Unkarin kansannousu 1956

Reima T. A. Luoto “Unkari 1956 – Unkarin kansannousun tausta, tapahtumat ja seuraukset” ( Fenix 2006) on kirjoitettu erittäin lukijaystävällisesti ja sopivan suppeasti; mielenkiintoni tapahtumien kertaukseen oli niin suuri, että en malttanut ottaa edes unia kesken kirjan.

Unkarin kommunisteille onnistui toisen maailman sodan jälkeen se, mikä ei onnistunut Suomessa: vaaleissa kuudesosan kannatuksella, mutta avainministeriöt miehittämällä maahan saatiin 1949 stalinistisen terrorin tukema bolševikkien diktatuuri, taustatukena maassa olevat Neuvostoliiton sotajoukot.

Stalinin kuolemaa maaliskuussa 1953 seurasi suojasää, joka kulminoitui 1956 Hruštševin (tai Hruštšovin) tuomittua ”Ihmiskunnan insinöörin” aikaisen terrorin. Puolan Poznanissa punalippuja kantaneet työläiset vaativat kesäkuussa 1956 leipää, mutta kun Moskova ei siihen suostunut, mielenosoitukset muuttuivat kommunismin vastaisiksi: vaadittiin vapaita vaaleja. Turvallisuuspoliisi ja armeija avasivat tulen mielenosoittajia kohti, minkä johdosta satakunta kuoli ja useat sadat haavoittuivat. Kapinamieliala levisi koko kansakuntaan. Varsovassa kommunistit myöntyivät nostamaan lokakuun 19. päivänä valtaan Gomulkan, kommunistin, joka oli tuomittu anti-stalinistina ja ”titolaisena” vankilaan. Moskova ei uskaltanut jyrätä panssareillaan Varsovaan, koska pelkäsi koko itäblokin leimahtavan ilmiliekkeihin, mutta Unkarissakin neuvostojoukot asetettiin hälytystilaan.

Kirjan mukaan Suomessakin seurattiin lehdistössä enemmän ”puolalaisten kapinaa”, ja tietysti samaan aikaan kärjistyvää Suezin kriisiä, ja vain pikku-uutisin Unkarissa esiintyneitä vaatimuksia olojen kehittämiseksi.

Unkarin tilanne tulikin nopeasti etenevänä yllätyksenä. Erityisesti yliopisto-opiskelijat seurasivat Poznanin tapahtumia, järjestivät kokouksia Szegedissä ja Budapestissa laatien lokakuun 22. päivänä ”16 kohdan” vaatimuslistan, jonka he halusivat luettavan radiossa, mitä ei tapahtunut eikä myöskään vetoomusta julkaista lehdissä kutsu seuraavan päivän mielenosoituksiin.

Budapestissä ei tietty koko lokakuun 23. päivän illan aikana että jo klo 16 aikoihin turvallisuuspoliisin joukot olivat Debrecenissä avanneet tulen 20 000 – 30 000 mielenosoittajaa kohti. Mielenosoituksen alussa opiskelijatyttö alkoi lukea vaatimuslistaa ulkolähetysauton mikrofoniin, jota ei kuitenkaan kytketty valtakunnan verkkoon. Radiotaloon menneen opiskelijadelegaation kohtalosta ei ollut mitään tietoa radiotalon edustalla, jonka ympäristötalojen katoilla oli turvallisuuspoliisin joukkoja.

Paikalle komennettiin myös sotilasosasto. Kun sitä johtanut majuri kuuli tosiasiat, hän kielsi joukkojaan avaamasta tulta ja laskeutui panssarivaunusta mennäkseen radiotaloon, mutta ja samalla kajahti ensimmäinen laukaus Budapestissä, ja majuri suistui hengettömänä maahan kädessään Unkarin lippu - reiällinen ilman Rákosin vaakunaa.

Tapahtumat vyöryivät luonnollisesti nopeasti aivan uusiin mittasuhteisiin; kansa konfiskoi yöllä aseita muun muassa Csepelin asetehtaalta; neuvostojoukot lähtivät liikkeelle, mutta siitä, kenen käskystä, ei ole varmaa tietoa; puolue perääntyi sen verran, että nimitti inhimillisemmän kommunistin Imre Nagyn pääministeriksi seuraavana päivänä, mutta puolue jäi vanhaan komentoon; kaduilla neuvostojoukot alkoivat veljeillä kapinallisten kanssa, koska nämä olivatkin kommunisteja.

Moskova tarvitsi nukkehallituksen ja valitsi János Kádárin sen johtoon. Hämmästyttävän samanlaisia ovat Kremlin kielikuvat tänään Krimin ja Ukrainan tapahtumien yhteydessä kuin marraskuun 4:nen päivän aamuna 1956, jolloin Kádár julisti radiossa ukrainalaisesta Uzhgorodin kaupungista, että maahan on muodostettu uusi vallankumouksellisten työläisten ja talonpoikien hallitus, koska lokakuun 23. päivänä alkanut joukkoliike oli kääntynyt fasistiseksi kapinaksi, jonka kukistaminen vaati neuvostojoukkoja.

Kádárin punainen terrori vuosina 1957 – 1961 ei enää ollut summittaista koko yhteiskuntaan kohdistunutta kuten Rákosin aikana 1949 – 1953, vaan kohdistui vain kansannousuun osallistuneisiin; kansantuomioistuimet olivat kuitenkin enemmän poliittisia kuin oikeudellisia.

Aikaisemmin en ollut lukenut yhtäkään kirjaa Unkarin kansannoususta 1956, mutta valintani osoittautui mitä mainioimmaksi.

Kiveen hakatut

Arto Teronen - Jouko Vuolle "Urheilun tunteita ja tarinoita, Kiveen hakatut" (Kirjapaja 2013) lienee tunnettujen radioäänten neljäs Kiveen hakatut -sarjan kirja urheilun merkkimiehistä ja naisista. Kahta nimeä en tunnistanut ennalta. Kolme tai neljä kertomusta jätin vain silmäilyn varaan. Mielenkiintoisia ne kuitenkin olivat, vaikka osan olin kuullut radiosta.

Sankarin tai idolin pieni mollaus on jokaisessa todentuntuisuuden lisäämiseksi. Yllättävän monelle tähdelle on alkoholi muodostunut ongelmaksi vähintäinkin menestysvuosien jälkeen, yhtä monella on ollut muu syvä persoonallisuushäiriö. Kaikkien muistoa kuitenkin joku vaalii.

Ikäisteni kannalta kirjan tarinat ovat mielenkiintoisia, mutta sitä jäin pohtimaan, missä on lukijakunnan nuorimpien ikäraja. Nuorethan pitäisi saada kiinnostumaan kilpaurheilusta.

Perhe, yrittäjyys ja yritys

Karl-Erik Michelsen “Kone – Perhe, yrittäjyys ja yritys teollisuuden vuosisadalla” (Otava 2013) ei ole alkuunkaan pitkäveteinen, vaikka olisikin lukenut hiljakkoin John Simonin Koneen ruhtinas (Otava 2009).

Yritys ja persoonallisuuksia täynnä oleva Herlinien suku ovat mitä mielenkiintoisimmat historiakirjoituksen kohteina. Lisäksi kirja on 50:nen viimeisen vuoden osalta oman aikani taloushistoriaa, jolloin jo aloin ymmärtää yritystenkin toimintaa.

Sotakorvaustoimituksiinkin kirja antaa aivan uuden yritystason perspektiivin verrattuna aikaisemmin lukemiini; poliitikkojen ja virkamiesten, kuten kauppapoliittisen osaston päällikön Nykoppin, muistelmien kuva on paljon ruusuisempi. 

Tärkeimmät yleiset tapahtumat tulevat samalla kerratuiksi kuten EEC-vapaakauppasopimuksen solmimisen kiemurat Zavidovo-vuotoineen ja siihen liittyvä Kekkosen uudelleenvalinta poikkeuslailla tasavallan presidentiksi. Kekkonen oli monessa mukana Koneenkin hyväksi eli Pekka Herlin käytti siekailematta kontaktejaan hyväksi.

Kirjassa on sivuja sopivasti puolentoista viikon iltalukemisiksi.

Suomessa kuuman ja kylmän sodan vuosina

J. H. Magill, ”Tasavalta tulikokeessa, Muistelmia Suomesta kuuman ja kylmän sodan vuosilta” (Weilin+Göös 1981, toim. Jukka Tarkka), tuli lainatuksi vasta viime syksynä. Ihmettelinkin, oliko sen ilmestymisestä jo yli kolme vuosikymmentä.

Kirja sisältää hauskasti kerrottuja juttuja reserviläisluutnantista everstiksi kohonneen irlantilaissukuisen klaanistin Suomen seikkailuista: 1930-luvulla puutavarakaupan harjoittelijana ja agenttina; talvisodan, välirauhan ja jatkosodan alun Iso-Britannian lähetystössä sotilasasiamiehen apulaisena; liittoutuneiden (Venäjän) valvontakomission englantilaisjäsenenä ja Ison-Britannian sotilasasiamiehenä vuoteen 1950.

Kaikki portit everstille näyttävät täällä olleen avoinna ja kaiken tiedon hän on saanut reaaliaikaisesti. Oman täydentävän kuvan niistä saa Suomen sodanaikaisesta ja sodanjälkeisestä tilanteesta. Merkittävintä on ehkä se, kuinka voimakkaasti hän edelleenkin vuonna 1981 puolusti sotasyyllisyysoikeudenkäyntien oikeutusta.

James Henry Magill (tuttavallisesti Janne Mäkelä) puhui ruotsia (vaimo Gunvor o.s. Hjelt) ja suomea, piti yhteyksiä yllä Suomen ylimpään johtoon myöhemminkin. Kun hänen poikansa, yksi opettajistani, vieraili Suomessa 1976, hän kävi viemässä terveiset sekä tasavallan presidentti Kekkoselle että Suomen Pankin pääjohtaja Koivistolle.

Viron historia

Seppo Zetterberg “Viron historia” (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2007) on massiivinen luettava, mutta suurella mielenkiinnolla käytin siihen viisi viikkoa.

Toki Viron historian yleispiirteet olivat tuttuja, mutta Vironmaalla ja Liivinmaalla 700 vuotta valtaa pitäneiden saksalaisten ritarikuntien syvin olemus paikallistason julkisoikeudellisina yhteisöinä vielä Ruotsin ja tsaarinvallan aikana oli uutta: kartanoiden eli virolaisittain moisioiden isännillä oli alustalaisiinsa nähden myös rankaisuoikeus; maaorjuuden rasittavuus olikin huipussaan näinä aikoina, vaikka siinä oli vapautuneempiakin ajanjaksoja kuten valistuneen itsevaltiaan Kaarle XI:n reduktion (maiden osittainen palautus talonpojille) jälkeen.

Erityisesti nautin siitä, että kirjoittaja selvittää yleiseurooppalaisen tilanteen esimerkiksi Suuren Pohjansodan synnyn ja toisen maailmansodan eri käänteiden osalta selkeästi ennen kuin asia kerrotaan Viron osalta.

Muita mielenkiintoisimpia löytöjä: Pietari Suuri sanoi vallattuaan Tallinnan 1710, että hän olisi perustanut Länsi-Venäjän pääkaupungin Tallinnaan 1703 eikä Neva-joen rantasoille ja sotasataman Paldiskiin eikä Kronstadtiin, jos heillä olisi ollut Vironmaa jo silloin; jos näin olisi käynyt, Suomen historia olisi ollut aivan toinen, nykypäivästä puhumattakaan.

Myöskään siitä en ollut tietoinen, että Tarton yliopiston toiminta lakkasi Suuren Pohjansodan alkaessa ja käynnistettiin uudestaan vasta 1802; siis Helsingin yliopisto on toiminut pidempään kuin Tarton yliopisto, vaikka jälkimmäinen onkin perustettu kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Kirja oli paikoin suorastaan virkistävää luettavaa olympialaisten kyllästämillä viikoilla.