Kun valtiopetos oli

Sakari Selin ”Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko, Nuoret sodassa Hitleriä vastaan” (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2011) kuvaa kommunistien soluttautumista Tampereella sosialidemokraattien järjestötoimintaan 1930-luvun loppupuolella ja kommunistinuorten sodanaikaista maanalaista sabotaasitoimintaa Tampereella.

Teoksen sankareina ovat Moskovassa Lenin-koulussa aseelliseen vallankumoukseen 1930-luvun puolivälissä koulutettu ja Espanjan sisällissodassa kokemusta hankkinut, joka sitten jatkosodan aikana pudotetaan desantiksi Tampereelle ja joka onnistuu piileskelemään joutumatta kiinni, sekä junia, voimalaitoksia ja armeijan autoja räjäyttelevä nuorisoryhmä, johon kirjoittaja on kuulunut.

Jäätyään kiinni kirjoittaja on kokenut pamputusta ja joutunut kaivamaan ”omaa hautaansa”, kun Valpon kuulustelijat ovat puristaneet hänestä irti muiden sabotöörien olinpaikkoja. Muiden ryhmän jäsenten kidutuksista hän kertoo laajemmin.

Näin jälkikäteen herää tietysti kysymys, kas kun ryhmä ei sodan jälkeen nostanut oikeusjuttuja heidän kuulustelijoitaan vastaan, olihan Valpo muuttunut kommunistien hallitsemaksi ja oikeuslaitoksemmekin täytyi taipua venäläisten valvontakomission edessä.

Kirja on kirjoitettu kaunistelevasti jälkikäteen kuten kirjan otsikko ja alaotsikko kertovat; s. 87 ”ainoana sosialidemokraattisena puolueena maailmassa SDP oli sodan aikana vastuussa liittoutumisesta fasistisen Saksan kanssa koko muuta demokraattista maailmaa vastaan”; minä olen puolestani yrittänyt selittää ulkomaalaisille, että Suomi oli ainoa demokraattinen maa, joka taisteli Neuvostoliiton diktatuuria vastaan toisessa maailmansodassa, eduskuntahan toimi koko ajan.

Kirjoittaja teki työuransa Kansan Uutisten urheilutoimittajana ja Veikkausyhtiön johtajana. Korkealle siis kommunistisabotööri nousee suomalaisessa yhteiskunnassa.

Puhelut Moskovaan

Raimo Seppälän "Stefan Widomski ja puhelut Moskovaan" (Otava 2006) olisi pitänyt lukea heti sen ilmestyttyä. Ilmeisesti en koskaan silloin avannut kirjaa ja päässyt käsitykseen sen todellisesta sisällöstä. Kuvittelin sen keskittyvän samanlaisiin Nokia- ja neukkutarinoihin, joita olin kuullut vuosien varrella.

Widomskihan oli Nokian NL:n ja Venäjän kaupan vientijohtaja 1972 lähtien. Jo lapsuus ja nuoruus Puolassa ennen Suomeen tuloa on mielenkiintoista luettavaa, mutta Nokia-kausi on luonnollisesti hauskinta.

Kirja on kuitenkin ensi sijassa elämänfilosofinen: Suomi ja suomalaiset  tarkasteltuna taloutemme ytimeen ulkopuolelta tulleen, mutta siihen täysin integroituneen silmin. Suosittelen kaikille poliitikoille, virkamiehille ja painostusjärjestöissä työskenteleville - ja kaikille muillekin jotka joutuvat selittämään suomalaisuutta ulkomaisille vieraille.

Kirja on myös erinomaisesti kirjoitettu; haastattelukysymykset ovat selvästi syvän pohdinnan tuloksia, niin myös Widomskin vastaukset.

Russofobiastamme sen verran Tuntemattoman Snellmanin jälkeen, ettei se vaan ole peräisin ruotsalaisilta? Ruotsihan niitä sotia kävi Venäjää vastaan; virkamiehistömme oli täysin ruotsinkielistä vielä 1800-luvun lopulla; rajantakaisessa Karjalassakin suomalaista kutsutaan ruotšiksi Snellmanin mukaan.

Tuntematon Snellman

Kyösti Skyttä & Päivi Skyttä, Tuntematon Snellman (Gummerus 1981) tuli luettua sen ilmestymisvuotena. Teos jäi viimeistelyltään keskeneräiseksi sisältäen tavattomasti yksityiskohtia, joiden sulattelu ja virtaviivaistaminen olisi ollut tarpeen mieleenpainuvan kokonaiskuvan saamiseksi. Sen takia se on pysynyt kirjahyllyssä ja eilen illalla sain luettua kirjan loppuun uudestaan.

Ehkä nyt muutaman viikon ajan mielessäni on taas jonkinlainen käsitys Snellmanista, hänen aikakaudestaan sensuurihallintoineen, suhteista maamme muihin suurmiehiin, jotka hämmästyttävästi ovat syntyneet lähes samana vuotena.

Kiintoisinta on kannaltani tietenkin J.V. Snellmanin tieteellinen ura, syrjintä yliopistossa ja lopun valtiomiesura. Kirjan keskiössä on luonnollisesti suomalaisuuskiivailu, joka sai ylimmän virkamiehistön pitämään Snellmania "kommunistina".

Ei hänellä turhaan ole patsasta ja liputuspäivää, vaikka Nervander piti häntä, naisten miestä, rapavatsana.

Ulkoministerinä talvisodan aikana

Väinö Tanner ”Olin ulkoministerinä talvisodan aikana” (Tammi 1950) perustuu Tannerin pikakirjoituksella päivittäin kirjaamiin merkintöihin. Siksi siinä käydään läpi kaikki poliittiset tapahtumat talvisotaa edeltävistä Jartsev- ja syksyn 1939 Moskovan neuvotteluista talvisodan päättymiseen. 

Jälkiviisautta ja oman roolin kaunistelua siinä tietysti on kuten kaikissa jälkikäteen kirjoitetuissa, mutta ehkä vähemmän kuin yleensä muistelmissa. Se etenee tapahtuma tapahtumalta ja on siten etupäässä aikalaiskuvaus.

Olisinpa lukenut kirjan 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa. Siksi paljon se sisältää sellaisia yksityiskohtia, joita olisin tarvinnut aina kun olen keskustellut ulkomaalaisten kanssa Suomen asemasta. Esimerkiksi kysymys Englannin ja Ranskan lupaaman avun luonteesta on sellainen. Ikäluokkani ulkomaalainen tietää talvisodasta sen, mitä siitä on ollut hänen koulukirjoissaan. Usein olen törmännyt käsitykseen, että Ranskan ja Englannin lupaama apu taivutti Moskovan tekemään rauhan Suomen kanssa; muutoin Suomi olisi vallattu.

Tannerin muistelmista, jos mistään selviää puolestaan se, että epämääräisinä pysyneet ja yksityiskohdiltaan heittelevät avunlupaukset pitkittivät Suomen hallituksen kypsymistä rauhaan. Erityisesti sen jälkeen kun Suomen hallitus 29.2.1940 oli päättänyt myöntyä Hankoniemen vuokraamiseen NL:lle tukikohdaksi ja vastata myöntävästi neuvottelujen aloittamiseen, Ranska ja Englanti panivat seuraavana yönä kaikkensa peliin estääkseen Suomea käymästä rauhanneuvotteluja NL:n kanssa, koska Englannilla ja Ranskalla oli suunnitelma avata keväällä 1940 etelässä Bakun rintama NL:a vastaan öljyn saannin vuoksi. Länsivallat halusivat Suomen jatkavan taisteluaan ja avun varjolla turvata itselleen Pohjois-Ruotsin malmivarojen saannin.

Ruotsin tasapainoilu on kirjassa hyvin esillä. Jos Suomi olisi pyytänyt Ranskan (eversti Paasonen oli Ranskassa talvella 1940 asehankinnoissa ja neuvottelemassa avun yksityiskohdista) ja Englannin apua ja ne lähettäneet joukkoja Norjan ja Ruotsin kautta, olisiko Saksa NL:n silloisena liittolaisena tullut Ruotsin avuksi torjumaan vihollistensa tulon Skandinaviaan, jolloin Ruotsi olisi taistellut Suomea vastaan? Torjuakseen suursodan osapuoleksi joutumisen Ruotsin edun mukaista oli, että Suomi hyväksyisi koko ajan kovenevat rauhanehdot.

Kiintoisaa on myös se, kuinka hyvin Suomi piti Ranskaa ja Englantia täysin reaaliajassa tietoisina päätöksistään kuten välittäjänä toiminutta Ruotsiakin.

Salamaa nopeampi

Usain Bolt ”Salamaa nopeampi – elämäni” (Johnny Kniga 2013), kirjannut Matt Allen, on yksinkertaisesti loistava teos 27 vuotiaan, maailman menestyneimmän pikajuoksijan urasta.

Mitä siitä oppii kuka tahansa menestyksen saavuttamiseksi?

Kohteliaisuus kanssaihmisiä ja kilpakumppaneita kohtaan kaikissa tilanteissa; tavoitteiden konkreettisuus, unelmat ovat erikseen; valtaisan rääkin, harjoituksissa täytyy käydä vielä sen Hetken toisella puolella, missä yleensä harjoittelu jo lopetetaan; henkilökohtaiset ominaisuudet huomioiva valmennus, yhteinen muotti ei vie kaikkia huipulle, vaan vain sen, jonka henkilökohtaisia ominaisuuksia se sattuu vastaamaan; vammojen hallinta on osa urheilua, niiden toistuminen on ehkäistävissä yleisen lihaskunnon vahvistamisella; kilpailutilanteissa valtavien suorituspaineiden hallinta rentoutumisella sekä itsensä ja vastustajien psyykkaamisella; kilpailumenestys ja sen tuoma taloudellinen vaurastuminen ei saa nousta päähän; jne, jne.

En ole lukenut mitään sisäisen sankaruuden kirjoja, mutta tässä on mielestäni sellainen, ilman uhoa.

Lisäys 30.11.2014: Yksi asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan, oli se, kuinka Usain Bolt muuttuu hetkessä TV-klovnista rennoksi ja itseensä luottavaksi mestariksi: miten hän on harjoitellut sitä. Käsittääkseni hänen valmentajansa Glenn Mills on vannoutunut Bud Winterin rentoutustekniikoiden noudattaja.

Talon historia kansallista historiaa

Pekka Suvanto ”Mariankatu viisi ja seitsemän - Taloutta, kulttuuria, politiikkaa ja rakennustaidetta” (SKS 2002) kertoo kauppaneuvos Henrik Borgström Juniorin rakennuttamien talojen historian. Talothan ovat Presidentinlinnan ja Ritarihuoneen naapureita ja tällä hetkellä Alfred Kordelinin säätiön ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran omistuksessa. Niissä toimii myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunta (TSV) ja muita vastaavia tiedevaikuttamisen elimiä.

Kauppaneuvoksesta olin tuskin kuullut, ennen kuin sain kirjan TSV:n silloisena tilintarkastajana, mutta lukuisien liiketoimiensa ohella, muun muassa Suomen Yhdyspankki, Forssa Oy ja tupakkatehdas, hän on ollut Suomen ensimmäinen säännöllisten taloudellisten uutiskirjeiden julkaisija. Ennen kaikkea hän on ollut mesenaatti ja filantrooppi.

Näkökulma, jonka kirjoittaja esittää talojen asukkaiden henkilöhistoriasta, on uskomattoman vivahteikas. Ja asukkaita ovat omistajien lisäksi vuokralaiset kuten Runeberg, Topelius, Snellman, Mannerheim…, heillä vieraita Paciuksesta Eugen Schaumaniin.

Kirja on oiva yhden illan lukemisto, jonka lukeminen on miellyttävämpää kuin katsoa jo moneen kertaan päivän aikana kuultuja uutisia ja kommentaareja.

Kirja on kuitenkin pettymys kaikille, jotka saarnaavat valtiojohtoisen yhteisöllisyyden hyvyyttä; todellinen yhteiskunnallinen hyvyys on ideologisen sateenkaaren toisessa päässä, yksityisessä aloitteellisuudessa. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö edeltäjäyhtiöineen huolehti sähkön tuotannosta ja jakelusta 25 vuoden ajan ennen kuin kaupungin sähkölaitos perustettiin ja nielaisi sen.