Oppitunteja tämän päivän Venäjälle

Jegor Gaidar Imperiumin tuho, Oppitunteja tämän päivän Venäjälle (Verbatum 2014, alkuteos 2006) on 1990-luvun alussa Venäjän markkinatalouteen johtaneen talousministerin testamentti

Venäläiseen tyyliin se on lukuisissa yksityiskohdissaan puuduttavaa luettavaa, mutta niitähän voi silmäillen hyppiä yli. Luettavuuteen vaikuttaa myös suomenkielisen käännöksen heikkoudet erityisesti teoksen alkupuolella: kyllä Suomen kielessäkin on sanajärjestyksellä, sijamuodoilla ja välimerkeillä merkitys luetun ymmärrettävyyden kannalta

Alussa tekijä kertaa yhdenmukaisuuksia Neuvostoliittoa (NL) aikaisempien imperiumien tuhoissa ja korostaa imperiuminjälkeisen syndrooman merkitystä myös tämän päivän Venäjän politiikassa

Yksi pääteemoista on luonnonvaroista rikkaan, maailmantalouteen integroituneen talouden perusepävakaus, koska luonnonvarojen maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat ennustamattomasti.

Silti Gaidar ei päädy johtopäätökseen, että öljyn maailmanmarkkinahinnan lasku 1985-1986 olisi ollut syy NL:n romahdukseen, vaan syy oli 1928-1929 Josef Stalinin omaksumassa komentotaloudessa, jonka virheet kumuloituivat lopussa räjähtävän uran mukaisesti

Vaikka romahdus tapahtui lopulta nopeasti, kirjaa lukiessa hämmästyttää silti, kuinka ymmärtämätön NL:n johto on ilmiselvän kriisin keskellä siitä, mistä kriisissä on todella kyse: käskyjä lähtee jatkuvasti aina pienemmistä ja pienemmistä asioista, mutta lopulta nekin muuttuvat vain toivomuksiksi

Nykynuoriso tuskin kiinnostuu kirjasta, mutta poliittisesta historiasta, taloushistoriasta, sosialismin historiasta ja Venäjän historiasta kiinnostuneelle vanhemmalle polvi se on oivaa kertausta ja taustoja selventävää

Mutta kannusteiden talousopin (incentive economics) kannalta kirja on suositeltavaa luettavaa nuorisollekin: taloudellisten katastrofien taustalla ovat aina käyttäytymiskannusteet; tarvitaan vain shokki, joka laukaisee romahduksen

Kylmänojannotkosta Kuolemanlaaksoksi

Heikki Ylikangas Rata Rautuun, Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 (WSOY 2012) kertoo Vapaussodan verisimmästä taistelusta, Kalevankankaankin jäädessä toiseksi. Rautu oli rajapitäjä Kannaksen itäosassa Suvannon eteläpuolella.


Kirja kertoo lyhyesti Suomen ajautumisen sisäiseen sotaansa 1918 - 48 prosenttia SDP:n eduskuntaryhmästä oli kapinaa vastaan - ja Karjalan rintaman muotoutumisen. Viipurissa punaisten ja valkoisten yhteenotot alkoivat viikkoa aikaisemmin, kuin kapina alkoi Helsingissä, ja punakaarti pääsi (23.1) Viipurin herraksi venäläisten tuella.


Venäläiset hyökkäsivät Rautuun yli tuhannen sotilaan voimalla, mukana myös Pietarin suomalainen punakaarti, koska Rautun kautta oli juuri valmistunut uusi rata Pietarista Hiitolaan ja Elisenvaaraan, ja linnoittivat Rautun aseman. Pietarin puolustus oli bolshevikkien päämotiivi. Toinen oli varmistaa Pietari-Viipuri-rantarata ja punaisten ase-, ampumatarvike- ja elintarvikehuolto sitä pitkin. Kolmas motiivi oli auttaa punaisia koukkaamaan Kannaksella valkoisten selustaan Suvanto ylittäen. Ylikangas arvioi näitä seikkaperäisesti erilaisiin lähteisiin perustuen.


Brest-Litovskin rauha tuli väliin: venäläisten oli vedettävä joukot Rautusta pois, mutta samanaikaisesti ne lähettivät "vapaaehtoisia" yhtä suuren osaston. Lisäksi Venäjän puolella rajaa oli vielä suurempi puna-armeijan osasto.


Valkoiset onnistuivat kuitenkin saartamaan Rautun aseman, koska venäläiset olivat jättäneet kaakkoon ja länteen suuntautuvat lohkot suojaamatta kunnolla; rataa etelään Raasuliin ne hallitsivat voimakkaasti aseistetulla panssarijunalla. Valkoiset eivät kuitenkaan saaneet asemanseutua vallattua: linnoitus suosi luonnollisesti puolustajia. Viimeisin valtaisia tappioita tuottanut hyökkäys oli 4.4 illalla, mutta jo seuraavan aamun koitteessa venäläiset ja punaiset päättivät murtautua ulos saarroksesta.


Etujoukko, suomalaista punakaartia, yllätti valkoiset täysin ja pääsi Venäjän puolelle, mutta vähin erin valkoisille selvisi tilanteen koko kuva. Kolonnan kimppuun hyökättiin joka suunnasta: Kylmänojannotkossa taistelu muodostui joukkotuhoamiseksi. Paikka tunnetaankin Kuolemanlaaksona, kun sinne sijoitettuihin joukkohautoihin haudattiin yhteensä yli 800 punaista, venäläistä ja osa kaatuneista valkoisista. Vangiksi joutui lähes 900, joista kaksi kolmasosaa venäläisiä.


Olen käynyt linja-autoretkellä näillä paikoilla ja kuullut asiantuntijaoppaan lyhyen selostuksen. Sen takia näin seikkaperäinen kirja tapahtumista, taustoista ja jälkivaiheista oli loistavaa luettavaa, ei ainoastaan tämän taistelun historiana, vaan myös vapaussota-sisällisota-näkökantoja avartavana - unohtamatta kirjan mielenkiintoisia henkilökuvauksia

YYA-Suomen Ehrnrooth

Riku Keski-Rauska Yksinäinen Ehrnrooth, Georg C. Ehrnrooth YYA-Suomen puristuksessa (Otava 2015) on hieno elämäkerta sodanjälkeisten poliitikkojemme toiseksi kiistellyimmästä Urho Kekkosen jälkeen. 

Georg C. leimattiin julkisesti YLEssä ja lehdistössä äärioikeistolaiseksi, vaikka kannatti eduskunnan vallan lisäämistä ja presidentin vallan kaventamista (nykyinen perustuslakimme vastaa Georg C:n esityksiä), vähemmistöjen perustuslaillista suojaa, sananvapautta ja kansalaisoikeuksia, ja neuvostovastaiseksi, kun hän kritisoi Kekkosen monopolisoimaa ulkopolitiikan hoitoa (vaikka ei asettanut hyviä naapuruussuhteita kyseenalaiseksi) ja vastusti Kekkosen uudelleenvalintaa poikkeuslailla.

Ristiriitainen persoona hän oli, mikä tulee kirjassa hyvin luonnehdituksi.

Mutta hänen syntinsä oli olla mielistelemättä Kekkosta ja Neuvostoliittoa ja olla tiukasti perustuslaillisella linjalla ja kertoa totuus liian aikaisin.

Kunnon maineenpalautusta hän ei koskaan saanut, vaikka hän oli ainoita poliitikkojamme, jonka ei tarvinnut kääntää takkiaan.

Kirja on yksityiskohdiltaan ja myös eri ajanjaksojen kokonaisarvioiden osalta harvinaisen mielenkiintoista luettavaa. Nehän eivät läheskään kaikki olleet mediassa oikein kuvattuina, etupäässä suoranaisesti vääristeltyinä. Lisäksi en ollut läheskään kaikkina vuosina seurannut poliittista teatteriamme yksityiskohtaisesti, koska olen ollut ulkomailla tai tehnyt 60 -100 tuntisia työviikkoja.

Katariina Suuri

Laila Hirvisaari Me, Keisarinna (Otava 2013) on massiivinen historiallinen romaani Katariina II:esta: vallankaappaus, rakastajat, perhe, kapinayritykset, sodat ja keisarillinen elämä Pietarissa. Naisromaanille tyypillisesti keskiössä on Katariina II:en kuulu värkki vallankäytön välineenä


Mielenkiintoisesta aikakaudesta 1762-1796 Venäjällä ja Euroopan valtiaiden keskinäisistä suhteista kirja kertoo lopulta varsin mielenkiinnottomalla tavalla, koska Hirvisaari kuvaa kohdettaan kannaltani aivan liian monella tavalla, sekä predikatiivein että lausein; ruhtinas Potemkinista jääkin mieleen vain se, jonka tiesin jo ennestään: sonni; lisäluonnehdinnat hukuttavat toinen toisensa

Tšehov

Henri Troyat Anton Tšehov (WSOY 1987, ranskaksi 1984) on jännittävä elämäkerta vuonna 1904 vain 44 vuotiaana keuhkotautiin kuolleesta suurkirjailijasta, perusammatiltaan lääkäristä. Samalla se on myös loistava aikalais- ja aikakausihistoria venäläisyydestä sen kaikilla tasoilla.

Tieteellisenä tutkimuksena teos ei ole yhtä nopealukuinen kuin nykyajan kirjoittamistyylin mukaiset, mutta kirja palkitsee pitkäjänteisen lukijan joka ilta

Baltian historian klassikko

Vilho Niitemaa ja Kalervo Hovi Baltian historia (Tammi 1991) on 2. täydennetty painos Niitemaan samannimisestä 1. painoksesta (WSOY 1959). Täydennys koskee erityisesti Liettuaa ja Baltian maiden itsenäistymistä.

Kirja oli sikäli tuttu, että siihen viitataan monessa uudemmassa kirjassa tai kirjoituksessa alan perusteoksena. Kirjoitustyyliltään se on vanhanajan historiateos, mutta ehkä niidenkin joukossa paras, jonka olen lukenut: taustat ytimekkäästi pelkistävä, asiapitoisuudessaan runsas, luku- ja keskittymisaikaa vaativa teos.

Hallinto-, talous- ja oikeusjärjestelmän kehittymisen ja rappion monimutkaisten diplomaattisten vyyhtien lisäksi Niitemaa kuvaa eri ajanjaksoina mielenkiintoisesti: kuinka monta kertaa Baltia on tullutkaan lanatuksi vieraiden valtioiden joukkojen toimesta, puhumattakaan kalparitarikunnan ristiretkistä joiden tuloksena Baltian heimot menettivät vapautensa alun perin.

Ehdoton lukukokemus, joka vie aikaa, mutta on ehdottomasti vaivan arvoinen tarjoten tuhannen vuoden perspektiivin myös Suomen historiaan

Baltia 1939-1940

Mika Waltari Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta (WSOY 2008; alkuperäislaitos Förlaget Balticum 1941) on sarkasmilla höystetty kuvaus, kuinka Baltian valtiot pakotettiin osaksi Neuvostoliittoa 1939 – 1940 Baltian idealistien toimiessa Stalinin hyväntahtoisina käsikassaroina

Toinen painos sisältää professori Seppo Zetterbergin esipuheen. Kirjoittaessaan Waltari työskenteli Valtion tiedoituskeskuksessa, jossa hänellä oli pääsy tiedusteluaineistoon. Alkuperäislaitos julkaistiin Ruotsissa nimimerkillä, mutta vasta Saksan hyökkäyksen jälkeen 1941

Loistavaa luettavaa, eikä ainoastaan historian kertauksena

Diktaattorien varjossa

Seikko Eskola Demokratia diktaattorien varjossa, Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin (Atena 2014) on merkittävä tutkimus sveitsiläisen laatulehden Neue Zürcher Zeitungin (NZZ) Suomea koskevista uutisoinneista ja analyyseista pääasiassa tri Max Mehlemin toimesta, joka toimi lehden kirjeenvaihtajana Helsingissä ja myöhemmin Tukholmassa.

Mehlem hallitsi ruotsin ja hänellä oli läheiset suhteet Fagerholmiin ja ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkoihin. Siksi hänen tietonsa olivat erinomaiset, vaikka häntä luonnollisesti koski sama sensuuri kuin kotimaisia toimittajiakin.

NZZ on kirjoittanut Suomesta tavattoman paljon ja näkyvästi, usein etusivullaan. Toisin kuin opettajana esiintynyt tuon ajan Ruotsin lehdistö NZZ pysyi viileän analyyttisena. Sen antama kuva saksankielisessä Sveitsissä oli kirjoittajan mukaan Suomelle suureksi eduksi.

Kirja tarjoisi minulle uusia näkökulmia tuntemiini tapahtumiin ja lisäksi oli oiva kyseisen ajan historiamme kertaus jatkosodasta Helsingin olympialaisiin ja viimeiseen sotakorvaustoimitukseen.

Kannattaa ehdottomasti lukea. Seikko Eskola on Tampereen yliopiston historian professori emeritus.

Suomalaista suhdetoimintaa (!)

Heikki Saari Kotiryssät, Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan (Minerva 2014) on ilmiötä mieluummin kaunisteleva kuin kritikoiva, koska kirja rakentuu pääasiassa ensimmäisen poliittisten broilereiden sukupolven haastatteluihin. Alkujohdannoksi ja siteeksi tekijä lainaa ilmiöstä myös aikaisemmin kirjoitettua. Sen takia kirja tarjoaa vähän uutta. Ehkä eniten sen suhteen, kuinka pienissä asioissa ja kuinka tavattoman alhaisella poliittisen hierarkian tasolla ”Moskovan mielipide” piti varmistaa.

Vaaran vuodet 1991-1995

Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen Vaaran vuodet 1991 – 1995, Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä (Paasilinna 2014) herätti ilmestyessään jonkin verran huomiota, mutta ei läheskään ansaitsemaansa. Päiväkirjamerkinnät koskevat aikaa 1.1.1993 – 29.4.1995 eli Ahon hallituksen viimeiset 2 v ja 4 kk. Ahon hallituksen alku kuin Holkerin hallituksen loppu ovat muistelmien varassa

Insinööri Viinanen, entinen pk-yrittäjä, repi aidon poliitikon (hyväntekijän) tavoin kokoomuksen eduskuntaryhmän johtajana yhdessä sosialidemokraattisen toverinsa Pia Hämäläisen kanssa Holkerin hallituksen viimeisen budjetin auki joulun alla 1990, oli Ahon hallituksen valtiovarainministeri kuin vuoden verran Lipposen I:ssä, jonka jälkeen korotutti itsensä Vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajaksi. Kalle Heiskanen on tunnettu talous- ja päätoimittaja

Kirja on täynnä kepun ministerien, erityisesti Pekkarisen välistävetoja. Myös oman puolueen ministerit ja kansanedustajat luokitellaan kuten muidenkin puolueiden edustajat: "kakaroita, mitätöntä porukkaa; onneksi kansa ei tiedä millä porukalla maata hallitaan"; Kimmo Sasi on Viinasen superkakara

Erityisesti Salolaisen päättämättömyys kokoomuksen puheenjohtajana ja peli valtiovarainministeriään vastaan on jatkuva kritiikin lähde kuten Salolaisen jatkuva itsekehu, mutta yllättävintä minulle oli Viinasen arvio Salolaisen heikosta ammattitaidosta ja aikaansaannoksista EU-asioissakin: "miten (Salolainen) voi selviytyä julkisuudesta tietämättä maan asioista mitään"

Talouspoliittisen koreografian kannalta merkittävintä on mielestäni se, miksi hallitus ajoi itsensä jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen ansaan: halutakseen mainetta ja kunniaa ja valtaa pääministeri Aho halusi jatkuvasti neuvotella ay-johdon kanssa ja usko sen kykyyn tehdä rakenneuudistuksia siitäkin huolimatta että ay-johto jatkuvasti petti etukäteissopimukset: vaikka Suomen Pankista paperiliiton Antero Mäki ja metalliliiton Per-Erik Lundh lähtivät kaulakkain marraskuussa 1991 Sorsan sopimuksen hyväksyneinä ja vaikka SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen vakuutti vievänsä Sorsan paketin läpi järjestön valtuustossa, omiensa keskuudessa he pehmoilivat

"Onnetonta porukkaa koko järjestöväki": "kahinoita, kähmintää, kieroilua"

Lukukokemuksena kirja on verraton, mutta hidaslukuinen, koska päiväkirjamerkintöjen nippelitietoa on luonnollisesti enemmän kuin runsaasti

Jokaisen kannattaa vähintäänkin lukea vuonna 2014 kirjoitettu kirjan jälkikirjoitus, Yleislakko olisi tarvittu: kuinka samankaltaiseen tilaan kuin 1991-1995 Suomi oli jälleen joutunutkaan