Diktaattorien varjossa

Seikko Eskola Demokratia diktaattorien varjossa, Suomen vaikea 1940-luku eurooppalaisin silmin (Atena 2014) on merkittävä tutkimus sveitsiläisen laatulehden Neue Zürcher Zeitungin (NZZ) Suomea koskevista uutisoinneista ja analyyseista pääasiassa tri Max Mehlemin toimesta, joka toimi lehden kirjeenvaihtajana Helsingissä ja myöhemmin Tukholmassa.

Mehlem hallitsi ruotsin ja hänellä oli läheiset suhteet Fagerholmiin ja ruotsalaisen kansanpuolueen poliitikkoihin. Siksi hänen tietonsa olivat erinomaiset, vaikka häntä luonnollisesti koski sama sensuuri kuin kotimaisia toimittajiakin.

NZZ on kirjoittanut Suomesta tavattoman paljon ja näkyvästi, usein etusivullaan. Toisin kuin opettajana esiintynyt tuon ajan Ruotsin lehdistö NZZ pysyi viileän analyyttisena. Sen antama kuva saksankielisessä Sveitsissä oli kirjoittajan mukaan Suomelle suureksi eduksi.

Kirja tarjoisi minulle uusia näkökulmia tuntemiini tapahtumiin ja lisäksi oli oiva kyseisen ajan historiamme kertaus jatkosodasta Helsingin olympialaisiin ja viimeiseen sotakorvaustoimitukseen.

Kannattaa ehdottomasti lukea. Seikko Eskola on Tampereen yliopiston historian professori emeritus.

Suomalaista suhdetoimintaa (!)

Heikki Saari Kotiryssät, Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan (Minerva 2014) on ilmiötä mieluummin kaunisteleva kuin kritikoiva, koska kirja rakentuu pääasiassa ensimmäisen poliittisten broilereiden sukupolven haastatteluihin. Alkujohdannoksi ja siteeksi tekijä lainaa ilmiöstä myös aikaisemmin kirjoitettua. Sen takia kirja tarjoaa vähän uutta. Ehkä eniten sen suhteen, kuinka pienissä asioissa ja kuinka tavattoman alhaisella poliittisen hierarkian tasolla ”Moskovan mielipide” piti varmistaa.

Vaaran vuodet 1991-1995

Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen Vaaran vuodet 1991 – 1995, Muistelmia ja päiväkirjamerkintöjä (Paasilinna 2014) herätti ilmestyessään jonkin verran huomiota, mutta ei läheskään ansaitsemaansa. Päiväkirjamerkinnät koskevat aikaa 1.1.1993 – 29.4.1995 eli Ahon hallituksen viimeiset 2 v ja 4 kk. Ahon hallituksen alku kuin Holkerin hallituksen loppu ovat muistelmien varassa

Insinööri Viinanen, entinen pk-yrittäjä, repi aidon poliitikon (hyväntekijän) tavoin kokoomuksen eduskuntaryhmän johtajana yhdessä sosialidemokraattisen toverinsa Pia Hämäläisen kanssa Holkerin hallituksen viimeisen budjetin auki joulun alla 1990, oli Ahon hallituksen valtiovarainministeri kuin vuoden verran Lipposen I:ssä, jonka jälkeen korotutti itsensä Vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajaksi. Kalle Heiskanen on tunnettu talous- ja päätoimittaja

Kirja on täynnä kepun ministerien, erityisesti Pekkarisen välistävetoja. Myös oman puolueen ministerit ja kansanedustajat luokitellaan kuten muidenkin puolueiden edustajat: "kakaroita, mitätöntä porukkaa; onneksi kansa ei tiedä millä porukalla maata hallitaan"; Kimmo Sasi on Viinasen superkakara

Erityisesti Salolaisen päättämättömyys kokoomuksen puheenjohtajana ja peli valtiovarainministeriään vastaan on jatkuva kritiikin lähde kuten Salolaisen jatkuva itsekehu, mutta yllättävintä minulle oli Viinasen arvio Salolaisen heikosta ammattitaidosta ja aikaansaannoksista EU-asioissakin: "miten (Salolainen) voi selviytyä julkisuudesta tietämättä maan asioista mitään"

Talouspoliittisen koreografian kannalta merkittävintä on mielestäni se, miksi hallitus ajoi itsensä jatkuvasti ammattiyhdistysliikkeen ansaan: halutakseen mainetta ja kunniaa ja valtaa pääministeri Aho halusi jatkuvasti neuvotella ay-johdon kanssa ja usko sen kykyyn tehdä rakenneuudistuksia siitäkin huolimatta että ay-johto jatkuvasti petti etukäteissopimukset: vaikka Suomen Pankista paperiliiton Antero Mäki ja metalliliiton Per-Erik Lundh lähtivät kaulakkain marraskuussa 1991 Sorsan sopimuksen hyväksyneinä ja vaikka SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen vakuutti vievänsä Sorsan paketin läpi järjestön valtuustossa, omiensa keskuudessa he pehmoilivat

"Onnetonta porukkaa koko järjestöväki": "kahinoita, kähmintää, kieroilua"

Lukukokemuksena kirja on verraton, mutta hidaslukuinen, koska päiväkirjamerkintöjen nippelitietoa on luonnollisesti enemmän kuin runsaasti

Jokaisen kannattaa vähintäänkin lukea vuonna 2014 kirjoitettu kirjan jälkikirjoitus, Yleislakko olisi tarvittu: kuinka samankaltaiseen tilaan kuin 1991-1995 Suomi oli jälleen joutunutkaan

Sotamarsalkka Sandels

Robert Brantberg SANDELS, Sotamarsalkka ja suurmies Johan August Sandelsin elämäkerta (Readme.fi 2015) on mehevillä jutuilla höystetty kirja, ei ainoastaan Ruotsin historiasta ennen ja jälkeen Suomen Sodan 1808 - 1809, vaan myös Napoleonin sodista ja Norjasta 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Suomessa Sandels tunnetaan kyvykkäänä rintamaeverstinä, mutta hän yleni kenraalimajuriksi jo ennen Suomen Sodan loppua, ja ollessaan Norjan käskynhaltija hänet ylennettiin sotamarsalkaksi, arvo johon Pohjoismaissa myöhemmin vain Mannerheim on ylennetty.

Myös muut Suomen Sodan kuulut rintamaupseerit ja tapahtumat tulevat kirjassa kuvatuiksi kuten Georg von Döbeln Uumajan torilla kotiuttamassa suomalaisjoukkoja – ja Jean Baptiste Bernadotte.

Teos on helppoa luettavaa, jossa minulle oli paljon uusia yksityiskohtia Suomen Sodan jälkeisten vuosien historiasta sekä Sandelsista.

Kustaa II Aadolf

Mirkka Lappalainen Pohjolan Leijona, Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632 (Siltala 2014) on tavattoman lukijaystävällisesti kirjoitettu kirja 1600-luvun alkupuolen historiastamme, samaa sarjaa kuin aikaisemmin kirjoittajalta lukemani Susimessu (2009), joka kertoo Nuijasodan eli Ruotsin sisällissodan ajasta ja jolle tämä teos on oikeastaan jatkoa, ja Maailman painavin raha.

Kirjasta ikäihminenkin oppii paljon uutta Itämeren alueen voimatasapainon syistä: Liivinmaan sota Puolan ja Ruotsin välillä eli Ruotsin vallanperimyssota, ja 30-vuotinen sota; Ruotsin keskitetyn hallintojärjestelmän synty Axel Oxenstiernan toimesta. Kirja on todella nopealukuinen.

Riian getosta Länsi-Berliiniin

René Nyberg Viimeinen juna Moskovaan (Siltala 2015) kertoo kirjoittajan äidin Fannyn juutalaisesta Tokazier-suvusta Helsingissä, kirjoittajan isästä urheilujohtaja Bruno Nybergistä ja erityisesti Fannyn Riiassa asuneen serkun perheestä. 

Kirjan otsikko tarkoittaa perheen onnekasta pelastautumista kesäkuun 1941 lopun saksalaismiehitykseltä, jolloin Riian juutalaisia tuhottiin ampumalla heti miehityksen jälkeen toreilla ja panemalla heidät marssimaan kaupungista ulos ja ampumalla maantielle: 95000:sta selvisi hengissä 5000.

Opin kirjasta tavattoman paljon Baltian juutalaisten historiaa. Riiassa olin kerran kysynyt oppaalta, missä täällä oli getto. Vastausta en saanut, mutta nyt tiedän.

Koskettavan sukutarinan päähenkilöt Moskovan juna vie lopulta Kazakstaniin, mutta pääsevät muuttamaan takaisin Riikaan, josta he muuttavat Israeliin 1971, mutta lopulta Länsi-Berliiniin!

Lukukokemuksena kirja oli parhaimmasta päästä

Mannerheim, Wahlroos ja Kuningas

Esko Seppänen Mistä Suomi vaikenee? (Into 2016) kuvaa aluksi värikkäästi NATO-lähentymistämme hakien perspektiiviä Mannerheimista ja Vapaussodasta lähtien; taustalla oleva Saksan ja Venäjän keskinäinen voimatasapaino jää yllättävän heikolle kommentoinnille.

Kirjan parasta antia on seikkaperäinen EU-asioiden kartoitus: jännitteet liittovaltion ja valtioliiton kannattajien välillä; EU-instituutioiden ja tuomioistuinten keskinäinen vallanjako; Suomen poliitikkojen aikaansaannokset ja aikaansaamattomuudet. Seppäsen peruskysymyksenä voi pitää kysymystä demokratian hukkumisesta EU-byrokratian rattaissa. EU:n nykytilan kommentointi ei kuitenkaan ulotu brittien erohaikailujen kritiikkiin.

Loppuosassa Seppänen päivittää vanhan listansa Suomen suurituloisimmista viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Henkilötarinat rikkaimpien kuten Wahlroosin ja Kuninkaan rikastumisista ja koilailuista ovat jälleen mehukasta luettavaa, pääministeri Sipilää ja verotusta unohtamatta. 

Kannattaa tutustua

Aatehistoriaa toisinajattelijoiden tahdittamana

Ralph Young ”Dissent, The History of an American Idea” (New York University Press 2015) kuvaa USA:n toisin ajattelijoiden tahdittamaa aatehistoriaa jo ajalta  ennen USA:n itsenäistymistä 1960-luvun protestilauluihin ja kuluvan vuosikymmen alun ”Valtaa Wall Street”- ja Teekutsuliikkeisiin.

Hämmästyttävän monet aikoinaan vallankunoukselliset ideat ovat olleet esillä USA:n keskustelussa jo vuosikymmeniä ennen kuin ne ovat rantautuneet Suomeen tai jopa muuhun maailmaan naisasialiikkeestä lähtien.

Lukemastani yllättävintä oli se, että Mahatma Gandhi tukeutui vastarinnassaan Henry David Thoreau kirjoituksiin kuten Martin Luther King Jr. 

Kirja on kaikin puolin silmiä avaava ja mielestäni oivallista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille, erityisesti maahanmuuttoa kritikoiville ja puolustaville.

USA:n perustajaisien ajattelun virheettömyys

David Sehat “The Jefferson Rule, How the Founding Fathers Became Infallible and Our Policies Inflexible” (Simon & Schuster 2015) edustaa historiantutkimuksen amerikkalaista trendiä, jossa teema kuin teema kuvataan USA:n perustuslainlaatijoiden näkökulmasta.

Useimmat maan presidenteistä ja muista huomattavista vaikuttajista ovat puheissaan ja politiikassaan hakeneet toiminalleen oikeutusta USA:n liittovaltion syntyvaiheen ratkaisevan vaikuttajasukupolven puheista ja kirjoituksista: Barack Obamasta, Ronald Reaganiin, Martin Luther King Jr:iin, Abraham Lincolniin, jne, puhumattakaan Teekutsuliikkeestä.

Perustelujen erilaisuus Thomas Jeffersonin ja Alexanderin Hamiltonin kesken kuvataan aluksi. Perustajat olivat siten hyvin eripuraista joukkoa; hehän olivat 1700-luvun loppupuolen vallankumouksellisia.

Miksi sitten heihin on koko USA:n olemassaoloajan vedottu sekä oikealla että vasemmalla? Luonnollisesti oman poliittisen vallan hankkimiseksi ja pönkittämiseksi!

Kirja on sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tosin mieleen siitä ei painu kovinkaan paljoa, mutta kirja on oiva lähde, jos on tarve kirjoittaa USA:n politiikasta jotakin.

Pohjoismaiden historia

Pohjoismaiden historia 1397 – 1997, 10 esseetä (YLE, Pohjoismaiden ministerineuvosto 1997) on laadittu ministerineuvoston toimesta Kalmarin unionin muodostamisen 600-vuotismuistoksi; pohjoismaiset yleisradioyhtiöt ovat työhön nojaten toimittaneet 10 tv-ohjelmaa ja 20 radio-ohjelmaa; en muista nähneeni tai kuulleeni yhtään ohjelmaa.

Kirjoittajia on kaksi kustakin maasta; historia katetaan teemoittain. Silti päällekkäisyyttä on sen verran, että se häiritsee toisinaan. Viimeisimmän esseen, ”Pohjola nyt ja vastedes”, kirjoittaja ei ole historioitsija ja sen kyllä huomaa: huiskintaa sinne tänne, yleistyksiä joilla ei läheskään aina ole tosiasiapohjaa, ajassa mennään välillä edestakaisin jolloin tulee hassuja rinnastuksia; tekijä on valinnut liian monta alateemaa, jolloin hän joutuu liikkumaan oman asiantuntemuksensa piirin ulkopuolella.

Mutta teoksen alkuluvut ovat todella mielenkiintoisia ja avartavia. Luin kirjan suurella mielenkiinnolla.