Juho Ovaska Mauno Koiviston idänkortti, sotamiehestä
presidentiksi (Otava 2017) on perehtynyt uusiin lähteisiin ja täydentää Seppisen
yksioikoista kuvausta: ”satamajätkä” on todellisuudessa satamakonttorin
työhönottaja; muutettuaan Helsinkiin liittyy Suomi-Neuvostoliitto-Seuraan ja
Paasikivi-seuraan; asettuu SDP:n keskitien kulkijaksi, koska työtehtävät
vaativat yhteistyötä sosialidemokraattien ja kommunistien kesken; kontaktit
Tehtaankadulle syntyvät; Pyhäsalmella pidetty neljäliuskainen puhe julkaistaan
Pravdassa
Kirjan kerronta
puuroutuu yksityiskohtien ylenmääräiseen vatkaamiseen Koiviston virkaatekevän presidenttikauden
osalta syksyllä 1981, presidentinvaalitaiston alettua ja kuumetessa, mutta
palaa jo seuraavassa luvussa selkeäksi
Presidenttikauden
alettua NL ei ole huolestunut Koivistosta, koska KGB:n ”operatiivinen resurssi”, presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on hänen lähipiirissään. 1980-luvun
lopussa Koivistolla on ”perspektiiviharha” Neuvostoliitosta ja etupiirin
pysyvyydestä itäisessä Keski-Euroopassa
Luulisin, että
kirja on mukaansa tempaavaa luettavaa kaikille, joille Koivisto oli Tasavallan Presidentti ja joille hän edelleenkin on tasavallan presidentin esikuva