasi- ja betoniarkkitehtuurilla kuin Helsingissä on tehty tällä vuosituhannella: Aurinkolahti, Arabianranta, Kalasatama, Jätkäsaari ja lukuisat muut pienemmät kohteet. Eläköön erilaisuus!

Kremlin kellot

Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmien kuuluisin osa, Kremlin kellot (Tammi 1956), oli aikansa sensaatio, josta keskusteltiin sekä kovaa että kuiskien riippuen läsnäolijoista. Isä oli jostakin saanut sen lainaksi puoleksi viikoksi, mutta enhän 12 vuotiaana talvella 1957 ehtinyt sitä lukea paljoakaan.

Sodassa olleiden kotikylän miesten keskusteluista selvisi kirjan paljastusten yleiskuva kyllä erittäin hyvin. Silti kirjan tavattoman monet yksityiskohdat ovat edelleenkin mitä mielenkiintoisinta luettavaa, vaikka oikeastaan kaiken on jo lukenut tai kuullut vähintään kertaalleen jostain muualta menneen 55 vuoden aikana.

Kirja kertoo Arvo Tuomisen Moskovan vuosista 1933 – 1939 SKP:n pääsihteerinä ja Kommunistisen Internationaalin (Komintern) presidiumin jäsenenä. Neuvostoarjen vastakohtaisuus eliitin ja kolhoosityöntekijöiden välillä (rautateillä seitsemän luokkaa esimerkiksi) on kirjan lievintä kuvausta; se, kuinka Punaisen Lokakuun kolhoosi pakotetaan vapaaehtoisesti myymään 15 kopeekalla kilo kaksisataa tonnia ruista valtiolle, kun torilla kolhoosi saisi siitä kaksi ruplaa kilolta, pitäisi jo kertoa jokaiselle vuosikurssille taloustieteen opiskelijoita; Stalinin kanavan rakentaminen orjatyönä, vankeja kuoli suunnilleen sama määrä kuin kanavan pituus metreissä, pitäisi olla edelleenkin ihmisoikeuskysymys: miksi mennä risteilylle näin historialliselle kanavalle.

Kirjan pääasia on kuitenkin Stalinin puhdistukset panemalla kolme salaista poliisia (valtiollinen poliisi, armeijan poliittinen osasto IV ja kommunistisen puolueen kontrollikomitea) kilpailemaan keskenään. Jos niistä yksi pääsee vahvistumaan liikaa, pannaan kaksi muuta likvidoimaan sen johto. Kun diktaattorit ovat yleensä kautta historian mestauttaneet vastustajiaan, Stalinin terrori keskittyi Stalinin kanssa yhteistyötä tekeviin.

Puhdistusten kohteena ei tietysti ollut pelkästään Neuvostoliiton oma puoluejohto ja kansalaiset, vaan myös ulkomailta tullut kommunistieliitti NL:ssa. Suurinta painoa kirjassa saavat tietysti suomalaisten kommunistien likvidoinnit ja Karjalan Neuvostotasavallan suomalaisten tuhoaminen.

Aikaisemmin olin noin 40 vuotta sitten lukenut Tuomisen muistelmista vain sodan aikaisia Tukholman vuosia 1939 - 1945 käsittelevän Myrskyn Aikaa (Tammi 1970) kirjan, joka meni nopeasti kaupaksi kirpputorilla pari vuotta sitten.