Sotapäiväkirja Budapestista 1956

Sakari Selin “Kapina joka kukistettiin, Sotapäiväkirja Budapestista 1956” (Ajatus 2006) lupaa kirjan kuvaavan melkein päivittäin yksityiskohtaisesti Unkarin tapahtumia ”suomalaisen journalistin” näkökulmasta, koska kirjoittaja työskenteli tuolloin Unkarin radion suomenkielisellä osastolla. Enemmistö aineistosta on kuitenkin kommunistien Vapaa Sana –lehden (sittemmin Kansan Uutiset) uutisia, jotka taas omalle lukijakunnalle suunnattuina ovat pestyjä, tai kirjoitettu jälkikäteen.

Todella autenttista kirjassa on hämmästyttävän vähän: Stalinin patsaan kaataminen 23.10.56 ja sen pään vetäminen Blaha Lujza tér –aukiolle, radiotalolle pyrkiminen ja mielenosoittajien murtautuminen puoluelehtien taloon. Muu on pääasiassa Unkarin kommunistipuolueen virallista uutisaineistoa, erityisesti ajalta, jolloin János Kádárin ”Terijoen” hallitus oli jo puhdistustyössään.

Kirjassa ei mainita turvallisuuspoliisin tulenavausta mielenosoittajia kohti Debrecenissä iltapäivällä ennen Budapestin tapahtumia 23.10.56 eikä Kádárin hallituksen organisoimia, itseään tukeviksi tarkoitettuja mielenosoituksia 6-7.12.56, jotka päättyivät tappeluihin ja lopulta neuvostojoukkojen ja turvallisuuspoliisin tulenavaukseen mielenosoittajia vastaan; ks. Luoto ss. 146-147.

Mutta kirjoittaja tietää vielä 2006 laaditussa jälkikirjoituksessa (s. 176), että ”Aseellinen yritys laillisen hallituksen kaatamiseen oli pienen piirin suunnittelema kapina yhdessä ulkomailla asuvien apuriensa kanssa ja tuen turvin”; ”suomalaisen journalistin” ei tarvitse mitenkään dokumentoida taustoja, joihin hänen näkemyksensä perustuvat.

Amerikan löytäjä

Rosemarie Tsubaki "Pehr Kalm, Suomalainen Amerikan löytäjä" (suom. Anto Leikola, Terra Cognita 2011) on kirjoittajan väitöskirja Pehr Kalmin Pohjois-Amerikan matkoista 1747 - 1751.

Kalm teki matkan Ruotsin tiedeakatemian toimeksiannosta tehtävänään etsiä uusia kasveja, joita voitaisiin viljellä Ruotsissa.

Hän oli Anders Celsiuksen ja Carl Linnén oppilas Uppsalassa ja Suomen ensimmäinen talousopin (luonnontieteen soveltaminen talouteen) professori Turun akatemiassa 1747 - 1779 eli nykyisessä Helsingin yliopistossa. Kalm syntyi Ruotsissa, koska hänen perheensä pakeni sinne ison vihan aikana, ja ruotsalaisena maailma hänet tuntee, mutta hän palasi Suomeen ja kävi koulunsa Suomessa.

Kalm teki matkoja Uudesta Ruotsista, Philadelphiasta, käsin New York Cityyn, Upstate New Yorkiin, Niagaralle, Montrealiin ja Quebéciin Uuden Ranskan puolelle. Ranska itse asiassa kustansi hänen matkakulunsa vastineena Ruotsin rahoittaman ranskalaisen retkikunnan työstä Tornionjokilaaksossa.

Kalm ei ehtinyt julkaista kaikkia matkoilta tekemiään päiväkirjamerkintöjä, mutta julkaisemillaan hän nousi maailmanmaineeseen. Kalmin matkojen tieteellinen anti oli paljon laajempi kuin pelkästään kasvitieteellinen, siis luonnonhistoriallinen, ja lisäksi yhteiskunnallisten olojen kuvauksen, mutta onpa kirjassa kuvauksia myös rohdoslääkinnästä kuten intiaanien käyttämä lobelia kupan hoidossa.

Saksalainen Tsubaki väitteli Genovan yliopistossa 2003-2004, suhteellisen hiljakkoin;  alkuperäisotsikossa  ei ole "Suomalainen Amerikan löytäjä". Kirja on mielenkiintoista ja nopeaa luettavaa kokonaisuutena, muttei tietystikään kaikilta yksityiskohdiltaan.

Kohtalona Kostamus

Jyrki Koulumies “Kohtalona Kostamus, Risto Kangas-Ikkalan muistelmat” (Siltala 2012) on keskeisiltä osiltaan 1970-luvun taloushistoriaa, jolloin monivuotiset rakennusprojektit Svetogorskiin (Ensoon) ja Kostamukseen neuvoteltiin. Rakentaminen jatkui vielä lähes seuraavan vuosikymmenenkin Finn-Stroin toimesta, jonka toimitusjohtajana Kangas-Ikkala toimi alusta melkein sen elinkaaren loppuun saakka.

Kaupankäynnin kiemurat Neuvostoliiton byrokratioiden ja niitä johtavien henkilöiden kanssa ovat tietysti yhtä keskeisessä osassa kuin suomalaisten ja neuvostoliittolaisten poliitikkojen suhmurointi neuvottelujen seassa, keskiössä tietysti Kekkonen ja Kosygin kalakavereineen.

Finn-Stroi oli suomalaisten suurten rakennusliikkeiden omistama, joten omistajien välistävedot ja välistävetoyritykset, kuten epäonnistunut yritys tarjota Kostamus-projekti ilman Finn-Stroita kolmena erillisenä työyhteenliittymänä, ovat osa jännitystarinaa.

Lopputulos on kuitenkin se, että projektit etenivät vain asiantuntijoiden voimin; poliitikoille jäi pisteiden keruu sopimusten solmimisen kalkkiviivoilla, 1980-luvun alkuvuosina ei enää sekään.

Kirja on mielenkiintoisen imevästi kirjoitettu, että nuhanenäkin jaksaa lukea sen päivässä.

Unkarin kansannousu 1956

Reima T. A. Luoto “Unkari 1956 – Unkarin kansannousun tausta, tapahtumat ja seuraukset” ( Fenix 2006) on kirjoitettu erittäin lukijaystävällisesti ja sopivan suppeasti; mielenkiintoni tapahtumien kertaukseen oli niin suuri, että en malttanut ottaa edes unia kesken kirjan.

Unkarin kommunisteille onnistui toisen maailman sodan jälkeen se, mikä ei onnistunut Suomessa: vaaleissa kuudesosan kannatuksella, mutta avainministeriöt miehittämällä maahan saatiin 1949 stalinistisen terrorin tukema bolševikkien diktatuuri, taustatukena maassa olevat Neuvostoliiton sotajoukot.

Stalinin kuolemaa maaliskuussa 1953 seurasi suojasää, joka kulminoitui 1956 Hruštševin (tai Hruštšovin) tuomittua ”Ihmiskunnan insinöörin” aikaisen terrorin. Puolan Poznanissa punalippuja kantaneet työläiset vaativat kesäkuussa 1956 leipää, mutta kun Moskova ei siihen suostunut, mielenosoitukset muuttuivat kommunismin vastaisiksi: vaadittiin vapaita vaaleja. Turvallisuuspoliisi ja armeija avasivat tulen mielenosoittajia kohti, minkä johdosta satakunta kuoli ja useat sadat haavoittuivat. Kapinamieliala levisi koko kansakuntaan. Varsovassa kommunistit myöntyivät nostamaan lokakuun 19. päivänä valtaan Gomulkan, kommunistin, joka oli tuomittu anti-stalinistina ja ”titolaisena” vankilaan. Moskova ei uskaltanut jyrätä panssareillaan Varsovaan, koska pelkäsi koko itäblokin leimahtavan ilmiliekkeihin, mutta Unkarissakin neuvostojoukot asetettiin hälytystilaan.

Kirjan mukaan Suomessakin seurattiin lehdistössä enemmän ”puolalaisten kapinaa”, ja tietysti samaan aikaan kärjistyvää Suezin kriisiä, ja vain pikku-uutisin Unkarissa esiintyneitä vaatimuksia olojen kehittämiseksi.

Unkarin tilanne tulikin nopeasti etenevänä yllätyksenä. Erityisesti yliopisto-opiskelijat seurasivat Poznanin tapahtumia, järjestivät kokouksia Szegedissä ja Budapestissa laatien lokakuun 22. päivänä ”16 kohdan” vaatimuslistan, jonka he halusivat luettavan radiossa, mitä ei tapahtunut eikä myöskään vetoomusta julkaista lehdissä kutsu seuraavan päivän mielenosoituksiin.

Budapestissä ei tietty koko lokakuun 23. päivän illan aikana että jo klo 16 aikoihin turvallisuuspoliisin joukot olivat Debrecenissä avanneet tulen 20 000 – 30 000 mielenosoittajaa kohti. Mielenosoituksen alussa opiskelijatyttö alkoi lukea vaatimuslistaa ulkolähetysauton mikrofoniin, jota ei kuitenkaan kytketty valtakunnan verkkoon. Radiotaloon menneen opiskelijadelegaation kohtalosta ei ollut mitään tietoa radiotalon edustalla, jonka ympäristötalojen katoilla oli turvallisuuspoliisin joukkoja.

Paikalle komennettiin myös sotilasosasto. Kun sitä johtanut majuri kuuli tosiasiat, hän kielsi joukkojaan avaamasta tulta ja laskeutui panssarivaunusta mennäkseen radiotaloon, mutta ja samalla kajahti ensimmäinen laukaus Budapestissä, ja majuri suistui hengettömänä maahan kädessään Unkarin lippu - reiällinen ilman Rákosin vaakunaa.

Tapahtumat vyöryivät luonnollisesti nopeasti aivan uusiin mittasuhteisiin; kansa konfiskoi yöllä aseita muun muassa Csepelin asetehtaalta; neuvostojoukot lähtivät liikkeelle, mutta siitä, kenen käskystä, ei ole varmaa tietoa; puolue perääntyi sen verran, että nimitti inhimillisemmän kommunistin Imre Nagyn pääministeriksi seuraavana päivänä, mutta puolue jäi vanhaan komentoon; kaduilla neuvostojoukot alkoivat veljeillä kapinallisten kanssa, koska nämä olivatkin kommunisteja.

Moskova tarvitsi nukkehallituksen ja valitsi János Kádárin sen johtoon. Hämmästyttävän samanlaisia ovat Kremlin kielikuvat tänään Krimin ja Ukrainan tapahtumien yhteydessä kuin marraskuun 4:nen päivän aamuna 1956, jolloin Kádár julisti radiossa ukrainalaisesta Uzhgorodin kaupungista, että maahan on muodostettu uusi vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikien hallitus, koska lokakuun 23. päivänä alkanut joukkoliike oli kääntynyt fasistiseksi kapinaksi, jonka kukistaminen vaati neuvostojoukkoja.

Kádárin punainen terrori vuosina 1957 – 1961 ei enää ollut summittaista koko yhteiskuntaan kohdistunutta kuten Rákosin aikana 1949 – 1953, vaan kohdistui vain kansannousuun osallistuneisiin; kansantuomioistuimet olivat kuitenkin enemmän poliittisia kuin oikeudellisia.

Aikaisemmin en ollut lukenut yhtäkään kirjaa Unkarin kansannoususta 1956, mutta valintani osoittautui mitä mainioimmaksi.

Kiveen hakatut

Arto Teronen - Jouko Vuolle "Urheilun tunteita ja tarinoita, Kiveen hakatut" (Kirjapaja 2013) lienee tunnettujen radioäänten neljäs Kiveen hakatut -sarjan kirja urheilun merkkimiehistä ja naisista. Kahta nimeä en tunnistanut ennalta. Kolme tai neljä kertomusta jätin vain silmäilyn varaan. Mielenkiintoisia ne kuitenkin olivat, vaikka osan olin kuullut radiosta.

Sankarin tai idolin pieni mollaus on jokaisessa todentuntuisuuden lisäämiseksi. Yllättävän monelle tähdelle on alkoholi muodostunut ongelmaksi vähintäinkin menestysvuosien jälkeen, yhtä monella on ollut muu syvä persoonallisuushäiriö. Kaikkien muistoa kuitenkin joku vaalii.

Ikäisteni kannalta kirjan tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta sitä jäin pohtimaan, missä on lukijakunnan nuorimpien ikäraja. Nuorethan pitäisi saada kiinnostumaan kilpaurheilusta.

Perhe, yrittäjyys ja yritys

Karl-Erik Michelsen “Kone – Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla” (Otava 2013) ei ole alkuunkaan pitkäveteinen, vaikka olisikin lukenut hiljakkoin John Simonin Koneen ruhtinas (Otava 2009).

Yritys ja persoonallisuuksia täynnä oleva Herlinien suku ovat mitä mielenkiintoisimmat historiakirjoituksen kohteina. Lisäksi kirja on 50:nen viimeisen vuoden osalta oman aikani taloushistoriaa, jolloin jo aloin ymmärtää yritystenkin toimintaa.

Sotakorvaustoimituksiinkin kirja antaa aivan uuden yritystason perspektiivin verrattuna aikaisemmin lukemiini; poliitikkojen ja virkamiesten, kuten kauppapoliittisen osaston päällikön Nykoppin, muistelmien kuva on paljon ruusuisempi. 

Tärkeimmät yleiset tapahtumat tulevat samalla kerratuiksi kuten EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisen kiemurat Zavidovo-vuotoineen ja siihen liittyvä Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla tasavallan presidentiksi. Kekkonen oli monessa mukana Koneenkin hyväksi eli Pekka Herlin käytti siekailematta kontaktejaan hyväksi.

Kirjassa on sivuja sopivasti puolentoista viikon iltalukemisiksi.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.

Miksi ei kansandemokratiaa?

Osmo Jussila "Suomen tie 1944 - 1948, Miksi Suomesta ei tullut kansandemokratiaa" (WSOY 1990) on ehdottoman lukemisen arvoinen, vaikka kuinka moneen kertaan tahansa olisi lukenut Vaaran Vuosista, Zhdanovin johtaman valvontakomission yrittäessä tehdä Suomesta "demokratiaa", missä Stalinin sotajoukot eivät onnistuneet.

Kirja sisältää niin monia mielenkiintoisia yksityiskohtia sodanjälkeisestä politiikastamme, että lukiessa se tuntuu lähes jännitysromaanilta, vaikka loppuratkaisu on koko ajan tiedossa. Esimerkiksi minulle oli yllätys kolmen suurimman puolueen - SKP/SKDL, SDP ja Maalaisliitto - radikaali julistus vuoden 1945 eduskuntavaalien jälkeen: fasismi juurittava maasta, jota varten oli luovuttava virkamiesten erottamattomuudesta, ja suurpääoma oli sosialisoitava.

Sosialisointikomitea oli kyllä tuttu, mutta se, että vanha myöntyväisyyspoliitikko Paasikivikin pääministerinä antoi sen asettamiselle siunauksensa, kuvastaa ajan henkeä. Yllätys oli sen sijaan se, että Eduskunnassa nimenomaan SDP ehti ajamaan sosialisointien toteuttamista ennen SKP/SKDL:ä - olihan Iso-Britanniassakin sosialisoitu laajalti työväenpuolueen toimesta. Virkamiesten erottamattomuudesta luopuminen sentään tyssäsi presidentti Paasikiveen (ja Ståhlbergiin), vaikka Mauno Pekkalan hallitus sitä esittikin.

Puhdistettaviksi "fasisteiksi" SKP:n "joukkoliikkeet" luokittelivat entisten suojeluskuntalaisten lisäksi sekä ns. valkoisen että Tannerin sosialidemokraattisen Suomen pikkuvirkamiehiä: poliiseja, opettajia, pappeja, kunnanvaltuutettuja jms. "Joukkoliike" huipentui SKP:n järjestämään mielenosoitukseen eduskuntatalon edessä 7. kesäkuuta 1946, johon osallistui tuhansia (arviot 7000:sta aina 30 000:een).

Kärsiskös puhutella?

Arijoutsi "Kärsiskös puhutella? - 25 parasta juttua" (Otava 1955) oli loistavaa kertausta ajalta, jolloin jo luin Helsingin Sanomia (HS).
Arijoutsin pakinat eivät olleet aivan niin odotettuja kuin Kari Suomalaisen pilapiirrokset (nehän eivät olleet siihen aikaan joka päivä vaan hieman yllätyksellisesti kolme tai neljä kertaa viikossa) ja vaativat tietysti enemmän aikaa, mutta yhtä hersyvästi niitä lukiessa saattoi nauraa, poliitikoille erityisesti. - Ja HS:han oli siihen aikaan muutoinkin oikeistolainen lehti eikä ainoastaan Karin ja Arijoutsin kautta.
Myös societeesin tavat ovat Arijoutsin suurennuslasin kohteena, puhumattakaan monista rintamakokemuksista kaupunkielämään rinnastettuna.
Pakinakokoelmasta riitti neljä viisi illassa saamaan kerrassaan makoisat unet urheilun läpikyllästämällä viime viikolla.