Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Kärsiskös puhutella?

Arijoutsi "Kärsiskös puhutella? - 25 parasta juttua" (Otava 1955) oli loistavaa kertausta ajalta, jolloin jo luin Helsingin Sanomia (HS).
Arijoutsin pakinat eivät olleet aivan niin odotettuja kuin Kari Suomalaisen pilapiirrokset (nehän eivät olleet siihen aikaan joka päivä vaan hieman yllätyksellisesti kolme tai neljä kertaa viikossa) ja vaativat tietysti enemmän aikaa, mutta yhtä hersyvästi niitä lukiessa saattoi nauraa, poliitikoille erityisesti. - Ja HS:han oli siihen aikaan muutoinkin oikeistolainen lehti eikä ainoastaan Karin ja Arijoutsin kautta.
Myös societeesin tavat ovat Arijoutsin suurennuslasin kohteena, puhumattakaan monista rintamakokemuksista kaupunkielämään rinnastettuna.
Pakinakokoelmasta riitti neljä viisi illassa saamaan kerrassaan makoisat unet urheilun läpikyllästämällä viime viikolla.

Kerenskistä Kekkoseen

Esa Arra "Kerenskistä Kekkoseen, Henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista" (Gummerus 1972) on puoleensa vetävää luettavaa 23:sta kuuluisuudesta, joista vain yhtä en tunnistanut ennalta, mutta siinäkin jutussa oli hauska matkakohtaus Churchillin persoonasta.

Kirjan jälkeen on ainakin muutaman päivän sivistyneempi olo. Osa kuuluisuuksienkin ihmiskohtaloista on tavattoman traagisia, kuten valvontakomission aikaisen Suomen hylkiöksi julistaman ulkoministerimme Hjalmar J. Procopén, mutta kirjoittaja osaa kuvata ne lämminhenkisesti.

Kirjoittajahan oli lapsuuteni radioääniä, mutta oli varsinaisesti kirjeenvaihtajana tai toimittajana Tukholmassa, Lontoossa ja ennen kaikkea New Yorkissa. Haastattelut ovat etupäässä Tukholman ja New Yorkin ajoilta.

Haavoitettu ritari

Jussi Jalonen "Haavoitettu ritari - Jääkärieversti, Mannerheim-ristin ritari Bernt Eino Edvard Polόnin elämä" on ilojen ja surujen täytteinen henkilöhistoria, kirjoittajan todellinen taidonnäyte sekä tyylillisesti että materiaalin lukijaystävällisen käsittelyn suhteen.

Miksi lainasin kirjan? Hänen isänsä tunnistin aikaisemmin lukemistani, mutta varsinainen syy oli se, että Eino Polόn oli talvisodassa virtolaispataljoonan komentaja Taipaleenjoella.

Kirjassa 166 sivusta huolimatta on enemmän luettavaa kuin kolmesataasivuisissa muistelmissa. Mutta yhden perheen näkökulmastakin kerrottuna se on oiva jääkäriliikkeen, vapaussodan, Lapuan liikkeen, talvisodan, SS-pataljoonan, jatkosodan ja jälleenrakennusvuosien kertaus.

Tyrannian lyhyt historia

Tom Ambrose ”Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? Tyranniuden lyhyt historia” (Multikustannus 2009) vertailee eri aikakausien despootteja, samanlaisuuksia ja erilaisuuksia: lapsuus, ideologia; luvattu suuri tulevaisuus oikeuttaa oman kansan valtaisiin kärsimyksiin ja vähemmistöjen tuhoamisiin.

Hämmästyttäväähän on, että despootit eivät näytä katoavan minnekään, vaan heitä pulpahtaa esiin jatkuvasti eri puolilla maailmaa, joka näyttää olevan voimaton raakalaisuuksien, hirmuhallintojen ja massasurmien edessä; despooteilla on aina tukiryhmänsä.

Aikalaisarviot, kuten Churchill Mussolinin fasismista 1927, ”voitokkaassa kamppailussanne leninismin eläimellistä himoa ja kiihkoa vastaan … teidän liikkeenne on tehnyt palveluksen koko maailmalle”, ovat näin jälkikäteen hauskoja yksityiskohtia; kuvatut Mussolinin tempaukset ovat hämmästyttävän samanlaisia kuin toveri Putinin.

Kirja antaa liian ruusuisen kuvan kommunismin saavutuksista ennen toista maailmansotaa verrattuna siihen, mitä luin jo 1950-luvun lopulla ja etteikö muka kulakkien tuhoamisesta olisi tiedetty

Ruotsin kuninkaista on päässyt mukaan valistuneena itsevaltiaana myssy- ja hattupuolueiden vapaudenajan päättänyt "kuningaspuolueen" vallankaappaaja Kustaa III, muttei Ruotsin suurvalta-aseman tuhoaja Kaarle XII.

Saarinen isä ja poika

Timo Tuomi "Eliel ja Eero Saarinen" (Ajatus 2007) on puoleensa vetävää matkalukemista junassa, kun edessä ja takana pälätetään jotain turhanaikaista. Lisäksi opin tavattomasti sekä Saarisista että arkkitehtuurista. Kirjoittaja on Suomen rakennustaiteen museon tutkimuspäällikkö.

Vaikka olen käynyt pari kertaa Hvitträskissä opastetulla kiertokäynnillä, silti Saaristen menestys USA:han siirtymisen jälkeen oli minulle yllätys. Eero Saarinen on tietysti USA:ssa tunnettu toisin kuin isänsä Eliel.

Kirja antaa myös moninaista elämänviisautta perheen, työn, vapaa-ajan ja uran yhteensovittamisessa: "lupaava nuori arkkitehti on noin viisikymmentävuotias".

Kirjassa dokumentoidaan myös maailman kulttuurieliitin käsityksiä maailmanmenosta; Loja Saarinen kertoo Saksan matkansa kokemuksista 1937, kuinka hänen tapaamansa henkilöt ihailivat Hitlerin aikaansaamia hienoja parannuksia "erityisesti työväenluokalle" ja kuinka "Sven Hedin, kuuluisa tutkimusmatkailija, on kirjoittanut hyvin valaisevan kirjan Saksasta ja maailmanrauhasta. Hänen mielestään Saksa on ainoa maa, jossa oikea sosialismi on tullut todellisuudeksi. Eri yhteiskuntaluokat ovat tulleet tasa-arvoisiksi, ja kaikki työskentelevät saman ihanteen, yhteisen hyvän puolesta"; mieleeni tuli jostain syystä Jutta Urpilainen Säätytalossa 2.10.2013 ja hänen täydellinen sokeutensa sen suhteen, kuinka työpaikat syntyvät.