Kerenskistä Kekkoseen

Esa Arra "Kerenskistä Kekkoseen, Henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista" (Gummerus 1972) on puoleensa vetävää luettavaa 23:sta kuuluisuudesta, joista vain yhtä en tunnistanut ennalta, mutta siinäkin jutussa oli hauska matkakohtaus Churchillin persoonasta.

Kirjan jälkeen on ainakin muutaman päivän sivistyneempi olo. Osa kuuluisuuksienkin ihmiskohtaloista on tavattoman traagisia, kuten valvontakomission aikaisen Suomen hylkiöksi julistaman ulkoministerimme Hjalmar J. Procopén, mutta kirjoittaja osaa kuvata ne lämminhenkisesti.

Kirjoittajahan oli lapsuuteni radioääniä, mutta oli varsinaisesti kirjeenvaihtajana tai toimittajana Tukholmassa, Lontoossa ja ennen kaikkea New Yorkissa. Haastattelut ovat etupäässä Tukholman ja New Yorkin ajoilta.

Haavoitettu ritari

Jussi Jalonen "Haavoitettu ritari - Jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Bernt Eino Edvard Polόnin elämä" on ilojen ja surujen täytteinen henkilöhistoria, kirjoittajan todellinen taidonnäyte sekä tyylillisesti että materiaalin lukijaystävällisen käsittelyn suhteen.

Miksi lainasin kirjan? Hänen isänsä tunnistin aikaisemmin lukemistani, mutta varsinainen syy oli se, että Eino Polόn oli talvisodassa virtolaispataljoonan komentaja Taipaleenjoella.

Kirjassa 166 sivusta huolimatta on enemmän luettavaa kuin kolmesataasivuisissa muistelmissa. Mutta yhden perheen näkökulmastakin kerrottuna se on oiva jääkäriliikkeen, vapaussodan, Lapuan liikkeen, talvisodan, SS-pataljoonan, jatkosodan ja jälleenrakennusvuosien kertaus.

Tyrannian lyhyt historia

Tom Ambrose ”Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? Tyranniuden lyhyt historia” (Multikustannus 2009) vertailee eri aikakausien despootteja, samanlaisuuksia ja erilaisuuksia: lapsuus, ideologia; luvattu suuri tulevaisuus oikeuttaa oman kansan valtaisiin kärsimyksiin ja vähemmistöjen tuhoamisiin.

Hämmästyttäväähän on, että despootit eivät näytä katoavan minnekään, vaan heitä pulpahtaa esiin jatkuvasti eri puolilla maailmaa, joka näyttää olevan voimaton raakalaisuuksien, hirmuhallintojen ja massasurmien edessä; despooteilla on aina tukiryhmänsä.

Aikalaisarviot, kuten Churchill Mussolinin fasismista 1927, ”voitokkaassa kamppailussanne leninismin eläimellistä himoa ja kiihkoa vastaan … teidän liikkeenne on tehnyt palveluksen koko maailmalle”, ovat näin jälkikäteen hauskoja yksityiskohtia; kuvatut Mussolinin tempaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin toveri Putinin.

Kirja antaa liian ruusuisen kuvan kommunismin saavutuksista ennen toista maailmansotaa verrattuna siihen, mitä luin jo 1950-luvun lopulla ja etteikö muka kulakkien tuhoamisesta olisi tiedetty

Ruotsin kuninkaista on päässyt mukaan valistuneena itsevaltiaana myssy- ja hattupuolueiden vapaudenajan päättänyt "kuningaspuolueen" vallankaappaaja Kustaa III, muttei Ruotsin suurvalta-aseman tuhoaja Kaarle XII.

Saarinen isä ja poika

Timo Tuomi "Eliel ja Eero Saarinen" (Ajatus 2007) on puoleensa vetävää matkalukemista junassa, kun edessä ja takana pälätetään jotain turhanaikaista. Lisäksi opin tavattomasti sekä Saarisista että arkkitehtuurista. Kirjoittaja on Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö.

Vaikka olen käynyt pari kertaa Hvitträskissä opastetulla kiertokäynnillä, silti Saaristen menestys USA:han siirtymisen jälkeen oli minulle yllätys. Eero Saarinen on tietysti USA:ssa tunnettu toisin kuin isänsä Eliel.

Kirja antaa myös moninaista elämänviisautta perheen, työn, vapaa-ajan ja uran yhteensovittamisessa: "lupaava nuori arkkitehti on noin viisikymmentävuotias".

Kirjassa dokumentoidaan myös maailman kulttuurieliitin käsityksiä maailmanmenosta; Loja Saarinen kertoo Saksan matkansa kokemuksista 1937, kuinka hänen tapaamansa henkilöt ihailivat Hitlerin aikaansaamia hienoja parannuksia "erityisesti työväenluokalle" ja kuinka "Sven Hedin, kuuluisa tutkimusmatkailija, on kirjoittanut hyvin valaisevan kirjan Saksasta ja maailmanrauhasta. Hänen mielestään Saksa on ainoa maa, jossa oikea sosialismi on tullut todellisuudeksi. Eri yhteiskuntaluokat ovat tulleet tasa-arvoisiksi, ja kaikki työskentelevät saman ihanteen, yhteisen hyvän puolesta"; mieleeni tuli jostain syystä Jutta Urpilainen Säätytalossa 2.10.2013 ja hänen täydellinen sokeutensa sen suhteen, kuinka työpaikat syntyvät.

Kun valtiopetos oli

Sakari Selin ”Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko, Nuoret sodassa Hitleriä vastaan” (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2011) kuvaa kommunistien soluttautumista Tampereella sosialidemokraattien järjestötoimintaan 1930-luvun loppupuolella ja kommunistinuorten sodanaikaista maanalaista sabotaasitoimintaa Tampereella.

Teoksen sankareina ovat Moskovassa Lenin-koulussa aseelliseen vallankumoukseen 1930-luvun puolivälissä koulutettu ja Espanjan sisällissodassa kokemusta hankkinut, joka sitten jatkosodan aikana pudotetaan desantiksi Tampereelle ja joka onnistuu piileskelemään joutumatta kiinni, sekä junia, voimalaitoksia ja armeijan autoja räjäyttelevä nuorisoryhmä, johon kirjoittaja on kuulunut.

Jäätyään kiinni kirjoittaja on kokenut pamputusta ja joutunut kaivamaan ”omaa hautaansa”, kun Valpon kuulustelijat ovat puristaneet hänestä irti muiden sabotöörien olinpaikkoja. Muiden ryhmän jäsenten kidutuksista hän kertoo laajemmin.

Näin jälkikäteen herää tietysti kysymys, kas kun ryhmä ei sodan jälkeen nostanut oikeusjuttuja heidän kuulustelijoitaan vastaan, olihan Valpo muuttunut kommunistien hallitsemaksi ja oikeuslaitoksemmekin täytyi taipua venäläisten valvontakomission edessä.

Kirja on kirjoitettu kaunistelevasti jälkikäteen kuten kirjan otsikko ja alaotsikko kertovat; s. 87 ”ainoana sosialidemokraattisena puolueena maailmassa SDP oli sodan aikana vastuussa liittoutumisesta fasistisen Saksan kanssa koko muuta demokraattista maailmaa vastaan”; minä olen puolestani yrittänyt selittää ulkomaalaisille, että Suomi oli ainoa demokraattinen maa, joka taisteli Neuvostoliiton diktatuuria vastaan toisessa maailmansodassa, eduskuntahan toimi koko ajan.

Kirjoittaja teki työuransa Kansan Uutisten urheilutoimittajana ja Veikkausyhtiön johtajana. Korkealle siis kommunistisabotööri nousee suomalaisessa yhteiskunnassa.

Puhelut Moskovaan

Raimo Seppälän "Stefan Widomski ja puhelut Moskovaan" (Otava 2006) olisi pitänyt lukea heti sen ilmestyttyä. Ilmeisesti en koskaan silloin avannut kirjaa ja päässyt käsitykseen sen todellisesta sisällöstä. Kuvittelin sen keskittyvän samanlaisiin Nokia- ja neukkutarinoihin, joita olin kuullut vuosien varrella.

Widomskihan oli Nokian NL:n ja Venäjän kaupan vientijohtaja 1972 lähtien. Jo lapsuus ja nuoruus Puolassa ennen Suomeen tuloa on mielenkiintoista luettavaa, mutta Nokia-kausi on luonnollisesti hauskinta.

Kirja on kuitenkin ensi sijassa elämänfilosofinen: Suomi ja suomalaiset  tarkasteltuna taloutemme ytimeen ulkopuolelta tulleen, mutta siihen täysin integroituneen silmin. Suosittelen kaikille poliitikoille, virkamiehille ja painostusjärjestöissä työskenteleville - ja kaikille muillekin jotka joutuvat selittämään suomalaisuutta ulkomaisille vieraille.

Kirja on myös erinomaisesti kirjoitettu; haastattelukysymykset ovat selvästi syvän pohdinnan tuloksia, niin myös Widomskin vastaukset.

Russofobiastamme sen verran Tuntemattoman Snellmanin jälkeen, ettei se vaan ole peräisin ruotsalaisilta? Ruotsihan niitä sotia kävi Venäjää vastaan; virkamiehistömme oli täysin ruotsinkielistä vielä 1800-luvun lopulla; rajantakaisessa Karjalassakin suomalaista kutsutaan ruotšiksi Snellmanin mukaan.

Tuntematon Snellman

Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Tuntematon Snellman (Gummerus 1981) tuli luettua sen ilmestymisvuotena. Teos jäi viimeistelyltään keskeneräiseksi sisältäen tavattomasti yksityiskohtia, joiden sulattelu ja virtaviivaistaminen olisi ollut tarpeen mieleenpainuvan kokonaiskuvan saamiseksi. Sen takia se on pysynyt kirjahyllyssä ja eilen illalla sain luettua kirjan loppuun uudestaan.

Ehkä nyt muutaman viikon ajan mielessäni on taas jonkinlainen käsitys Snellmanista, hänen aikakaudestaan sensuurihallintoineen, suhteista maamme muihin suurmiehiin, jotka hämmästyttävästi ovat syntyneet lähes samana vuotena.

Kiintoisinta on kannaltani tietenkin J.V. Snellmanin tieteellinen ura, syrjintä yliopistossa ja lopun valtiomiesura. Kirjan keskiössä on luonnollisesti suomalaisuuskiivailu, joka sai ylimmän virkamiehistön pitämään Snellmania "kommunistina".

Ei hänellä turhaan ole patsasta ja liputuspäivää, vaikka Nervander piti häntä, naisten miestä, rapavatsana.

Ulkoministerinä talvisodan aikana

Väinö Tanner ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana” (Tammi 1950) perustuu Tannerin pikakirjoituksella päivittäin kirjaamiin merkintöihin. Siksi siinä käydään läpi kaikki poliittiset tapahtumat talvisotaa edeltävistä Jartsev- ja syksyn 1939 Moskovan neuvotteluista talvisodan päättymiseen. 

Jälkiviisautta ja oman roolin kaunistelua siinä tietysti on kuten kaikissa jälkikäteen kirjoitetuissa, mutta ehkä vähemmän kuin yleensä muistelmissa. Se etenee tapahtuma tapahtumalta ja on siten etupäässä aikalaiskuvaus.

Olisinpa lukenut kirjan 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa. Siksi paljon se sisältää sellaisia yksityiskohtia, joita olisin tarvinnut aina kun olen keskustellut ulkomaalaisten kanssa Suomen asemasta. Esimerkiksi kysymys Englannin ja Ranskan lupaaman avun luonteesta on sellainen. Ikäluokkani ulkomaalainen tietää talvisodasta sen, mitä siitä on ollut hänen koulukirjoissaan. Usein olen törmännyt käsitykseen, että Ranskan ja Englannin lupaama apu taivutti Moskovan tekemään rauhan Suomen kanssa; muutoin Suomi olisi vallattu.

Tannerin muistelmista, jos mistään selviää puolestaan se, että epämääräisinä pysyneet ja yksityiskohdiltaan heittelevät avunlupaukset pitkittivät Suomen hallituksen kypsymistä rauhaan. Erityisesti sen jälkeen kun Suomen hallitus 29.2.1940 oli päättänyt myöntyä Hankoniemen vuokraamiseen NL:lle tukikohdaksi ja vastata myöntävästi neuvottelujen aloittamiseen, Ranska ja Englanti panivat seuraavana yönä kaikkensa peliin estääkseen Suomea käymästä rauhanneuvotteluja NL:n kanssa, koska Englannilla ja Ranskalla oli suunnitelma avata keväällä 1940 etelässä Bakun rintama NL:a vastaan öljyn saannin vuoksi. Länsivallat halusivat Suomen jatkavan taisteluaan ja avun varjolla turvata itselleen Pohjois-Ruotsin malmivarojen saannin.

Ruotsin tasapainoilu on kirjassa hyvin esillä. Jos Suomi olisi pyytänyt Ranskan (eversti Paasonen oli Ranskassa talvella 1940 asehankinnoissa ja neuvottelemassa avun yksityiskohdista) ja Englannin apua ja ne lähettäneet joukkoja Norjan ja Ruotsin kautta, olisiko Saksa NL:n silloisena liittolaisena tullut Ruotsin avuksi torjumaan vihollistensa tulon Skandinaviaan, jolloin Ruotsi olisi taistellut Suomea vastaan? Torjuakseen suursodan osapuoleksi joutumisen Ruotsin edun mukaista oli, että Suomi hyväksyisi koko ajan kovenevat rauhanehdot.

Kiintoisaa on myös se, kuinka hyvin Suomi piti Ranskaa ja Englantia täysin reaaliajassa tietoisina päätöksistään kuten välittäjänä toiminutta Ruotsiakin.

Salamaa nopeampi

Usain Bolt ”Salamaa nopeampi – elämäni” (Johnny Kniga 2013), kirjannut Matt Allen, on yksinkertaisesti loistava teos 27 vuotiaan, maailman menestyneimmän pikajuoksijan urasta.

Mitä siitä oppii kuka tahansa menestyksen saavuttamiseksi?

Kohteliaisuus kanssaihmisiä ja kilpakumppaneita kohtaan kaikissa tilanteissa; tavoitteiden konkreettisuus, unelmat ovat erikseen; valtaisan rääkin, harjoituksissa täytyy käydä vielä sen Hetken toisella puolella, missä yleensä harjoittelu jo lopetetaan; henkilökohtaiset ominaisuudet huomioiva valmennus, yhteinen muotti ei vie kaikkia huipulle, vaan vain sen, jonka henkilökohtaisia ominaisuuksia se sattuu vastaamaan; vammojen hallinta on osa urheilua, niiden toistuminen on ehkäistävissä yleisen lihaskunnon vahvistamisella; kilpailutilanteissa valtavien suorituspaineiden hallinta rentoutumisella sekä itsensä ja vastustajien psyykkaamisella; kilpailumenestys ja sen tuoma taloudellinen vaurastuminen ei saa nousta päähän; jne, jne.

En ole lukenut mitään sisäisen sankaruuden kirjoja, mutta tässä on mielestäni sellainen, ilman uhoa.

Lisäys 30.11.2014: Yksi asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan, oli se, kuinka Usain Bolt muuttuu hetkessä TV-klovnista rennoksi ja itseensä luottavaksi mestariksi: miten hän on harjoitellut sitä. Käsittääkseni hänen valmentajansa Glenn Mills on vannoutunut Bud Winterin rentoutustekniikoiden noudattaja.

Talon historia kansallista historiaa

Pekka Suvanto ”Mariankatu viisi ja seitsemän - Taloutta, kulttuuria, politiikkaa ja rakennustaidetta” (SKS 2002) kertoo kauppaneuvos Henrik Borgström Juniorin rakennuttamien talojen historian. Talothan ovat Presidentinlinnan ja Ritarihuoneen naapureita ja tällä hetkellä Alfred Kordelinin säätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran omistuksessa. Niissä toimii myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunta (TSV) ja muita vastaavia tiedevaikuttamisen elimiä.

Kauppaneuvoksesta olin tuskin kuullut, ennen kuin sain kirjan TSV:n silloisena tilintarkastajana, mutta lukuisien liiketoimiensa ohella, muun muassa Suomen Yhdyspankki, Forssa Oy ja tupakkatehdas, hän on ollut Suomen ensimmäinen säännöllisten taloudellisten uutiskirjeiden julkaisija. Ennen kaikkea hän on ollut mesenaatti ja filantrooppi.

Näkökulma, jonka kirjoittaja esittää talojen asukkaiden henkilöhistoriasta, on uskomattoman vivahteikas. Ja asukkaita ovat omistajien lisäksi vuokralaiset kuten Runeberg, Topelius, Snellman, Mannerheim…, heillä vieraita Paciuksesta Eugen Schaumaniin.

Kirja on oiva yhden illan lukemisto, jonka lukeminen on miellyttävämpää kuin katsoa jo moneen kertaan päivän aikana kuultuja uutisia ja kommentaareja.

Kirja on kuitenkin pettymys kaikille, jotka saarnaavat valtiojohtoisen yhteisöllisyyden hyvyyttä; todellinen yhteiskunnallinen hyvyys on ideologisen sateenkaaren toisessa päässä, yksityisessä aloitteellisuudessa. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö edeltäjäyhtiöineen huolehti sähkön tuotannosta ja jakelusta 25 vuoden ajan ennen kuin kaupungin sähkölaitos perustettiin ja nielaisi sen.