Aatehistoriaa toisinajattelijoiden tahdittamana

Ralph Young ”Dissent, The History of an American Idea” (New York University Press 2015) kuvaa USA:n toisin ajattelijoiden tahdittamaa aatehistoriaa jo ajalta  ennen USA:n itsenäistymistä 1960-luvun protestilauluihin ja kuluvan vuosikymmen alun ”Valtaa Wall Street”- ja Teekutsuliikkeisiin.

Hämmästyttävän monet aikoinaan vallankunoukselliset ideat ovat olleet esillä USA:n keskustelussa jo vuosikymmeniä ennen kuin ne ovat rantautuneet Suomeen tai jopa muuhun maailmaan naisasialiikkeestä lähtien.

Lukemastani yllättävintä oli se, että Mahatma Gandhi tukeutui vastarinnassaan Henry David Thoreau kirjoituksiin kuten Martin Luther King Jr. 

Kirja on kaikin puolin silmiä avaava ja mielestäni oivallista luettavaa kaikille yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneille, erityisesti maahanmuuttoa kritikoiville ja puolustaville.

USA:n perustajaisien ajattelun virheettömyys

David Sehat “The Jefferson Rule, How the Founding Fathers Became Infallible and Our Policies Inflexible” (Simon & Schuster 2015) edustaa historiantutkimuksen amerikkalaista trendiä, jossa teema kuin teema kuvataan USA:n perustuslainlaatijoiden näkökulmasta.

Useimmat maan presidenteistä ja muista huomattavista vaikuttajista ovat puheissaan ja politiikassaan hakeneet toiminalleen oikeutusta USA:n liittovaltion syntyvaiheen ratkaisevan vaikuttajasukupolven puheista ja kirjoituksista: Barack Obamasta, Ronald Reaganiin, Martin Luther King Jr:iin, Abraham Lincolniin, jne, puhumattakaan Teekutsuliikkeestä.

Perustelujen erilaisuus Thomas Jeffersonin ja Alexanderin Hamiltonin kesken kuvataan aluksi. Perustajat olivat siten hyvin eripuraista joukkoa; hehän olivat 1700-luvun loppupuolen vallankumouksellisia.

Miksi sitten heihin on koko USA:n olemassaoloajan vedottu sekä oikealla että vasemmalla? Luonnollisesti oman poliittisen vallan hankkimiseksi ja pönkittämiseksi!

Kirja on sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tosin mieleen siitä ei painu kovinkaan paljoa, mutta kirja on oiva lähde, jos on tarve kirjoittaa USA:n politiikasta jotakin.

Pohjoismaiden historia

Pohjoismaiden historia 1397 – 1997, 10 esseetä (YLE, Pohjoismaiden ministerineuvosto 1997) on laadittu ministerineuvoston toimesta Kalmarin unionin muodostamisen 600-vuotismuistoksi; pohjoismaiset yleisradioyhtiöt ovat työhön nojaten toimittaneet 10 tv-ohjelmaa ja 20 radio-ohjelmaa; en muista nähneeni tai kuulleeni yhtään ohjelmaa.

Kirjoittajia on kaksi kustakin maasta; historia katetaan teemoittain. Silti päällekkäisyyttä on sen verran, että se häiritsee toisinaan. Viimeisimmän esseen, ”Pohjola nyt ja vastedes”, kirjoittaja ei ole historioitsija ja sen kyllä huomaa: huiskintaa sinne tänne, yleistyksiä joilla ei läheskään aina ole tosiasiapohjaa, ajassa mennään välillä edestakaisin jolloin tulee hassuja rinnastuksia; tekijä on valinnut liian monta alateemaa, jolloin hän joutuu liikkumaan oman asiantuntemuksensa piirin ulkopuolella.

Mutta teoksen alkuluvut ovat todella mielenkiintoisia ja avartavia. Luin kirjan suurella mielenkiinnolla.

Outo Suomi

Jukka Sarjala Kotomaamme outo Suomi (Teos 2013) on sujuvaa luettavaa tutuista aiheista kuten Matti Kurikasta ja Sointulasta, Läskikapinasta ja Muurmanskin Legioonasta, Konikapinasta, Lapuan liikkeestä, Yrjö Leinosta ja Hertta Kuusisesta, Juho Niukkasesta, Veikko Vennamoon ja 1990-luvun alun jälkeiseen ilmiöön politiikka viihteenä.

Joka tarinasta löytyy kuitenkin uusia meheviä yksityiskohtia, joita en ollut lukenut. Siksi se olikin vallan mainio matkalukemisto, jota voin suositella, jos lukija on kiinnostunut Suomen poliittisesta historiasta.

Kirjoittaja on opetushallituksen entinen pääjohtaja

Uuninmuuraus

Antti Hyry Uuni (Otava 2009) on minusta puuduttavaa luettavaa kuten kirjailijalta aikaisemmin lukioaikana lukemani novellit. Silloin ei vielä puhuttu tekotaiteesta, mutta monia lukijoita Hyryn tyyli viehättää. Khjeet kirjassa ovat seikkaperäist seikkaperäisset jos niistä on kiinnostunut.n lukemani novellit. irja palkittiin Finlandialla ilmestymisvuotenaan.

Uunin muurausohjeet ovat seikkaperäiset jos niistä on kiinnostunut. Mutta nykykielellä sanottuna kyseessähän on erään aikakauden teknologisen innovaation kuvaus, miten tuli ja savu kiertävät leivinuunissa takaa yläkautta eteen ja alas ja uudestaan ylös.

Suomalaista poliittista historiaa

Suomalaisen yhteiskunnan poliittinen historia (Edita 2005) toim. Ville Pernaa ja Mari K. Niemi on Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen kokoomateos professori Jorma Kalelan eläköityessä väittäen keskittyvänsä kronologisten detaljien asemasta poliittisiin prosesseihin, jotka osin limittyvät samoihin aikakausiin.

Lähestymistavasta seuraa, että kirjoituksista osa sisältää valtaisia yksinkertaistuksia ja yhtä valtaisia yleistyksiä, ainakin omalla erikoisalallani. Tästä syystä en kyllä haluaisi lukea kirjaa yliopistolliseen tenttiin.

Teos alkaa pohdinnalla, milloin Suomi syntyi. Siksi sen otsikossa on suomalainen ja ajallisesti se alkaa Venäjän vallan alusta. 

Itse olisin aloittanut kuitenkin jo Vapauden ajan poliittisista prosesseista monestakin syystä: millaista valtiopäivätyöskentely ja hallinnon toiminta olivat silloin ja mitä uudistuksia tehtiin ja mitä rajoituksia Kustaa III:nen vallankaappaukset toivat.

Toinen teema, joka puuttuu on se, miksi Suomi kannustuksesta huolimatta ei omaksunut skandinavismia 1860-luvulla ja osallistunut Venäjän vastaiseen kapinointiin Puolan tavoin; Skyttä-Skyttä kertoo J.V. Snellmanin ratkaisevasta roolista tässä asiassa.

Matkalukemisena kirja oli mukava, mutta kaikkia sen tulkinnoista en ottanut vakavasti.

Helsingin pitäjän historiaa

Ville Luho Helsingin pitäjän esihistoria ja Gunvor Kerkkonen Helsingin pitäjän keskiaika (Helsingin maalaiskunnan julkaisu 1965) ovat yhtenä niteenä. Ensimmäinen sisältää runsaasti arkeologisia detaljeja, mutta ne yliloikkien se on yhtä mielenkiintoinen kuin jälkimmäinen, josta nautin suuresti.

Erityisen mielenkiintoinen oli tieto, että alkuaikoina 1300- ja 1400-luvuilla Helsingin seudulle Gävlen ja Härnösandin seuduilta Helsinglantista (tai Hälsinglandista) ja Gästrikslandista muuttaneet olivat lähtömaakuntiensa lainsäädännön alaisia vielä pari vuosisataa uudessa maassaan, Nylandissa.

Verotutkijana erityisen mielenkiintoista oli myös sen ajan verotus, jota kutsutaan pääveroksi ja johon pitäisi perehtyä laajemmin. Samoin jokaista oulunkyläläistä kiinnostaa, että jo 1500-luvun alkupuolella kylä oli Ogleby.

Padisten luostarin lohenkalastusoikeuksien saantikin Vantaan joesta selvisi yksityiskohdittain, samoin se, miksi Helsingin kaupungin alku oli niin kituvaa: siihen aikaan oli myös laillisia maakauppiaita, jotka kävivät kauppaa suoraan Tallinnan porvareiden kanssa, mutta ostamillaan tavaroilla salakauppaa kotiseutunsa talollisten kanssa!

Kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta

Mirkka Lappalainen Maailman painavin raha, Kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta (WSOY 2006) on miellyttävää matkalukemista, sisältäen historiallisia kertomuksia suurvaltajan Ruotsista lähinnä henkilöperspektiiveistä. Muutama henkilöistä ei ollut minulle aikaisemmin tuttu edes nimenä, puhumattakaan itse kertomuksesta.

Otsikko, plooturahan lanseeraus, on Ruotsin yritys vaikuttaa kuparin kansainvälistä hintaa kohottavasti; spekulantit tietysti sulattavat plooturahan kupariksi, jos rahan arvo kuparina on sen leimattua arvoa korkeampi. Täten plooturaha osaltaan tasoitti kuparin hinnan vaihteluja.

Kauhunvuodet 1866 – 1868

Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet 1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista.

Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä 1867 ja syyskuun alun pakkaspäivät lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi virkaansa.

Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä 24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.

Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa markkaa. Laina oli siten kolmasosa valtion tuloista. Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.

Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi, että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti paljon korkeammalle. Viljan toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta normaalia aikaisemmin ja satamien jäätyessä. Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74 miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.

Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa myös oli pula siemenestä, koska Rothschildin lainaa oli perusteltu keisarille kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.

Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan sopimuksen: Venäjä myöntää talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan rakennustöitä varten jo vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa, 1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.

Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.

Nälkä vai taudit? Tältä osin kirja lähenee jännityskertomusta. Syrjäseuduilla ei oltu alttiita tartunnoille samassa suhteessa kuin väestökeskittymissä, mutta syrjäseutujen asukkailla ei välttämättä ollut samaa immuniteettia kuin kaupungeissa asuvilla sitä saattoi olla, kun tyyfus-taudin eri muunnokset riehuivat vuosi vuodelta Pietarista suurruhtinaskuntaan.  Ja kun kato pani syrjäseutujen väen liikkeelle…

Talonpoikaisto valitti katojen johtuvan myös kaskeamisen kieltämisestä. Kiellolla senaatti halusi varjella tervanpolton köyhdyttämiä metsiä. Senaatti julkaisi myös ohjeita, miten sieniä ja jäkälää voitaisiin käyttää hyväksi, mutta väestö oli tottunut pettu- ja olkileipään.

Kolmessa vuodessa 1866 – 1868 Suomen väestön lisäkuolleisuus normaaliaikaan verrattuna oli 150000, kun asukasluvuksi oli vuonna 1865 tilastoitu 1,84 miljoonaa.  Harvalukuisen lääkärikunnan oma kuolleisuus oli jopa suurempi kuin koko väestön keskimäärin. Pahin jakso oli vuoden 1868 tammi-elokuu, jolloin kuoli 117200, kun koko vuonna 1868 kuoli kaikkiaan 137700.

Kirja on tavattoman mielenkiintoista luettavaa. Sen perusteella saa hyvän käsityksen sen aikaisen suurruhtinaskunnan hallinnon toiminnasta senaatista kuntatasolle. Senaatti pyrki suosimaan käsityöläisammatteja ja viennin rakentamista niiden varaan, mutta heikolla menestyksellä. Suomessa 9/10 eli silloin maataloudesta.

Kirjassa on yksityikohtaiset (rovastikunnittain, piirilääkärikunnittain) kuolleisuustaulukot vuosilta 1865-1868 ja myös kuukausittain 1868.

Kirjan antama kuva senaatin ja Snellmanin toimista on toinen kuin usein julkisuudessa viljelty, joka perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa Lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen suurruhtinaskunnan ottavan ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa meneillään olevia lainaneuvotteluja Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja kuoletusehdot olivat vielä sopimatta. Virallisen lehden lukijat eivät Turpeisen mukaan ole viitsineet tutkia sitä, miten hallinto todella toimi hätätilasyksynä 1867.

Suomettumisen ilot ja murheet

Tauno Tiusanen Narutettu sukupolvi, Suomettumisen ilot ja murheet (Edita Kleio 2011) kertoo neuvostovastaiseksi leimatun idänkaupan asiantuntijan ja myöhemmän talousjärjestelmiä vertailevan taloustieteen professorin (Glasgow) kokemuksista suomettuneessa Suomessa.

Aikaisemminkin olen Tiusaselta lukenut saman sisältöisen kirjan, vaan hyvin vähän tässä tuntui olevan kertausta, enemmänkin asioiden syventämistä. Tämä on ehkä myös tieteelliseksi omahistoriaksi, kun muiden muassa se sisältää katsauksen eurokommunismista, marxilaisten esittämästä kritiikistä kommunistisia ja/tai sosialistisia talouksia kohtaan ja kun se selittää, mitä vertaileva taloustiede tarkoittaa.

Suomettumistaan jälkikäteen puolustelleet älymystöprofessorit historiassa, sosiologiassa, tiedotusopissa ja sosiaalipolitiikassa Tiusanen rusikoi rautaisella logiikalla ja asioiden ylivertaisella hallinnallaan.

Kerrassaan mainiota luettavaa