Luonnon laki

Laihaa luettavaa oli välipäivinä Kari Hotakaisen vakava koijaritarina Luonnon laki (Siltala 2013) verrattuna etupäässä lukemiini historia- tai muistelmakirjoihin.

Kirjailija taitaa olla vanhinta v-ikäluokkaa, enkä nyt tarkoita Jan Boklövin V:tä, kun hän v-lla yrittää terästää tekstiään. Samaahan näkee joskus teatteriesityksissä, kun näytelmä on kriitikoiden mukaan tuotu tämän päivän puitteisiin, kontekstiin kuten hienosti sanotaan.

Jääkö kirjasta mitään pysyvästi mieleen vai unohtuuko sen sisältö kuten Tarzan- tai Maria Langin kirjojen, joita tulin lukeneeksi kouluaikoina? Voi olla että muistan Luonnon laista sen halosmaisen ideologisen virityksen, valtiojohtoisen hyvinvoinnin.

Katkelmia sodan ja politiikan poluilta

Päämajan jatkosodan aikainen tiedotusosaston päällikkö Kalle Lehmus ”Tuntematon Mannerheim, Katkelmia sodan ja politiikan poluilta” (Weilin & Göös 1967) ja ”Kolme kriisiä” (WG 1971), joista jälkimmäinen lienee varsinaiset muistelmat, olivat varsin nopeata joulun aluspäivien luettavaa. Luin ne rinnakkain siten kuin kerrotut tapahtumat etenevät ajallisesti.

Ennen jatkosotaa Lehmus oli sosialidemokraattisen puolueen järjestöpäällikkö, Tannerin oikeita käsiä siis. 1940 hän oli perustamassa Suomen Aseveljien liittoa, mistä on Mannerheim-kirjassa kuvaus, mutta joka lakkautettiin valvontakomission vaatimuksesta 1945. 1950-luvulla hän oli suojeluskuntien pesänselvittäjä, puolustusministeriön kansliapäällikkö ja puolustusministeri Rainer von Fieandtin virkamieshallituksessa.

Kirjojen suurin anti on niiden sisältämä eurooppalainen ja osin maailmanlaajuinen perspektiivi jatkosodan tilanteisiin. Mannerheim oli jo marraskuussa 1941 pessimistinen, että sota tullaan häviämään, koska Neuvostoliiton valtiorakennelma ei ollut luhistunutkaan ja koska Saksa joutui sotimaan NL:a suosivissa talviolosuhteissa.  Suomen joukot olivat jo kuitenkin lähestulkoon vallanneet puolustettavissa olevat kolmen kannaksen strategian mukaiset asemansa Itä-Karjalassa.

Irrottautuminen sodasta, ilman että Saksa miehittäisi Suomen, on kirjoissa kuvattu pääkriisi.

Ensimmäinen kriisi on luonnollisesti jatkosotaan ajautuminen; minultakin asiaa ulkomaalaisille selittäessäni on useasti unohtunut se, että Ruotsi oli myöntänyt saksalaisjoukoille kauttakulkuoikeuden jo heinäkuun alussa 1940 (Suomi vasta syyskuun lopulla) ja Suomi Neuvostoliitolle elokuussa 1940 vastoin Moskovan 1940 rauhansopimusta; välirauhanaikaisten NL:n suorittamien ilmatilamme ja aluevesiemme loukkauksien lukuisuudesta minulla ei aikaisemmin ollut tietoakaan.

Pikantti yksityiskohta on Hitlerin vierailu Mannerheimin 75-juhlissa, josta salaa äänitetty Hitlerin ja Mannerheimin keskustelu on kirjassa purettu tekstiksi siihen asti, kunnes Lehmus määräsi lopettaa äänityksen; ääninauhahan löytyi pari vuotta sitten.

Myös Ruotsin trapetsitaiteilu puolueettomuudestaan on kirjoissa vahvasti esillä; Ruotsin etu oli sekä talvi- että jatkosodassa saada Suomi torjumaan Neuvostoliiton joukot, mutta tekemään mahdollisimman nopea rauha, jotta se olisi välttynyt Saksan miehitykseltä.

Lehmuksen kolmas kirja Talonpoika suurten šakkilaudalla, Talvisodan dokumentteja (WG 1969) sisältää muun muassa Tannerin salaiseksi julistetun puheen Sos.-Dem puoluevaltuuston kokouksessa 7.4.1940, todellinen tilitys talvisodanaikaiselta ulkoministeriltä!

Sinivalkoinen saari

Jarmo Nieminen Santahamina, Sinivalkoinen saari (Maanpuolustuskorkeakoulu 2012) oli vuosi sitten joulunaluspäivien lukemistonani, mutta yhtä hyvin se soveltuu  joulun välipäiviksi. Varuskuntasaaren historia – sekä synkkä että valoisa puoli - on tavattoman mielenkiintoinen, monia yksityiskohtia en tiennyt lainkaan.

Sen mieleenpainuvin osa on kuitenkin Helsingin ilmapuolustuksen järjestelmällisyys viime sotien aikana, erityisesti helmikuun 1944 pommitusten aikana. Asiastahan on kaupunkilegendoja ja jokainen ilmapuolustuksessa mukana ollut taho tahtoo korostaa omaa rooliaan: ”me pelastimme Helsingin tuholta”.

Kokonaisuuden toiminnan kannalta tietysti kaikki osat ovat tärkeitä, mutta mistään muualta aikaisemmin lukemastani ei kokonaisuus ole selvinnyt minulle: radiotiedustelu nappaa lähtökomennot ennen pommikoneiden nousua jossakin Leningradin eteläpuolella, kuulohavainnot pitkin Suomenlahden rannikkoa lähestyvistä koneista, tutkahavainnot 15 – 20 km etäisyydeltä; torjuntahävittäjät, ilmavalvonta ja valonheitintoiminta kuulosuuntimineen, ilmatorjuntatykistö ja sulkutuli.

Myös saaren siviilielämän ja teollisen toiminnan kuvaus unohtuvat yleensä puhuttaessa Santahaminasta, mutta ei tässä kirjassa.

Oiva lahjakirja kaikille poliitikoille, jotka haluaisivat täyttää Santahaminan samanlaisella lasi- ja betoniarkkitehtuurilla kuin Helsingissä on tehty tällä vuosituhannella: Aurinkolahti, Arabianranta, Kalasatama, Jätkäsaari ja lukuisat muut pienemmät kohteet. Eläköön erilaisuus!

Kremlin kellot

Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmien kuuluisin osa, Kremlin kellot (Tammi 1956), oli aikansa sensaatio, josta keskusteltiin sekä kovaa että kuiskien riippuen läsnäolijoista. Isä oli jostakin saanut sen lainaksi puoleksi viikoksi, mutta enhän 12 vuotiaana talvella 1957 ehtinyt sitä lukea paljoakaan.

Sodassa olleiden kotikylän miesten keskusteluista selvisi kirjan paljastusten yleiskuva kyllä erittäin hyvin. Silti kirjan tavattoman monet yksityiskohdat ovat edelleenkin mitä mielenkiintoisinta luettavaa, vaikka oikeastaan kaiken on jo lukenut tai kuullut vähintään kertaalleen jostain muualta menneen 55 vuoden aikana.

Kirja kertoo Arvo Tuomisen Moskovan vuosista 1933 – 1939 SKP:n pääsihteerinä ja Kommunistisen Internationaalin (Komintern) presidiumin jäsenenä. Neuvostoarjen vastakohtaisuus eliitin ja kolhoosityöntekijöiden välillä (rautateillä seitsemän luokkaa esimerkiksi) on kirjan lievintä kuvausta; se, kuinka Punaisen Lokakuun kolhoosi pakotetaan vapaaehtoisesti myymään 15 kopeekalla kilo kaksisataa tonnia ruista valtiolle, kun torilla kolhoosi saisi siitä kaksi ruplaa kilolta, pitäisi jo kertoa jokaiselle vuosikurssille taloustieteen opiskelijoita; Stalinin kanavan rakentaminen orjatyönä, vankeja kuoli suunnilleen sama määrä kuin kanavan pituus metreissä, pitäisi olla edelleenkin ihmisoikeuskysymys: miksi mennä risteilylle näin historialliselle kanavalle.

Kirjan pääasia on kuitenkin Stalinin puhdistukset panemalla kolme salaista poliisia (valtiollinen poliisi, armeijan poliittinen osasto IV ja kommunistisen puolueen kontrollikomitea) kilpailemaan keskenään. Jos niistä yksi pääsee vahvistumaan liikaa, pannaan kaksi muuta likvidoimaan sen johto. Kun diktaattorit ovat yleensä kautta historian mestauttaneet vastustajiaan, Stalinin terrori keskittyi Stalinin kanssa yhteistyötä tekeviin.

Puhdistusten kohteena ei tietysti ollut pelkästään Neuvostoliiton oma puoluejohto ja kansalaiset, vaan myös ulkomailta tullut kommunistieliitti NL:ssa. Suurinta painoa kirjassa saavat tietysti suomalaisten kommunistien likvidoinnit ja Karjalan Neuvostotasavallan suomalaisten tuhoaminen.

Aikaisemmin olin noin 40 vuotta sitten lukenut Tuomisen muistelmista vain sodan aikaisia Tukholman vuosia 1939 - 1945 käsittelevän Myrskyn Aikaa (Tammi 1970) kirjan, joka meni nopeasti kaupaksi kirpputorilla pari vuotta sitten. 

Jumala syöksee enkelinsä

Aino Kuusinen, O.W. Kuusisen toinen vaimo, antoi julkaista Der Gott stürzt seine Engel vasta kuolemansa jälkeen 1972 (suomennos 1972 Otavan julkaisema Jumala syöksee enkelinsä, Muistelmat vuosilta 1919 – 1965) välttääkseen myllytyksen haastatteluineen, esitelmineen ja matkustuksineen.

Sen aikaisista suomalaisista kirja-arvosteluista jäi vain mieleeni se, että kriitikot korostivat Otto Willen  opportunismia, kun hän ei pelastanut vaimoaan vankileireiltä. Sen sijaan Neuvostoliiton (NL) poliittisen järjestelmän kritiikkiä en muista julkisuudessa niinkään kommentoidun.

Mutta aikahan oli suomalaisen älymystön pimeintä aikaa – ja suomalaisen demokratian, kun Kekkosen jatkokautta ajettiin poikkeuslailla.

Kirja pysyi liian pitkään lukulistallani. Aino Kuusinen oli Kominternissa poliittisten maaraporttien kirjoittaja, sen jälkeen tiedustelutehtävissä USA:ssa ja Japanissa 1930-luvulla. Ennen kaikkea kirja on vahva kuvaus Aino Kuusisen henkisestä kypsymisestä Stalinin puhdistuksissa poliittiseksi kuulustelu- ja rangaistusvangiksi. Neuvostojärjestelmässä riitti pelkät syytteet tuomioihin ilman oikeudenkäyntiä ja näyttöä rikoksesta.

Väkevin osa kirjaa on kuitenkin kuvaus NL:sta luokkayhteiskuntana; siksi voin suositella kirjaa nykypäivänäkin kaikille, jotka murehtivat eriarvoisuudesta, epätasa-arvosta ja kulutusmahdollisuuksien jakautumisen epäoikeudenmukaisuudesta maailmassa tai Suomessa.

Kirjan lopussa on saksalaisen kustantajan edustajan Wolfgang Leonhardin Jälkilause, jossa hän dementoi Aino K:n korostamaa O.W:n ratkaisevaa roolia Kominternin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päätöksenteossa; Aino K:n mukaan O.W. oli se hämähäkki, joka kutoi verkot, mutta pysyi poissa julkisuudesta. Tiedä häntä, mutta kirjan mukaan O.W:n tavoite oli päästä kommunistisen Skandinavian prokonsuliksi ja jo 1935 O.W. oli puhunut uuden sodan syttymisestä.

Vapauduttuaan Aino Kuusinen joutui odottamaan 10 vuotta O.W:n kuolemaa, jonka jälkeen hän vasta saattoi saada passin ja viisumin Suomeen; paluu osui Kalevalan päiväksi 1965.

Vaiettu tarina

Flόra Bartha Paasonen, Vaiettu tarina (Docendo 2013) on Johanna Parikka Altenstedtin hiljakkoin ilmestynyt kirja jatkosodan aikaisen tiedustelupäällikön, eversti Paasosen perheestä rouvan kertomana.

Kirja sisältää useita herkkiä kohtia. Mutta ennen kaikkea se on tervetullut vastapaino erityisesti Hannu Raittilan Marsalkka (Siltala 2010) romaanille, jossa prosaistin mielikuvitus häiritsee tosiasioita. Everstihän hypähtää esiin hämmästyttävän monessa roolissa - jos perehtyy Suomen 1930- ja 1940-lukujen historiaan - syksyn 1939 Moskovan neuvottelijasta Mannerheimin muistelmien kirjoittajaan. 

Martti Turtolan historiatutkimusta Mannerheimin ristiriitainen upseeri : eversti Aladár Paasosen elämä ja toiminta (WSOY 2012) nyt ilmestyneet muistelmat täydentävät erityisesti siltä osin, oliko Paasosen pysyvä siirtyminen ulkomaille 1945 vapaaehtoinen päätös, kuten Turtola usein korostaa, vai sittenkin todellinen pakko perheen jäsenten ja oman hengen turvaamiseksi. Vertailun nojalla voi pohtia, mikä arvo on ylipäätänsä ulkopuolisen tutkijan jälkikäteisarvioinneilla.

Parikka Altenstedt on aikaisemmin julkaissut  kirjan Operaatio Stella Polaris: suuri suomalainen vakoilutarina (Docendo 2010), johon nähden Vaiettu tarina sisältää hieman kertausta, mutta luonnollisesti paljon muuta kuin vain pelkän Stella Polariksen ajan.

Molemmat Parikan kirjat ovat lukuelämyksiä erikseenkin.

Berijan tarhat

Unto Parvilahti, Berijan tarhat, Otava 1957, on yksi niistä kirjoista, joiden lukeminen jäi kesken lapsuudessa 12 - 13 vuotiaana, mutta joka on ollut lukulistallani ainakin vuodesta 1997 lähtien. Kirja oli aikansa sensaatio Suomessa, kertoohan Parvilahti (ent. Boman) kymmenvuotisen "työuransa"  kokemuksistaan ja havainnoistaan Neuvostoliitossa 1945 - 1954 seikkaperäisesti.

Parvilahti oli yksi nk. leinonlistalaisista. Kommunisti Yrjö Leinon tultua sisäministeriksi kevättalvella 1945 Valtiollinen poliisi (Valpo) muuttui varsin nopeasti kommunistien hallitsemaksi. Liittoutuneiden (käytännössä Neuvostoliiton) valvontakomissio esitti Suomen hallitukselle listan henkilöistä, joita se vaati pidätettäviksi ja luovutettaviksi NL:on. Punainen Valpo suoritti pidätykset, Leino hyväksyi luovutukset ja valvontakomissio lennätti Moskovaan 11 Suomen kansalaista ja kahdeksan Suomessa Nansenin eli muukalaispassilla pysyvästi asuvaa.

Vasta tällä iällä luettuna kirja sisältää huomattavasti kertausta aikaisemmasta lukemastani, joka koskee eloonjäämistaistelua kuulusteluvankeudessa NL:ssa ja eri vankileireillä, orjatyöleireillä. Vakavuudestaan huolimatta kirjan monet yksityiskohdat ovat edelleenkin hauskaa luettavaa tämän päivän yhteiskunnallisen keskustelun perspektiivistä.

Esimerkkinä olkoon se, kuinka työnormit kyetään ylittämään, vaikka todellisuudessa niitä ei saavuteta lähellekään sataprosenttisesti; vertaa johtajien, erityisesti eläkejohtajien palkkiot, vaikka eläkeyhtiöt eivät saavutakaan niitä sijoitustuottoja, jotka ne saavuttaisivat seuraamalla puhtaasti passiivisesti maailmanlaajuisia sijoitusmarkkinoita.

SUOSITTELEN! Parvilahti on minusta hyvä kirjoittaja.

Vuoden 2004 laitoksessa on Erkki Vettenniemen artikkeli "Unto Bomanin salattu elämä" Parvilahdesta.