Oiva Turpeinen: NÄLKÄ VAI TAUTI TAPPOI? – Kauhunvuodet
1866 – 1868 (Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1986) on tieteellinen
tutkimus 1860-luvun pahimmista kato- ja nälkävuosista.
Parin kymmenen vuoden ajan ilmasto-olot olivat olleet
suotuisat, kunnes vuosina 1856 – 1867 oli useita katovuosia ja vain kolme
runsaan sadon vuotta. Kylvöt tehtiin myöhässä 1867 ja syyskuun alun
pakkaspäivät lopulta tuhosivat suurruhtinaskunnan viljasadon. Senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö J.V. Snellman ja senaatti toimivat heti erittäin
ripeästi noin kuukauden ajan, kunnes vakituinen kenraalikuvernööri palasi
virkaansa.
Lainaa ei ollut saatavissa Venäjältä, koska Keski-Aasiassa
meneillään olevien valloitusten vuoksi keisarikunta kamppaili taloudellisissa
vaikeuksissa. Snellman käytti hyväkseen Saksan yhteyksiään ja neuvotteli nopeasti
Rothschildin pankkiiriliikkeeltä 5,4 miljoonan markan lainan. Keisari hyväksyi
sen Krimillä syyskuun lopulla ja varojen siirtämisen keisarillisella kirjeellä
24.9.1867 perustettuun hätäapurahastoon.
Vuonna 1867 valtion tulot olivat vain noin 16 miljoonaa
markkaa. Laina oli siten kolmasosa
valtion tuloista. Lainavaroilla ostettiin viljaa Keski-Euroopasta, olihan
Pietari viljan suhteen suurruhtinaskunnan kanssa samassa tilanteessa: kato oli
kohdannut samanaikaisesti myös Venäjää ja Ruotsia.
Viljan ostot syksyllä 1867 tapahtuivat hitaasti siksi,
että yksityiset viljakauppiaat olivat haluttomia ostamaan ulkomaista viljaa
hallituksen asettamilla ehdoilla, koska viljan kansainvälinen hinta nousi nopeasti
paljon korkeammalle. Viljan
toimitukset Pohjois-Pohjanmaalle viivästyivät aluksi talven tultua kuukautta
normaalia aikaisemmin ja satamien jäätyessä. Kaiken viljan, jauhojen ja jyvien tuonti vuonna 1867 oli 74
miljoonaa kiloa ja vienti 10 miljoonaa kiloa.
Talvella 1868 lainan loppuosa käytettiin siemenviljan
ostoon. Se toimitettiin hevos- ja rekipelein Pohjois-Suomeen. Ongelmaksi
muodostui se, miten rahoitetaan siemenviljan osto eteläisempiä läänejä varten, joissa
myös oli pula siemenestä, koska Rothschildin lainaa oli perusteltu keisarille
kolmen pohjoisimman läänin tarpeilla.
Kenraalikuvernööri oli erittäin tarmollinen ja sai
lopulta Venäjän finanssiasiainministerin Mikael Reuternin kanssa aikaan
sopimuksen: Venäjä myöntää talvella 1868 rahoitusta Riihimäki-Pietari-radan
rakennustöitä varten jo vuodeksi 1869, joista voitiin lainata 300000 ruplaa,
1,2 miljoonaa markkaa, siemenviljan ostoa varten.
Tämä lyhytaikainen laina takasi sen, että siementä oli
tarjolla myös eteläisempiin lääneihin. Vuoden 1868 sadosta tuli koko maassa
erittäin hyvä, paikoin ennätyksellinen.
Nälkä vai
taudit? Tältä osin kirja lähenee jännityskertomusta. Syrjäseuduilla
ei oltu alttiita tartunnoille samassa suhteessa kuin väestökeskittymissä, mutta
syrjäseutujen asukkailla ei välttämättä ollut samaa immuniteettia kuin kaupungeissa
asuvilla sitä saattoi olla, kun tyyfus-taudin eri muunnokset riehuivat vuosi
vuodelta Pietarista suurruhtinaskuntaan. Ja kun kato pani syrjäseutujen väen
liikkeelle…
Talonpoikaisto valitti katojen johtuvan myös kaskeamisen kieltämisestä. Kiellolla senaatti
halusi varjella tervanpolton köyhdyttämiä metsiä. Senaatti julkaisi myös ohjeita,
miten sieniä ja jäkälää voitaisiin käyttää hyväksi, mutta väestö oli tottunut
pettu- ja olkileipään.
Kolmessa vuodessa 1866 – 1868 Suomen väestön lisäkuolleisuus normaaliaikaan verrattuna oli
150000, kun asukasluvuksi oli vuonna 1865 tilastoitu 1,84 miljoonaa. Harvalukuisen lääkärikunnan oma kuolleisuus
oli jopa suurempi kuin koko väestön keskimäärin. Pahin jakso oli vuoden 1868
tammi-elokuu, jolloin kuoli 117200, kun koko vuonna 1868 kuoli kaikkiaan
137700.
Kirja on tavattoman mielenkiintoista luettavaa. Sen perusteella saa hyvän
käsityksen sen aikaisen suurruhtinaskunnan hallinnon toiminnasta senaatista
kuntatasolle. Senaatti pyrki suosimaan käsityöläisammatteja ja viennin
rakentamista niiden varaan, mutta heikolla menestyksellä. Suomessa 9/10 eli
silloin maataloudesta.
Kirjassa on yksityikohtaiset (rovastikunnittain, piirilääkärikunnittain) kuolleisuustaulukot vuosilta 1865-1868 ja myös kuukausittain 1868.
Kirjan
antama kuva senaatin ja Snellmanin toimista on toinen kuin usein
julkisuudessa viljelty, joka perustuu Turpeisen mukaan Snellmanin ulkomaista
lainanottoa torjuviin kirjoituksiin Virallisessa
Lehdessä, siis hallinnon tiedotuslehdessä. Eihän hän voinut myöntää arvostelijoilleen
suurruhtinaskunnan ottavan ulkomaista lainaa ja vaikeuttaa meneillään olevia lainaneuvotteluja
Pankkiiriliike Rothschildin kanssa, kun lainan lopullinen koko sekä korko- ja
kuoletusehdot olivat vielä sopimatta. Virallisen lehden lukijat eivät Turpeisen
mukaan ole viitsineet tutkia sitä, miten hallinto todella toimi hätätilasyksynä
1867.
